Notkea Rotta Tavastialla – rappiotaidetta ja renttukarismaa

Notkea maa -albumin julkaisukeikka tarjosi turvallisen virtuaalimatkan syvään itään.

Teksti: Jose Riikonen, kuva: Juuso Westerlund

Notkea Rotta
11.6.2010 Helsinki, Tavastia

Pöhöttyneen Notkean Rotan persevako paistaa kulahtaneen ”drink dance do it” -T-paidan ja ränsistyneiden farkkujen välistä. Rautaperse pomppii hölmön näköisesti tuulipuvunhousuissaan, ja Rohtori Laine lompsii stagella ilman housuja (kalsarit löytyy kyllä).

Vietetään Notkea maa -albumin levyjulkkaribileitä, ja kyllä, tämä todella pöhisee!

Vanha materiaali toimii uutta paremmin, vaikka onhan muun muassa raaemmaksi sovitettu Tie joka oli kuljettava -biisi aivan mainio veto, puhumattakaan Nimikkokappaleesta.

Parasta illassa on kuitenkin Rohtorin, tuon lihavan raksamiehen, saapuminen lavalle. Tämä hahmo on junttimaisessa hellyttävyydessään aivan valloittava. Raksalla-kappaletta ei vedetä kokonaan, mutta onneksi Rohtori pääsee sylkemään muutakin materiaalia. Loppuillasta hän tekee uuden ilmestymisen lavalle, toogaan pukeutuneena. Miksi? Vaikea sanoa, mutta se huvittaa.

Tykitystä kestää noin puolitoista tuntia, eikä homma löysty missään vaiheessa. Siitä pitävät huolen laadukkaat biisit sekä kollektiivin armoitettu renttukarisma.

Välillä joku kännikala pomppaa lavalle ja daivaa yleisöön. Rottaa ei, tietenkään, moinen turvallisuusriski haittaa.

Mikä tästä tekee niin viihdyttävää?

Ensinnäkin Notkean Rotan biisimateriaali on silkkaa rautaa. Kaupallisesti menestyvästä hiphopista puuttuu usein tarvittavaa särmää ja tiettyä rujoutta. Sitä ei ilmeisesti ole jäänyt Rotan jäljiltä yhtään yli, sillä näistä kappaleista ei puutu munaa. Välillä kunnon ränttätänttäbiisit meinaavat livahtaa jopa raskaamman rockin puolelle.

Toiseksi Rottaa kuunnellessa voi unohtaa blingblingin, Fintelligens-tyylisen ”inspiroivan nostatushiphopin” sekä yhteiskunnallinen paatoksen. Toki lyriikoissa voi nähdä sekoilun viittaan piilotettuja yhteiskunnallisia viestejä, mutta lopulta Notkea Rotta on puhdasta räävittömyyttä. Se ei kuitenkaan mene liikaa vitsin puolelle. Pöhinää piisaa juuri sen verran, että itse kunkin vauhtijalka alkaa vipattaa kunnolla.

Kolmanneksi kunnon white trash -meininki on aina jotenkin kiehtovaa. Vaikkei Notkealla Rotalla olisi ensi käden tietoa kaikista räppäämistään asioista, ulosanti on niin uskottava, että kuulija voi tosiaan kuvitella nämä sekopäät kääntämässä kiesejä piripäissään torstai-iltana Kontulan ostarilla. Siitä tehdään pisteliästä satiiria, joka toimi juuri siksi, että se on tietyille ihmisryhmille täyttä totta.

Notkea Rotta avaa keskiluokkaisille, turvallista elämää viettäville kermaperseille ikkunan laitapuolelle, jonka meininkiä on valloittavaa seurata juuri niin kauan, kun se pysyy siellä toisella puolella. Rappio on kiehtovaa aina siihen pisteeseen saakka, kun se on pelkkää leikkiä.

Keikka loppuu, ja mielessäni kumarran lavalle päin kiitokseksi tästä viihdyttävästä matkasta Itä-Helsingin lähiöiden pistävään, pirinkatkuiseen maailmaan.

Sitten menen kotiin, riisun valkoisen kauluspaitani ja painun sänkyyn, jotta voin pirteänä työskennellä ja maksaa laskuja seuraavana päivänä. Rutiineja, turvallisia rutiineja.

Kunnon kermaperse.