”Parempi kuin Helsingissä” – Wilco Tampereen Pakkahuoneella

Niin upeaksi kuin Wilcon esiintymistä Kulttuuritalolla kehutaankin, bändin keulahahmo Jeff Tweedy keskittyi korostamaan Tampereen-keikan paremmuutta edellispäivän esitykseen verrattuna. Tiedä sitten, olivatko väitökset aiheellisia, mutta Wilco oli joka tapauksessa Pakkahuoneella täysin suvereeni.

WILCO
21.5.2010
Pakkahuone, Tampere

Teksti: Oskari Onninen
Kuvat: Charles Harris / wilcoworld.net, Oskari Onninen

Anteeksi vain kaikki Wilcon hurmiolliseksi kutsutun Helsingin-keikan nähneet: Tampere pisti vielä paremmaksi. Siis ainakin, jos bändin keulakuvaa Jeff Tweedyä on uskominen. Hyväntuulinen Tweedy korosti useaan otteeseen illan aikana Pakkahuoneen-keikan paremmuutta verrattuna edellispäiväiseen Kulttuuritalon esiintymiseen. Itse en nähnyt kuin Tampereen-keikan, joten en pysty esittämään omaa näkemystäni aiheesta. Luotetaan siis Tweedyyn.

Wilcon kiertue toimii An Evening with Wilco –periaatteella, johon sisältyy huippupitkä keikka ilman erillisiä lämmittelijöitä. Amerikan-kiertueella bändin kolmeen tuntiin venyvien esitysten puolivälissä kuultiin yleensä akustinen minisetti. Suomessa moista ei kuultu. Valittamista Wilcon esiintymisestä Tampereen Pakkahuoneella on silti lähes mahdoton keksiä.

Bändi soitti biisejä varsin tasaisesti kaikilta levyiltään vuoden 1995 debyytti A.M:iä lukuun ottamatta. Virallisesta settilistasta lipsuttiin jonkin verran, mutta eniten, eli laskelmieni mukaan kuusi kappaletta kuultiin vuoden 2004 Ghost Is Born –levyltä. Kuten Helsingissäkin, Wilco soitti Tampereella tasan kaksi tuntia ja 15 minuuttia.

On upea huomata, miten laajalta kavalkadilta Wilcolla on soittaa kappaleita. Tampereella kuulluista kappaleista vain noin kaksi kolmannesta kuultiin edellisenä iltana Helsingissä. Se tuo bändin keikoille huomattavasti lisää uudelleennäkemisarvoa.

Wilcon virtuositeetti oli sillä tasolla, etten muista, milloin olen vastaavaa soittotaitoa elävänä nähnyt. Teknisestä nypertämisestä ei kuitenkaan missään vaiheessa tullut itseisarvoa, vaikka bändi taitotaso on korkeampi kuin monen tekniikkamusiikkibändin. Soiton virheettömyydestä huolimatta bändi oli koko ajan läsnä ja sai paljon puhutun soittamisen riemun täyttämään Pakkahuoneen.

Pahimmat leuanloksahdukset sai Nels Clinen briljeeraavasta työskentelystä. Se palautti uskon siihen, että kitaraa voi soittaa samanaikaisesti ääriteknisesti ja –tyylikkäästi. 54-vuotias Cline pomppi sähköjäniksenä ympäri lavaa ja fuusioi perinteistä rock- ja jazz-kitarointia sekä efektihälyä ennen näkemättömällä tavalla – puhumattakaan Impossible Germanyn ja encoren Hoodoo Voodoon häkellyttävistä sooloista, joista jälkimmäisessä Cline ”taisteli” myös pianorakennelman takana viihtynyttä multi-instrumentalisti Pat Sansonea vastaan.

Kun soitannollinen suvereenius kruunataan vähintään yhtä komeilla kappaleilla, on vuoden toistaiseksi kovimman keikan resepti valmis. I am Trying to Break Your Heartin yltyvään meluun paisuva musertavuus, Bull Black Novan tyylipuhdas hälyrocklopetus ja äänimyrskyjä kantrirenkutuksen sekaan loihtinut Via Chicago hipoivat sarallaan täydellisyyttä.

Riemukkaimmat hetket olivat kuitenkin Summerteeth- ja Yankee Hotel Foxtrot –albumien ytimeikkäimmät voimapopit. A Shot in the Arm, I’m Always in Love, Heavy Metal Drummer ja I’m the Man Who Loves You ovat paraatiesimerkkejä siitä kesäpopista, joka kuuluu erottamattomasti yhteen hellepäivien kanssa. Ja kun ne sai kuulla elävänä Wilcon kaltaisella taituruudella esitettynä, pystyi tuntemaan euforiapurkausten syöksyvän läpi kehon.

Liekö bändiä kyllästyttänyt soittaa Jesus etc.:aa illasta toiseen, kun se oli väännetty yhteislauluversioksi. Yleisö sai laulaa ensimmäiset kaksi kolmasosaa kappaleesta yksinään Tweedyn tyytyessä aukomaan suutaan oikeiden sanojen mukaisesti.

Tweedy erikseen vaati tamperelaisyleisöä laulamaan kunnolla, sillä edellispäivän yhteislauluesitys Helsingissä oli kuulemma ollut pityful. Kulttuuritalolla yleisölle oli toki väitetty toista, mutta kuulemma vain siksi, ettei heidän tunteitaan loukattaisi.

Vastaavaa yhteislaulatusperiaatetta soisi muidenkin bändien soveltavan. Yleisö kuitenkin haluaa useimmiten kuulla tietyt merkkibiisit, vaikka bändi ei jaksaisikaan soittaa niitä.

Hummingbirdiin päättyneen varsinaisen setin loppupää paahdettiin läpi rouhealla rockvaihteella. Encoren piti settilistan mukaan alkaa eeppisellä sydänsurueepoksella Misunderstoodilla, mutta sen sijaan kuultiin A Ghost Is Bornin The Late Greats.

Wilco on ilmeisen viehättynyt Suomeen Helsingin-keikalle irvailemisesta huolimatta. Niin ikään encoressa kuullun Being There -levyn Kingpinin tekstissä esiintyvä illinoislainen Pekin-kaupunki muuttui Pakkahuoneella Finlandiksi. Lisäksi Tweedy oli avoimen otettu yhtyeen saamasta äänekkäästä ja ekstaattisesta vastaanotosta.

Siksi sopii toivoa, että bändin tiivis Suomen-vierailutahti jatkuu tulevaisuudessakin, olihan Tampereen-keikka jo kolmas esiintyminen Suomessa vuoden sisään. Kun näin huikea livebändi soittaa lähes sataprosenttisella osumatarkkuudella huippubiisejä, on vaikea kuvitella kyllästyvänsä elävään Wilcoon koskaan.

Kiitos kaulaliinamiehelle mahdollisuudesta kuvan räpsäisyyn.

Ohessa vielä kuva lavalta saadusta settilistasta. Rajausteknisistä syistä ylhäältä puuttuvat avausbiisit Wilco (the Song) ja I Am Trying to Break Your Heart.