Primavera-blogi osa II: Huikean perjantain kruunasivat Pixies, Owen Pallett ja Beach House

Primaveran kakkospäivä tarjosi huippuvakuuttavan annoksen uusia indienimiä ja legenda-artisteja. Päivän parhaimmisto Pixiesiä lukuun ottamatta esiintyy myös Suomen suvessa.

Primavera Sound 2010, Barcelona, Espanja

Teksti: Oskari Onninen
Kuvat: Aleksi Kinnunen

Aloitetaan sillä, että kaikkien on ehdottoman pakko mennä Tavastialle katsomaan Owen Pallettin keikkaa ensi viikon keskiviikkona 2. kesäkuuta. Ette pety.

Primaveran perjantain avannut Pallett oli 3000 ihmistä vetävässä Auditoriossa häikäisevääkin häikäisevämpi. Viulun ja loop-pedaalien avulla äänimaailmoja rakenteleva Pallett ei yllättäen esiintynytkään yksin, vaan hänellä oli apupoika nakuttelemassa perkussioita ja soittelemassa kitaraa.

Ei siinä mitään. Aina vain paremmilta Pallettin sävellykset kuulostavat, mitä enemmän niissä on soittimia päällekkäin. Kun salin akustiikka oli lähes täydellinen, Pallettin keikkaa on helppo pitää festivaalin toistaiseksi parhaana esityksenä.

Sympaattisen poikamainen Pallett soitti uuteen Heartland-albumiinsa painottuneen setin. Se huipentui mestarilliseen Lewis Takes off His Shirt –biisiin, joka sai yleisön hurraamaan seisaallaan. Toinen kiistaton huippuhetki oli ensiesityksensä saanut versiointi Cariboun Odessa-ihanuudesta. Sen jyhkeät ja pelimusiikilta ja Arthur Russellilta kuulostaneet rytmit osoittivat, että halutessaan Pallett voisi ihan hyvin tehdä myös viuluun ja pedaaleihin pohjaavaa tanssimusiikkia.

Heti Pallettin perään Auditoriossa kuultiin Hope Sandovalia. Luomu-Portisheadiksi tai Husky Rescuen kuudenneksi potenssiksi verrattava laulajatar yhtyeineen soitti kasvot pimennossa ja näytti yleisölle komeita taustavisuaaleja. Lämpimästä ja kitaraväritteisestä unipoppailusta edettiin keikan myötä aina vain tylympiin tunnelmiin, kunnes viimeinen biisi kuulosti massiivisuudessaan jopa Godspeed You! Black Emperorin sinfonisilta kakofonioilta.

Jos torstaina esiintyneen The XX:n kohdalla odotukset laskivat Primavera-keikan myötä, toinen Flow-vieras, Beach House otti kaiken monin verroin takaisin. Totaalisen täyteen ahdetulla ATP-lavalla esiintynyt bändi soitti hypnoottista utupoppiaan itkettävän upeasti. Barcelonan pimenneessä kesäyössä Beach Housen musiikki oli maailman parasta auditiivista syleilyä ja silittämistä.

Alkuvuodesta kehutun Teen Dream –albuminsa julkaissut yhtye on tällä hetkellä kiistattomin Flow-tärppini.

Vancouverilainen Japandroids soitti At the Drive-Inin ja Death from Above 1979:n fuusioivaa säröistä autotallipunkiaan Pitchfork-lavalla hämmästyttävällä vimmalla. Kitaristi Brian King hyppi ympäri lavaa kitaroineen ja oli malliesimerkki siitä, mitä tarkoittaa kaikkensa antaminen. Disco Ensemble antaisi mitä tahansa Kingin kaltaisesta keulakuvasta – mitenkään Miikka Koiviston energiaa vähättelemättä.

Samalla rumpali David Prowse paukutti rumpuettiään kuin viimeistä päivää. Yleisö mylvi ja riehui. Biisipuolella ei ollut yllätyksiä. Uusinta sinkkua Art Czarsia lukuun ottamatta kaikki kappaleet olivat viime vuoden Post-Nothing-levyltä. Kovimman menon aiheutti itseoikeutetusti keikan päättänyt Young Hearts Spark Fire. Tämänkin duon voitte nähdä Helsingissä kesäkuun lopussa. Ehdottoman suositeltava keikka ainakin Primaveran esityksen perusteella.

Seuraavaksi en tiedä, mitä tapahtui. Havahduin olevani lehden päätoimittajan kanssa Marc Almondin alias Manteli-Markun eturivissä – ja aivan liekeissä. Maailman rumimpaan sifonkipaitaan pukeutunut Almond oli hämmentävistä papparaisita koostuvine yhtyeineen kuin suoraan Euroviisuista. Omia biisejään ja Soft Cellin hittejä esittänyt Almond otti Ray Ban –lavan helposti haltuunsa, vaikka yleisömäärän puolesta Manteli-Markulle olisi riittänyt astetta pienempikin lava.

Pohdintaa aiheutti myös kysymys, mitä mahtoi Almondin raiderissa lukea. Sex Dwarf? Bedsitter?

Illan pääesiintyjä oli Pixies, joka veti päälavan totaalisen täyteen. Miksauskoppia lähemmäs oli vaikea päästä, ellei halunnut tunkea. Peloistani huolimatta bändi oli iskussa. Pixiesiin kuuluu livenä tietynlainen vähäeleisyys, joten bändi vakuutti energian sijaan äärimmäisen tiukalla yhteissoitollaan. Vanhat kyvät ovat tallessa Black Franciksen karjumisia myöten.

Kuten arvata saattoikin, Pixiesin keikka oli suvereenihittiputki. Vaikka varmasti jokaiselta bändin tuotantoa syvemmin tuntevalta jäi suosikkibiisi tai pari soittamatta, käytännössä kaikki pakolliset biisit kuultiin Caribousta ja Monkey Gone to Heavenista Debaseriin ja Where Is My Mindiin.

Pixiesin jälkeen soittanut Yeasayer oli sinänsä tyypillinen Primavera-esiintyjä, että sillä oli parhaimmillaan aivan briljantteja kappaleita (esimerkiksi Ambling Amp ja O.N.E.), mutta erityisen karismaattisesta livebändistä ei voinut puhua. Samaten aiemmin päivällä soittanut Spoon oli musiikillisesti upeaa rockia, mutta yhtyeen yhteenlaskettu karisma oli juuri ja juuri lusikan tasolla.

Lopuksi vielä Barcelonan-kävijöille helppo vinkki päästä rahoistaan. Enkä siis tarkoita kaupungin mainetta taskuvaraskaupunkina. Ramblalta aivan Placa de Catalynian tuntumasta lähtee lähtee Tallers-katu, eli oikealta nimeltään Carrer Dels Tallers. Tallersilla on levykauppoja lähes vieri vieressä, ja valikoima on aivan käsittämätön.

Erityismaininnan annan Revolverille (Tallers 11), josta löytyy arviolta kaikki mahdollinen musiikki uusien ja käytettyjen cd:iden ja vinyylien muodossa. Lisäksi tsekkaamisen arvoinen on Tallersin ja Valdoncella-kadun kulmassa sijaitseva paikallinen Stupido eli Cd Drome, jonka valikoimassa painottuu vinyylimuotoinen indie.

Pixies-basisti Kim Deal hoiti keikan välispiikit espanjaksi.
Brian Kingin johtama Japandroids-duo oli vastuussa yhdestä päivän energisimmistä esityksistä.
Spoon esiintyi pääsponsori San Miguelin nimeä kantaneella päälavalla.
Jos sanon, että Tallersin levykaupoista löytää aivan kaiken, tarkoitan sitä myös. Tässä Timo Tolky, kuten Revolver-kaupan ovessa ollut lista asian ilmaisi.