Retro-ratikka puksuttaa Korjaamolle – Fatboy ja Last Calls Korjaamolla

Pystybassobändit tekivät menneellä viikolla invaasion Helsingin Korjaamolle. Rumban Jean Ramsay todisti ja vakuuttui.

Teksti: Jean Ramsay
Kuva: Per Kristiansen

Fatboy
Last Calls

Korjaamo, Helsinki
22.10.2010

Töölön tyylikkään viileä Korjaamo alkaa täyttyä väestä, mutta ei siitä väestä jota täällä yleensä näkee. On niitä, joille ruutupaita ei ole ironinen hipsteri-asu, koska siitä ei ole koskaan luovuttu. On niitä, jotka ovat käyttäneet kuukauden palkan Punavuoren erinomaisessa Garagelandissa pukeutuakseen ylikoreaan kantripaitaa juuri tälläisissa iltamissa. Kuulun molempaan säälittävään ihmisryhmään.

Pirteän näköiset tarjoilijat järjestelevät turhaan viinilaseja, sillä tämä porukkahan juo kaljaa. Homoillasta ei myöskään keskustella. Varmaan Suomen ainoa paikka jossa niin on, kenties Keravan lisäksi.

Tulevaisuuden Tusina -listalle vastikään valittu ”Tampereen Calexico” Last Calls aloittaa. Kolme kitaristia, rumpali, pystybasson kokoinen kaveri pystybassoineen, The Saintsin Chris Baileyltä näyttävä perkussiohahmo ja takariviin muiden huomaamatta hiipineen näköinen kiipparisti ovat kuitenkin yhdenmukaisissa mustissa asusteissaan yllättävänkin tyylikäs ilmestys, ja vielä tyylikkäämpää on heidän musiikkinsa. Kolmimetriseltä vaikuttava, lavan keskivaiheilla operoiva kitaristi varsinkin taikoo kitarastaan sellaista preeriasoundia, ettei näillä lakeuksilla usein kuulee.

Kolmen laulajan tuoma teemojen ja värien vaihtelu on myös hatunnoston arvoista. Varsinkin Chris Bailey heittäytyy tulkintaan ihailtavalla antaumuksella, vaikka on ääntämykseltään porukan heikoin lenkki. Telecasteria operoiva kaveri laulaa virheettömällä aksentilla, mutta tekee kielioppivirheitä (”waiting FOR you”, sen kuuluisi mennä). Pitkänhuiskea ja eleetön blondi akustisineen lavan vasemmassa reunassa on virheetön, mutta ehkä siksi myös värittömin.

Oma materiaali on kuitenkin sävellyksellisesti ensiluokkaista, ja varsinkin perkussiomausteet ja erilaiset kitarasoundit tuovat tarkoin mietittyä väriä. Parempia covereita en ole myöskään kuullut sitten Flaming Sideburnsin: Agent Orangen Everything Turns Grey ja The Gun Clubin Mother of Earth, molemmat murhamiehen raskaalla askeleella kulkeviksi kantri-laahustuksiksi sovitettuna.

Hieno setti, ja upea Svart Recordsin julkaisema EP lähtisi ehdottomasti mukaan, elllen olisi ostanut sitä jo. Ostan sensijaan olutta, sillä ympärillä vellova fiftari-fetisistien jengi alkaa muuttua ahdistavaksi. Tytöt kellohameissa siemailevat näennäisen viattomasti juomiaan ja torttupäiset kaverit koittavat näyttää graniitista veistetyiltä.

Ilta alkaa allekirjoittaneen kohdalta mennä pilalle viimeistään silloin kun gallona-Stetson jengi pöllähtää paikalle. Vaikutelma on samanlainen kuin teinityttöjengillä: ostetaan samanlaiset kuteet ja sitten hengataan jengissä tajuamatta miten urpoilta näytetään. Toisaalta, ei tollaisilla lätsillä oikein voi jengiin sulautuakaan. Silti, näiden viikoloppulehmipoikien mukana tulee huoneeseen Toby Keithin ja Bellamy Brothersin kaltaisen paska-kantrin lemahdus, ja tilanne vaatii punaviinia, ihan yleisen tasapainon saavuttamisesksi.

Porukka alkaa olla jo niin kännissä, ettei kukaan huomaa DJ:n soittavan Tom Waitsin Lie to Me -biisin jo toiseen kertaan. Karmea ölinä ja huuto ja Jägermesterin lemu täyttää Vaunuhallin. Ruutupaitaiset miehet halailevat toisiaan. Homoilta.

Valot himmenenvät ja porukka saa vihdoin yhteisen syyn mölytä. Nyt huudetaan, sillä onhan kansainvälinen CAPS LOCK -päivä, ainakin Facebookissa. Ja perjantai, joka on Keravalla aina CAPS LOCK -päivä. Toisaalta, joka päivä on CAPS LOCK -päivä Keravalla.

Fatboy pöllähtää lavalle. Näyttää hyvältä, kuulostaa hyvältä. Setti käynnistyy uuden levyn kolmella ensimmäisellä biisillä, hyppää nimibiisin yli Last Train Homeen, heittää väliin edellislevyn hauskan Springtimen ja iskee sitten nopaemamn vaihteen silmään uuden levyn nimibiisillä.

Ulkoisesti kaikki on ennallaan: Thomas Pareigis valkoisessa puvussaan on synnynnäinen esiintyjä: parhaimpia tietämiäni bändin johtajia, jonka Elvis/Orbison-hahmo ei tunnu yhtään teennäiseltä. Bändin muut tähdet ovat pystybasson varressa verta bändin laskimoihin pumppaava Affe Östlund ja bändin musiikillinen sielu, huolestuneelta bulldogilta näyttävä Hannu Kiviaho, joka varsinkin uuden levyn nimibiisillä nousee Stratonsa kanssa aivan esapulliaanisiin mittoihin. Rumpali näyttää vaihtuneen, joka on harmi, sillä Jugglo Walls oli hieno hahmo, mutta ei tämän uuden kaverin paukuttelussa mitään vikaa ole.

Parin biisin jälkeen Pareigis ilmoittaa, että haluaa viedä hommat vähän intiimimimmälle tasolle. ”Ihan koska vaan”, tirskahtaa kelllohameinen tyttö takanani. Bändi lähtee lavalta ja Kiviaho tarttuu nailonkieliseen akustiseen. Seuraa huikea neljän biisin medley, joka ainakin minun muistiinpanojeni mukaan meni näin: I Once Had You / The Way We Were / Steehearted Boy / Memories of Us.

Bändi tulee tipotellen takaisin lavalle, ja siitä kurvataankin jo Busy Bee’n pyörteisiin. Dark City Skies’iin väliin Pareigis lurauttaa pätkän Sam Cooken Whole Lotta Womania ja pian aletaankin jo lähestyä keikan loppua. Way Down Low on yhtyeen paras biisi, ja he näyttävät tietävän sen, sillä se säästetään viimeiseksi. Järkyttävän hieno sekoitus Smithsiä ja punaniskaboogieta, jonka pääriffi on yhtä paljon velkaa Runaway Boy’sille kuin kertosäkeen kuulas melankolia on Morrisseyn androgyynille ujellukselle.

Seuraa kaksi encorea, ja sen perään vielä kolmaskin ripeäksi rockabillyksi sovitetun Beatlesin Slow Downin muodossa, kun täysin riehaantunut Vaunuhalli huutaa suosikkejaan toistamiseen takaisin lavalle. Way Down Low’n tasolle ei ikävä kyllä päästä, mutta harvalle bändille osuu tuollaista täysosumaa edes kerrankaan kohdalle.

Silti, pakko hymyillä. Lämmittää mieltä kuinka paljon yleisö rakastaa tätä bändiä. Nämä monissa marinoidut hepcatit ovat heidän rakkautensa todella ansainneet sen. Goofin’ Recordsin tiskiltä levyt ja hiusrasvat vielä mukaan, niin pääsemme kaikki kotiin.