Öllesummer 2010: oluen ottelua ja illan viettelyä

Tänä vuonna Tallinnan Öllesummeriin oli saatu kolme eri pääesiintyjää eri illoille. Pelkästä olutfestarista lähtenyt tapahtuma alkaa siis jo muistuttaa oikeata rockfestivaalia. Markku Roinila tukijoukkoineen ei kuitenkaan antanut tämän hämätä.

Öllesummer 2010, Keskiviikko
14.7.2010
Tallinna, Viro

Teksti: Markku Roinila
Kuva: Öllesummer

Aloitamme nelihenkisen retkikunnan kanssa tutkimusmatkan kohti virolaisuuden salattua sydäntä. Talonkiraamattu R-kiskasta ja bussi 1A Virukeskuksen kellarista kohti Tallinnan laululavaa, jossa tänäkin vuonna riipaistaan kepoinen oluthöttönen erilaisten musiikillisten ohjelmanumeroiden säestyksellä. Puolelle seurueesta tilanne on jo tuttu – paremman puoliskon kanssa tuli käväistyä muutama vuosi sitten katsastamassa Franz Ferdinand halpojen lippujen houkuttelemana. Ei ne kyllä kalliit olleet nytkään: 195 eekkiä eli kolmisentoista erkkiä.

Olut nyt varsinkaan ei ole kallista – alle kahden euron lähtee muovituoppi, jonka sisältö vaihtelee perussakusta tai alekokista pienpanimoiden herkkuihin tai Suomessa kalliimpiin Hoegaardeneihin ja Leffeihin. Vain Baijerin vehnäoluet maksavat 10 eekkiä enemmän. Tarjolla on toki myös siidereitä ja viinejäkin.

Oluttahan tänne on tultu juomaan. Aloitan ostamalla Munchenia kioskista (Öllesummerissa tuoppien kanssa saa mennä ihan mihin haluaa) ja kipuan A le Coq -telttaan puupenkille ihmettelemään. Isohkon teltan katossa on suuria kattokruunuja, jotka on tehty cd-levyistä ja niiden alapuolella tytöt kiljuvat. Lavalla on Ott Lepland & Bänd, joka esittää tylsää poprockia. Epäilen kiljumisen johtuvan enemmänkin Ottin naapurinpoikamaisesta ulkomuodosta kuin musiikista.

Vaan eipä hätää, setti loppuu pian ja voimme orientoitua tutkimaan portilla jaettua ohjelmaa. Musiikkia ja muuta ohjelmaa on kahdeksassa eri pisteessä ja niiden lisäksi on varovasti arvioiden tuhat olut- ja ruokapistettä. Pikaisen tutkimuksen jälkeen seurueemme toinen miesjäsen, sanottakaan häntä tässä nyt vaikka Pauliksi, näyttää hämmentyneeltä, mutta rauhoittuu kun Öllesummer-veteraanina valistan häntä siitä, että ohjelmalla ei ole oikeasti mitään väliä vaan sillä mitä juo. Vaihdan siis kieltämättä erinomaisen Munchenin jälkeen Sageriin (tai jotain), joka ei maistu juuri miltään.

Teemme kierroksen. Havaitsemme että bajamajoja on tullut rutkasti lisää eikä pidätyskyvyttömien tarvitse siis jonottaa pitkään kuten viimeksi oli laita. Uutena on Sakun sponsoroima Sky bar, jossa kymmenkunta pääsee köysiin sidottuna nauttimaan oluensa neljänkymmenen metrin korkeuteen. Huvinsa kullakin. Vielä suositumpi on kuitenkin koripallo, jossa rengasta vonkuttaa eestaas jonkinlainen koneisto. Perin niukkoihin vaatteihin helteellä verhoutuneet eestikönsikkäät ja eestittäret jaksavat hikoilla tunnista toiseen palloa heitellen.

Mutta me turvaudumme korttipeliin Guinnessin pisteessä. Olueni on vaihtunut paikallisen pienpanimon Kvartsiin (tai jotain), joka on liian makeaa. Vieressä melskaa Birgit ja Birgit, joka on kai jonkinlainen paikallinen PMMP. En jaksa käydä katsomassa ovatko kyseessä identtiset kaksoset. Simply the Best. Nojaa. Tosin tässä on perustasokkuutta ja tarpeeksi mäiskettä jotta unohtuu pikaisesti ohikävellyn Jacob’s Creekin teltan Mikk Saarin järkyttävä ja vihattavan laimea Sting-tribuutti, jossa opistomuusikot soittivat lapuista ja itse Mikk oli kuin Melodia-levyjen kansikuvista.

Tuborg-piste on hämmentävän moderni ja sen katolla viuhtoo Tuborg-asuinen roteva tyttö, joka ei varmaankaan ole paljon olutta juonut viime vuosina. Pankkiautomaatille on jatkuvasti hirveä jono. Eikö niitä ole itse kaupungissa? Laululavalla illan päätähteä lämmittää Eestin suositumpiin kuuluva rockryhmä Smilers, joka on keikkaillut Suomessakin. Toisella kitaristilla on Fenderin Telecaster, toisella Gibsonin Les Paul. Toinen kitaristi on peruskomea ja laulaa, toinen kitaristi polttaa tupakkia ja vinguttaa. Parilla yhtyeen jäsenellä on päässään jatsihatut, jotka on ilmeisesti juuri ostettu Laululavan edessä olevasta myyntipisteestä. Kyllähän Smilers ison lavan osaa ottaa ja soittaa perusrockiaan ihan tanakasti. Kurivees mees (tai jotain) jää päähän siihen saakka kunnes sen täyttää makoisan viileä Hoegaarden, vaikka aprikoinkin hetken sen ja venäläisen jonkinnimisen oluen välillä.

Supernova (tyylilajista ei hajuakaan) jäi näkemättä (seurueen toisen naisjäsenen, jota kutsumme tässä tilanpuutteen vuoksi Mariksi, suosikki), joten ajaudumme vessareissun vuoksi jälleen alekokkitelttaan sapuskoimaan. Tällä kertaa ei ollut grillattua loimulohta, joten joudun tyytymään Armenia Eestikökin varsin kelpoon Ljulja-kebabiin ja ranskiksiin. Tumma Munchen tyydyttää vaativan maku…pääni. Lavalla jynksähtää käyntiin Cheerleaders-esitys, mikä sattuikin hyvin, sillä vallan jäi näkemättä Eesti Miss Bikini & Eesti Miss Modell -kisa vähän aiemmin. Eestiläiset miehet ääntelevät ja kuolaavat ja tytöt vehtaavat. Meininki on kuitenkin sikäli hallussa, että eestiläiset, venäläiset (ja suuri joukko suomituristeja) osaavat juoda – en muista nähneeni yhtä lehmäksi pukeutunutta polttarijuhlijaa lukuunottamatta yhtään reilusti kännistä veijaria. Sellaisia tosin saattoivat olla se yksi iso pupu ja yksi kävelevä keksipaketti, joka jakeli näytteitä. Öllesummer on perin kaupallinen tapahtuma tietysti (ja erään paikallisen tutun mukaan inhotun keskustapuolueen masinoima), mutta suomalaiselle silkkaa säästöä – koko iltaan eli noin kahdeksaan tuoppiin ja sapuskaan meni noin 20 euroa ja taksi keskustaan maksoi kymmenen euroa.

Mutta nyt alkaa pimetä ja tämän vuoden hitti, itsevalaiset silmälasikehykset alkavat loistaa. Hiipaisen yhden oluen lisää (en muista mikä) ja hiihdämme Laululavalle, jossa alkaa justiinsa illan pääesiintyjä Calvin Harris. Parempi puolisko (olkoon hänen nimensä tässä vaikka Susanna) intoilee aiemmin Tallinnassa kuullusta hittibiisistä ja siten mekin tutkimme tämän miehen edesottamukset. Ne ovat suurinpiirten seuraavat. Ujonoloinen pitkä poika mutisee mikkiin jotain jonninjoutuvaa, nostaa pitkät kätensä ja pomppii tasajalkaa. Samantien alkaa lahkeita lepattava ja vatsanpohjassa tuntuva tönkötys, joka muodostuu jotenkin ihmeenomaisesti rumpalista, kitaristista ja basistista sekä muutamasta kosketinsoittajasta. Epäilen vahvasti, että musiikki tulee oikeasti niistä kahdesta syntetisaattorista.

Calvin Harrisin musiikki on megamaxiturboa, mutta eurodiskoon verrattuna suhteellisen melodista, vaikka mitään päähän ei oikein jäänytkään. Harris ei itse laula kovin kummoisesti, mutta näpsäkkä taustalaulajatar hoitaa sen puolen varsin hyvin. Pisteitä kerätään eestiläisten tyttöjen kehumisella (keikan jälkeen Harris olikin kadonnut yöuinnille muutaman typyn kanssa Russalka-patsaan viereen) ja takuuvarmalla tasaisella takomisella, joka saa yhtäkkiä jostain ilmestyneen teinijoukon täysin sekaisin. Tasajalkaa hypätään sekä aukiolla että katsomossa ja vieressäni noin 20 kiloa painavat Jägermeister-überblondit ovat tukehtua pilleihinsä. Meikäläisen kiintiö täyttyy noin kahdessakymmenessä minuutissa, mutta oli se hittibiisikin kuulemma tullut lopuksi.

Kaiken kaikkiaan erittäin nastaa oli taas. Kunhan keskittyy pääasiaan, rock ei pääse liikaa häiritsemään ja meininki on erittäin reilu. On tilaa liikkua ja kukaan ei ole holhomassa ja valistamassa, korkeintaan mainoksia jakamassa. Kolme päivää antaa liikkumavaraa pääesiintyjän suhteen (seuraavana päivänä olisi ollut saatanan tylsä HIM ja perjantaina menomoottorina Scissor Sisters) ja Tallinnassa viettää muutenkin mielellään päivän kesäisen. Ensi vuonna uudelleen.