Pearl Jam loisti Berliinin taivaan alla

Rumban Tomi Nordlund toteutti pitkäaikaisen haaveensa ja päätyi katsomaan Pearl Jamia Berliiniin.

Pearl Jam Berliinin Wuhlheidessa 30.6.2010

Teksti: Tomi Nordlund
Kuva: pearljam.com

Olen digannut Pearl Jamia noin 17 vuoden ajan, siitä lähtien, kun ylivoimainen Vs.-albumi lammaskansineen ja loistobiiseineen ilmestyi. Se on tietysti vaivannut pitkään, etten ole koskaan todistanut bändiä livenä. Tänään se muuttuu, kiitos Rytmi-lehden AD:n Mikko Litmasen, joka myi minulle ylimääräisen lipun ja houkutteli mukaan Berliinin.

Keikkapaikka sijaitsee Wuhlheiden luonnonpuistomaisella alueella, joitakin kilometrejä kaupungin sykkeestä. Istuskelen parisataa metriä tapahtumien keskipisteestä sijaitsevassa puistossa. Aurinko paistaa ja on juuri sopivan kuuma. Maassa on paljon käpyjä. Puut kaartuvat ylle siten, että ne peittävät taivaan ja vieressä tönöttää kaksi perisaksalaista hirsimökkiä, joista tulee mieleen naisten kansallispuvut ja olutkolpakot. Viiksetkin. Joka tapauksessa, nyt tuntuu vahvasti kesältä.

Vieressäni istuu Huomenta Suomen juontaja Markus Hippi. En ole nähnyt vanhaa opiskelukaveria vuosikausiin. Syksyllä 2001 matkustimme yhdessä Tukholmaan, jossa kävin katsomassa Ryan Adamsiä. Hippi ei tullut mukaan. Eikä muiden velvollisuuksien takia tule nytkään, mutta pitää ystävällisesti hetken verran seuraa.

Yllättäen seuraan liittyy myös suomalaispariskunta, jonka miesosapuoli paljastuu lapsille suunnattua indierockia soittavan Jytäjyrsijöiden basisti Tsygä ”Hilleri” Jytäjyrsijäksi eli Miikka Uunilaksi. He kuulivat meidän sopertavan suomea ja tulivat tarjoamaan mansikoita ja skumppaa. Ystävällistä. Juttelemme heidän kanssaan tovin Pearl Jamin fanittamisesta kuin myös Rumba-lehdestä. Uunila on sitä mieltä, että vanha kunnon Rumba-ristikko olisi saatava lehteen takaisin. Välitettäköön toive nyt ja tässä.

Pelästymme, kun keikkapaikan suunnalta alkaa kuulua elävää musiikkia. Ei kai Pearl Jam vielä aloittanut? Huh, ei hätää. Se on vain Ben Harper. Mies, joka lämmittelee seattlelaisbändiä pitkälti siitä syystä, että Eddie Vedder pitää hepusta ja hänen arvomaailmastaan.

Lähdemme kuitenkin talsimaan kohti tapahtumien keskipistettä. Perillä näky on jotakuinkin huimaava. Luonnonpuiston keskellä on valtaisa amfiteatteri, johon mahtuu osapuilleen 15 000 ihmistä. Keikkamiljöö avautuu silmien eteen niin upeana, että sitä on vaikea aluksi käsittää. Tämän jälkeen voi olla vähän hankala taipua katsomaan keikkoja Tampereen Vastavirta-klubille, Helsingin jäähalliin tai mihinkään muuallekaan. Niin on hulppeaa. Oheishommatkin hoituvat Wuhlheidessa saksalaisen järjestelmällisesti. Niin kalja- kuin kusijonot liikkuvat tehokkaasti, eikä kukaan ördää tai muutenkaan käyttäydy vittumaisesti.

Löydän minulle paikkaa pitäneen Litmas-Mikon kavereineen lehtereiltä ja liityn seuraan. Ben Harper sopii sittenkin ihan kivasti auringonpaisteisen kesäillan letkeäksi taustamusiikiksi. Yleisö alkaa mylviä suunnattomasti, kun parrakas ja pitkätukkainen Eddie Vedder saapuu lavalle ja vetää Harperin kanssa Queenin Under Pressuren. Vedder hoitelee David Bowien osuudet. On huikeaa kuunnella Vedderin ääntä ensimmäistä kertaa livenä. Siinä on jotain maagista. Nyt sekin unohtuu, että hänen soundiaan on yrittänyt jäljitellä sata toinen toistaan yhdentekevämpää post grunge -mölisijää.

Illan pääaktia odotellessa ulottuville raahataan nautittavaksi litrakaupalla caipiroskaa ja kaljaa. Tunnelma kohoaa. Sitten bändi astelee lavalle, tyylilleen uskollisesti farkuissa ja t-paidoissa. Pearl Jam ei tunnetusti harrasta keikoillaan mitään turhia krumeluureja. Lavan takaseinustalla lukee bändin nimi Backspacer-levyn visuaalisen ilmeen mukaisesti toteutettuna ja siinäpä se pitkälti on. Mitään erillisiä screenejä ei ole. Niinpä minun ”amfipaikaltani” käsin Vedder näyttää kymmenen sentin korkuiselta pikku-ukolta, mutta ääni ja lavaelkeet tekevät hänestä ja muista kavereista isoja. Eikä pienen suuren Pearl Jamin otteita voi kuin ihailla. Yli 40-vuotiaat veikkoset ovat elämänsä kunnossa ja selvästi nauttivat soittamisesta täysin rinnoin.

Keikka potkaistaan käyntiin harvinaisuudella, vuoden 1995 Merkin Ball -ep:n Long Roadilla. Sitten päälle puskee uutuuslevyn tykeimpiin rock-kaahauksiin kuuluva Got Some. Siihen Why Go, jonka jälkeen on luvassa alkukeikan kohokohta. Ensin Yield-albumin eeppinen kuningasraita Given to Fly, jonka aikana saksalaisyleisö hyppii ja laulaa mukana jo täydessä hurmoksessa.

Heti perään Vs.:n suosikkiraitoihini kuuluva folk-biisi Elderly Woman Behind a Counter In a Small Town. Muistelen country rock -diggailuni käynnistyneen juuri tästä biisistä. Alkoholilla lienee osuutta asiaan, mutta joka tapauksessa tippa hulmahtaa linssiin. Aivan loistavaa. Tänään tämä jää Vs.:n ainoaksi biisiksi. Seuraavalla keikalla Puolassa bändi soittaa myös Daughterin ja Rearviewmirrorin. No, kaikkea ei voi saada.

In Hidingin aikana huudamme kertosäettä kilpaa Vedderin kanssa. Even Flow soi kesäillassa juuri niin rajusti kuin pitääkin, kuten myös tuoreempaa tuotantoa edustava Johnny Guitar.

Konserttiin liittyy myös haikeutta ja ikäviä muistoja. Roskilden surullisista tapahtumista on nimittäin tänä keskiviikkoiltana kulunut tasan kymmenen vuotta. Tuolloin yhdeksän ihmistä sai surmansa eturivin puristuksessa Pearl Jamin keikan aikana. Yhtye vapautettiin kaikista syytteistä, mutta silti tapaus traumatisoi bändin vuosiksi. Nyt Vedder kyselee jo alkukeikasta, onko kaikilla turvallinen olo. Hänen huolensa vaikuttaa aidolta ja sympatiapisteitä ropisee. Myöhemmin Blackin jälkeen pidetään pieni hiljainen hetki Roskilden uhrien muistoksi.

Encore-osuuksia puolestaan tulee kaksi ja niissä riittää yllätyksiä. Akustiset The End ja Just Breathe – ehkäpä Pearl Jamin kaunein balladi – pudottavat tuolilta. Sitten on luvassa Public Image Ltd -cover Public Image. Sen jälkeen rävähtää käyntiin MC5:n Kick Out the Jams ja samaan syssyyn lavalle hypähtävät illan vierailevat tähdet, R.E.M.:n Peter Buck ja saman bändin kiertuekitaristi Scott McCaughey. Vau! Tämäpä hienoa. Näen vanhan suosikkini ensimmäistä kertaa livenä ja samalla lavalle hyppää toisen suosikkiyhtyeeni jäsen, jonka tekemisten tahdissa opettelin soittamaan kitaraa. Kiitos.

Yhtä hymyä oleva yleisö laulaa täysillä mukana kaikki loput hitit Fixeristä Blackiin ja Aliveen. Joidenkin mukaan Vedderkin on niin tunteella hommassa mukana, että tirauttaa parit kyyneleet. Ei mikään rutiinikeikka.

Mutta mitäpä tässä enempiä horisemaan. Vuosikaudet yhtä tinkimättömänä pysyneen Pearl Jamin keikka oli odotetun upea ja siitä jäi hyvällä tavalla nälkä. Jospa jonain päivänä vielä kykenisivät Suomeenkin asti. Se vuoden 1992 känninen Neil Youngin lämppäyskeikka tuskin riittää kenellekään.

Näiden kavereiden live-elkeisiin tutustumista voisi suositella vaikkapa niille, joille Pearl Jam on edelleenkin vain yhtä kuin grunge, ruutupaidat, Jeremy ja Ten. Niitäkin se toki on, mutta myös aika pirun paljon muuta.