Pintandwefall ja French Films Tavastialla

Perjantai-iltana 25.3. Tavastian lavalle nousi kaksi elinvoimaista kotimaista indierockbändiä. Olut virtasi kurkuista alas ja kauniit nuoret ihmiset tanssivat.

Teksi: Julius Lahdenoja Kuva: Aki Roukala

Tunnelma Tavastia-klubilla on rento, tänään mukaan ei ole eksynyt kerran vuodessa keikalla käyviä, Anttilasta Nickelbackin kokoelmalevyjä ostavia hittiradion kuuntelijoita. Suuren yleisön tietoisuuden marginaalissa tiukasti tönöttävä Pintandwefall ja sen ulkopuolella täysin majaileva French Films ovat keränneet pyhistä pyhimpään kokoelman huolellisen huolettomasti pukeutuneita, hipstereiksikin haukuttuja nuoria, joille nämä bändit ovat kuitenkin tuttuja.

Ensimmäisenä lavalle nousee blogien hypettämä French Films, joka polkaisee keikan komeasti käyntiin This Dead Townin häpeilemättömän yksinkertaisilla popmelodioilla. Edellisillä kotimaankeikoillaan väsyneeltä vaikuttanut bändi on tiukassa vedossa ja alle puolen tunnin setti pusketaan läpi niin energisesti, että soiton loputtua pitää hetki miettiä mitä juuri tapahtui.

Bändi on kypsynyt lupaavasta tulokkaasta vakavasti otettavaksi pop-orkesteriksi, eikä muutama nuotin viereen osunut säe haittaa kokonaisuuden pelatessa raiteilla liikkuvan saniteettitilan tavoin. Laulaja Johannes Leppäsen levottoman heilumisen ja kitaristi Joni Kähkösen vähäeleisen cooliuden kontrasti yksinkertaisesti toimii ja koko bändistä säteilee puhdas soittamisen ilo.

Toisena soittava Pintandwefall elää vaikeita aikoja. Yhtye, jonka karisma alunperin perustui nuorten tyttöjen huolettomaan sekoiluun, soittotaidon ja teknisen toteutuksen jäädessä taka-alalle, on juuri julkaissut kolmannen albuminsa ja osoittanut muutenkin huolestuttavia kypsymisen ja kehityksen merkkejä. Tytöt alkavat olla naisia ja on mielenkiintoista nähdä, miten sekä bändi että yleisö reagoivat asiaan.

Tänään pinttareilla on kuitenkin vielä soittotaito, sekoilu ja söpöily oikeissa suhteissa kohdallaan, ja kun biisimateriaali ei ole vahvimmillaan, tytöt paikkaavat tilanteen puhtaalla energialla. Parhaita hetkiä ovat pienet mokat, jotka neidit ottavat huumorilla.

Se ei toki tarkoita sitä, että biisivalinnat eivät toimisi. Illan aikana soi tasainen valikoima biisejä kaikilta kolmelta albumilta, ilman hittimaratoniin sortumista ja laajasta biisikirjosta huolimatta yleisö jää toivomaan lisää. Uusista kappaleista ennalta-arvattavasti Candy ja King of All the Animals uppoavat parhaiten yleisöön. Välillä kuitenkaan itse musiikki ei jaksa kiinnostaa ja ainoa, mikä pitää huomion yllä on bändin ilmeikäs esiintyminen.

Päällimmäisenä illasta jää mieleen positiivinen fiilis ja heittäytyminen musiikkiin, mikä lieneekin suurin syy, miksi kyseiset bändit ovat jääneet silloin tällöin esille nouseviksi kuriositeeteiksi. Suomalaiseen mentaliteettiin sopivasta melankoliasta ja hillinnästä ei ole jälkeäkään ja ruisleivän sijasta tarjolla on vohveleita ja vaahterasiirappia. Vähemmästäkin sielu mätänee!