Primavera-blogi I: Monotonix, Surfer Blood, The XX, Pavement

Barcelonan indietaivaassa toimii kaikki, paitsi juomatarjoilu. Samalla Oskari Onninen ehti kuunnella muun muassa The XX:n ja Pavementin keikat.

San Miguel Primavera Sound 2010
Barcelona, Espanja
Teksti: Oskari Onninen
Kuvat: Aleksi Kinnunen

San Miguel Primavera Sound 2010 on indierunkkarin taivas Espanjan auringon alla, Parc del Forumin betonitemppelimäisessä ympäristössä. Festivaalin line-up on kaksiteräinen miekka: kiinnostavia bändejä on aivan liikaa, että niistä ehtisi ja jaksaisi nähdä läheskään kaikki.

Jo torstaina samaan aikaan olisi pitänyt kurkkia Wild Beastsia ja Broken Social Sceneä. Tänään samaan aikaan soittavat Wilco, Japandroids, Wire ja CocoRosie. Se ehkä kertoo festivaalin line-upin laajuudesta.

Mutta asiaan. Festivaalipäivämme aloitti viime viikolla Lepakkomiehessä hurmannut sekopäinen israelilaisretkue Monotonix. Vice-lavalla esiintynyt yhtye vaatisi kuitenkin ehdottomasti klubiympäristön. Nyt keikka oli varmasti maailman paras kaikille niille, jotka pääsevät kolmen metrin päähän keskellä yleisöä mekastavasta bändistä. Muiden kohtalo on seurata sirkusta kauempaa, jolloin bändin hurjapäinen livemeininki ei kerta kaikkiaan välity.

Flow’hunkin saapuva Surfer Blood ei päässyt vakuuttamaan ainakaan pitkältä etäisyydeltä. Pohjattoman kehnosoundisella Pitchfork-lavalla soittaneen bändin musiikista voi kuulla elementtejä esimerkiksi Pixiesistä, Weezeristä ja modernista säröpopista. Biisimateriaali on kohdillaan, mutta bändiä ei tosiaan karismalla ole pilattu.

Niin ikään Flow’hun saapuvan The XX:n keikka jätti puolestaan kylmäksi. Vaikka bändin ainut albumi on loistelias, livenä yhtyeellä ei ole tarjota tippaakaan ekstraa. Sen sijaan bändin keulahahmot Romy Madley Croft ja Oliver Sim olivat lähinnä karismavapaita kököttäjiä. He soittelevat biisit läpi taitavasti, mutta eivät ainakaan tällä kertaa saaneet aikaan sitä intensiteettiä, joka heidän levyltään kuuluu.

Upea hetki oli tosin keikan lopussa, kun Sim jätti bassonsa ja keskittyi paukuttamaan lavalla ollutta crash-symbaalia. Tällöin XX:n keikka sai sen lisäsärmän, jota oli ehditty kaivata ensisoinnuista lähtien. Flow-keikan odotustaso joka tapauksessa romahti Primaveran show’n jälkeen.

Viime vuoden Rumban kriitikkoäänestyksessä yllättänyt Wild Beasts soitti riemastuttavan energisen ja kepeän keikan. Kakkoslevyään Two Dancersiä esittelemään keskittynyt yhtye oli huomattavasti tanssittavampi kuin olettaa olisi saattanut. Erityisesti Hooting and Howling ja We Still Got the Taste Dancing on Our Tongues –hitit ulisuttivat barcelonalaisyleisöä.

Illan odotetuin bändi oli comeback-kiertueellaan olevan ysäri-indielegenda Pavement. Ennakkoon olin pitänyt Pavementiä maailman parhaana comeback-bändinä jo siksi, että bändin musiikki ja Youtubesta katsomani live-esitykset ovat jo valmiiksi niin flegmaattisia, ettei yhtyettä voi erikseen syyttää väsyneeksi.
Siksi yllätys olikin suuri, kun Pavement oli huipputiukasti yhteensoittava ja energinen. Bändi veti lävitse puolentoista tunnin ässäkimaran. Suurhitit kuten Stereo, Gold Soundz ja Cut Your Hair raikuivat yleisölle, joka otti ne vastaan raivokkaasti.

Kappaleista jäi välillä esittelykierroksen maku suuhun, kun läheskään jokaista biisiä ei soitettu kokonaan. Siitä huolimatta lavan edusta oli täynnä kolmekymppisten miesten kiimaa, siitä, että he pääsivät näkemään viimein klassikkobändin elävänä.

Kun festivaalin ensimmäiset bändit aloittavat vasta illalla neljältä ja viimeiset lopettavat noin aamuviideltä, vaaditaan kovaa turnauskestävyyttä. Ainakin yllekirjoittanut oli vielä sen verran kesäterässä, että kreisibailaukseen Fuck Buttonsin rupisen jumituselektron tai paikallisylpeys Deloreanin baleaarisen tanssipopin tahtiin ei meinannut riittää voimia – toisin kuin tuhansilla muilla festarikävijöillä.

Tilannetta ei ainakaan helpottanut hämmentävä katalonialainen logiikka, mitä tulee Primaveran juomamyyntiin.

Pavementin lopetettua keikan olin kuolla janoon. Vesipisteitä en löytänyt. Pyysin tiskiltä kolajuomaa, mutta en saanut sitä. Tarvitsin juomalipun. Sitä, mistä sellaisen saisi, ei kuitenkaan myyjätär tiennyt.

Lopulta löysin juomalipunmyynnin. Pyysin kolalippua. Sain englantia puhumattomalta mieheltä lipun, joka maksoi kuusi ja puoli euroa.

Kävelin onnellisena lippuni kanssa tiskille ja pyysin kolaa janooni. Myyjä tarttui Jack Daniels –pulloon ja lorautti arviolta puolitoista desiä pahvimukin pohjalle ja toisen mokoman kolaa päälle.

En sanonut ki-tois. En uskaltanut kumota pahvimukin sisältöä kokonaan kurkkuuni, sillä muuten pää räjähtäisi ja aamulla janottaisi kahta kauheammin. Sen sijaan luovutin ensimmäisen festivaalipäivän kesken sen parhaiden bileiden. Siitä kiitos älyttömälle juomasysteemille.

Festivaaliyleisöä Pitchfork-lavan betonipyhäkössä.
Stephen Malkmus (vas.) johdatti Pavementin paluukiertueen Eurooppaan.