Primavera-blogi III: Kraut-jumitus on paras tapa päivän käynnistämiseen – ja homodisko lopettamiseen

Sen lisäksi, että kuvan Pet Shop Boys esitti upean keikan festivaalin kruunuksi, Primavera-lauantaissa kuultiin varamiehisen Neu!:n rujoa jumittelua, Grizzly Bearin loisteliasta kamaripoppia sekä kylmäksi jättänyt Florence and the Machinen fraseeraus-show.

Teksti: Oskari Onninen
Kuvat: Aleksi Kinnunen

Mieleni tekisi jälleen vääntää veistä haavassa ja tutkia festivaaliaikataulusta tarkalleen, miten monta mielenkiintoista aktia jäi Primavera-lauantainakin väliin. Riippuamtta siitä, että juoksin koko päivän aluetta päästä päähän. Festivaali oli todellakin jöthic, kuten Janne Flinkkilä viimeisimmän Rumban pääkirjoituksessa kirjoitti. Tarjontaa on liikaa. Uhrauksia on tehtävä koko ajan. Haluanko Grizzly Bearin vai The Drumsin? Entä Gary Numanin vai Sunny Day Real Estaten?

Mutta toisaalta, ei voi valittaa, jos munkissa sattuu kerrankin olemaan liikaa hilloa.

Hämmentävästi esiintyjälistassa pienelle huomiolle jätetty Neu! sai luvan olla ensimmäinen lauantaina näkemäni keikka. Primaverassa bändi esiintyi nimikkeellä Michael Rother and Friends present: Neu! music. Oletettavasti tämä johtui siitä, että bändin toinen varsinainen jäsen Klaus Dinger menehtyi pari vuotta sitten.

Ei siinä mitään, nimekkäitä olivat myös Rotherin ystävät. Hänen kanssa Neu!:n biisejä soittivat nimittäin Sonic Youth –rumpali Steve Shelley sekä Tall Firs -yhtyeen Aaron Mullan. Lopputuloksessakaan ei valittamista ollut.

Motorik-biitti jytisi, basso hypnotisoi ja kitaran ja konekompleksin kanssa häärinyt Rother loihti junnauksen päälle melua. Lopputulos oli silkkaa parhautta, kun sulki silmänsä ja antoi jytinäjumitusvallin resonoida kehossa. Huvittavaa oli myös huomata, kuinka paljon 70-luvun alussa alkunsa saaneen Neu!:n musiikki kuuluu kaikessa nykymelurockissa ja -elektrossa Sonic Youthista aina Joensuu 1685:een ja Op:l Bastardsiin.

Päälavalla esiintyneen Florence and the Machinen ongelmaksi nousi itse Florence Welch. Ei sillä, että bändin biisimateriaali olisi läpeensä täydellistä muutenkaan, mutta Welchin ylitulkitseva ja -kikkaileva laulu teki keikan kuuntelemisesta monin paikoin raivostuttavaa. Jos sattuu omistamaan yhtä uljaan lauluäänen kuin Welch, sitä soisi käytettävän paljon taitavammin. Nyt Florence fraseerasi aivan liikaa pitkien ja selkeiden melodialinjojen vetämisen sijaan.

Lakanannäköiseen maksimekkoon sonnustautunut Welch hyppi ja pomppi ympäri lavaa innokkaan oloisesti. Välillä hän myös intoutui paukuttamaan lattiatomia, joka toi muutenkin komeasti jytisseisiin kappaleisiin ekstravoimaa. Odotetusti keikan hienoimmat hetket olivat lopussa kuullut You’ve Got the Love -cover, Rabbit Heart (Raise It Up) ja Dog Days Are Over, joiden tasolle muu kappalemateriaali ei yllä mitenkään.

Ray Ban -kakkoslavalla esiintynyt Grizzly Bear oli elävänä hieman levyä jäntevämpi, mikä oli ehdottomasti bändin etu. Grizzly Bearin suurin vahvuus on sen huikea soittotaito ja dynamiikantaju. Bändin kappaleet muuttuivat entistäkin sykähdyttävämmiksi, kun niiden dynamiikka livenä korostui.

Crescendo-tulituksen välillä kuullut hiljaisemmat numerot olivat jopa liian hillittyjä ja rauhallisia festivaaliolosuhteisiin. Vaikka soundeiltaan ja kappaleiltaan Grizzly Bear oli loistavasti amfiteatteriin sopiva bändi, jään odottamaan klubikeikkaa jo ihan siksi, että Primaveran esitys tuntui loppuvan aivan turhan aikaisin.

Ennen Pet Shop Boysia ohjelmassa piti olla Gary Numan, joka aloitti esityksensä arviolta 45 minuuttia myöhässä. Pet Shop Boysiin kiirehtimisen vuoksi vain parin kuulemani biisin pohjalta Numanista tuli mieleen syntikkapopimpi versio Nine Inch Nailsista. Päätelmä ei todellakaan yllätä, kun Numan sanoi viime syksynä Quietus-lehdelle, että hänen ja Trent Reznorin aikomuksina on tehdä musiikkia yhdessä. Niin ja toki Numanin odottelun takia missasin lopulta Sunny Day Real Estaten keikan.

Festivaalin viimeisen päivän P-alkuinen pääesiintyjä oli Pet Shop Boys, jonka on vaikea kuvitella soittavan huonoa keikkaa ikinä. Vaikka lavashow’na oli jälleen viime vuonna Roskildessa ja Helsingissä nähty laatikkoleikki, ovat Neil Tennant ja Chris Lowe edelleen täysin suvereeneja, mitä tulee hittiputkiin, millilleen hiottuihin koreografioihin vaatteidenvaihtoineen sekä täydelliseen popmusiikkiin.

Ensiviehätyksen puute ei pahemmin haitannut, kun yhtye latoi pöytään hittejä toisensa perään uuden levynsä biisien tauottamina. Lavalla rakennettiin ja purettiin palikkamuureja. Taustatanssijoilla oli laatikot päissään. Kaikki toki jo kertaalleen nähtyä, mutta täydellisen viihdyttävää silti.

Heart, Domino Dancingin ja Viva la Vidan mash-up ryyditettynä King’s Crossin ja Jealousyn kaltaisilla slovareilla. Ja encoressa tietysti Being Boring ja tanssikiiman huipentanut West End Girls. Muuta tuskin tarvitsee sanoa.

Tai jos sattuu tarvitsemaan, kaiva esiin maailman parhaaksi kokoelmaksi tituleeraamamme Discography vuodelta 1991, niin mielesi muuttuu varmasti.

Jos summataan koko festivaali, niin äärimmäisen hyvä maku jäi suuhun. Alue oli Suomen mittakaavaan verrattuna reilu, mutta Roskildeen nähden pieni. Sinne päästäkseen joutui jonoon, jotka ainakin ajoittain olivat huippupitkiä, mutta ilmeisen sulavasti soljuvia.

Juoma- ja ruokatiskeillä oli myös kohtalaisesti jonoa, mutta missään vaiheessa ei tarvinnut odotella tuntikausia. Vesipisteitä alueella ei ollut, eikä vesipulloja saanut tuoda. Vettä sai virallisilta juomakojuilta samalla lappusysteemillä kuin oluttakin. Ruokakojujen yhteydestä sai taas muun muassa kahvia ihan rahaa vastaan.

Hieman mystinen oli myös systeemi, että rannekkeen lisäksi alueelle pääsemiseen haluttiin portilla rannekkeen lisäksi erityisen luottokortin kokoisen Primavera-kortin vilautus viivakoodinlukijalle. Systeemin tarkka funktio jäi arvoitukseksi. Oletukseni on, että tällä kontrolloitiin alueella olevan yleisön määrää.

Väkeä Primaverassa torstaina oli 31 000 ja loppuunmyytynä perjantaina 35 000. Lauantain osalta ei ole erityistä tiedotetta näkynyt, mutta määrä lienee edellisten päivien tasolla. Loppuunmyymisestä huolimatta erityistä tungosta ei ollut lukuun ottamatta Pixiesin keikkaa, jonne tuntui valuvan festivaalin koko yleisö. Muiden päivien pääesiintyjien, Pet Shop Boysin ja Pavementin keikoilla oli väljempää.

Niin, siinä se sitten oli. 3 päivää, 18 keikkaa vähintään lähes kokonaan nähtyä ja aivan tajuton määrä kilometrejä jalkojen matkamittarissa.

Uudestaanko?

Ehdottomasti, vaikka line-up olisi puoliksikin yhtä innostava kuin nyt. Siinäkin olisi kolmelle päivälle aivan riittävästi ohjelmaa – eikä jäisi puolet kiinnostavista bändeistä näkemättä aikatauluongelmien vuoksi.

Kaikki rakastavat Pet Shop Boysia
Grizzly Bearin Ed Droste heiluu.
Päivän pakollinen fiiliskuva
Voisivatko panimot sponsoroida Suomessakin festareita nimeä myöten? Heineken Flow? Karhu Jazz?