Right Place, Wrong Time: vääristymiä ajassa ja tilassa – Dr. John Tavastialla ja Knucklebone Oscar Nosturissa

Yhden viikon aikana Dr. Johnin suurin hitti Right Place, Wrong Time kuultiin Helsingissä kaksi kertaa. Jean Ramsay ripottelee kananluita ympärilleen ja antautuu näiden kahden version vietäväksi.

Dr. John, Tavastia 10.7.2010
Knucklebone Oscar, Nosturi, 2.7.2010

Helsinki

Teksti:  Jean Ramsay
Kuva: Derek Bridges

Se tulee puolessa välissä settiä. Yleisö tietää odottaa sitä, ja koukuttavan bassolinjan potkaistessa kappaleen käyntiin antaa mielihyvänsä kuulua. Aika ja paikka kohtaavat, ja kipinöitä on ilmassa.

I been in the right place
But it must have been the wrong time
Might’ve said the right thing
But I must have used the wrong line
I been in the right trip
But I must have used the wrong car
My head was in a bad place
And I’m wondering what it’s good for

Dr. John levytti kappaleen alun perin vuonna 1972, ja se julkaistiin singlenä tammikuun 1973 loppupuolella. Legendaarisen New Orleans -funkbändi Metersin kanssa ja Allen Toussaintin valvovan tuottajan silmän alla jamipohjalta syntynyt merkkiteos nousi Jenkkien singlelistalla sijalle 9, ja on tekijänsä suurin hitti. Lukuisten live- ja cover-versioiden (mm. Jon Spencer Blues Explosion) takana on tyylipuhdas poskessa vedetty hipster-litania onnistumisia ja niitä välttämättä seuraavia epäonnistumisia.

”Biisi kirjoitettiin ja kasattiin studiossa. Se pohjasi juttun jonka kanssa olin leikitellyt, Metersin avustuksella, mutta jonka sanoja en saanut koskaan valmiiksi. Menimme studioon ja aloimme heitellä toisillemme lauseita. Saimme hyvän grooven käyntiin ja kehitimme aika hyvän pikku sovituksen siinä paikan päällä. Se sopi ajan henkeen täysin ”, kertoo Dr. John kappaleen taustoista Mos’ Scocious -antologian (Rhino, 1993) kansiteksteissä.

Kappale pohjaa bluesin pohjimmaiseen elämänkatsomukseen, leikkaa iloa ironialla, maustaa makeaa ripauksella suolaa. Ei niin kirkastaa taivasta ettei riskiä myrskystä, ei niin painostavaa hellettä ettei ukkosen kumua jossain taivaanrannassa.

Siinäkin suhteessa helteinen Helsinki on oikea aika, ja myös täysin oikea paikka. Tavastian salin puolelle syntyy Tohtorin toimesta subtrooppinen suisto kosteikkoineen, jossa lentoon kykenemättömät harmaavarpuset nyökyttelevät syntisen tumman öljyn peitteleminä. Väärä paikka, oikea aika.

Edessäni suomalainen perusperuna antautuu tanssiin jonka nimeän Funky Potatoksi. Alaruumis pysyy tiukasti paikoillaan yläruumiin nytkyessä kuin spasmissa, niin kuin perunan pitääkin. Kädet halkovat ilmaa kontrolloimattomasti, niska nykii tuskallisen näköisesti. Mukulat muhivat viileässä mullassa, mutta varsi kurottaa huojuen kohti aurinkoa. Aivokirurgista salaattia vai perunasalaattia, sama se, itsevarmuus huuhtoutuu pois hien kanssa.

I been the right place
But it must have been the wrong time
My head was in a bad place
But I’m having such a go
od time
I been running trying to get hung up in my mind
Got to give myself a little talking to this time

Pohjatyö on tässä vaiheessa jo tehty. When The Saints Go Marchin’ In on niin kulunut New Orleans -klassikko, etten voinut kuvitella kenenkään saavan sitä toimimaan. No, jos joku, niin Tohtori, tietenkin. Lisää sitä voimakkaseen gumboonsa, sekoittaa medleyn ja aloittaa keikan sellaisella keitoksella että oksat pois taikasauvasta. Perään Mama Roux debyytiltä ja Loop Garoo kolmannelta levyltä, ja ollaan jo voiton puolella. Yleisö syö Tohtorin kädestä.

Lower 911 (eli huikea rumpali Herman V. Ernest III, John Fohl kitarassa ja David “Badass” Barard bassossa) on pienestä koostaan huolimatta monipuolinen ja kaikki toiveet täyttävä taustajoukko.  Varsinkin rumpali on uskomaton: spiikkaa orkesterin, esittelee bändin, lämmittäää ja lypsää yleisöä, venyy ekonomisesta perusbiitistä huikean kekseliäästi funkkaavaan second lineen ja taipuu jopa yhdessä vaiheessa pillin kanssa kaiken bluesin pohjalla olevaan fife & drum’iin.

Funkeimman grooven bändi saavuttaa Tipitinan ja Wild Honeyn (aliarvostetulta  ja uudelleenjulkaisemattomalta levyltä City Lights) aikana.  Tätä on todellinen funk: notkeaa, arvaamatonta, viettelevää, vaivatonta. Se on kuin loitsu, jonka pauloissa huomaa olevansa jo ennen kuin tajuaa edes hytkyvänsä. Kuin hikipisara joka matkaa selkää alaspäin ennen kuin on edes tajunnut hikoilevansa.

Huippuhetkiä on monia. Louis Jordanin Let The Good Times Roll (jonka aikana Tohtori unohtaa oikean etusormen vieneen ampumahaavan, ja sooloilee kitaralla antaumuksellisesti kuin ei mikään olis pielessä), innostuneen vastaanoton saava  John Gris (kymmenisen vuoden takaiselta levyltä Anutha Zone) ja elokuussa julkaistavalta levyltä Tribal kappaleet Jinky Jinx ja etenkin ajatukset Right Place Wrong Time’n dualistisiin vastakkainasetteluihin palauttava When I’m Right (I’m Wrong).

Kitaristi John Fohlin sooloillessa (hyvää perusbluesia, tunteella ja kasvonvääntelyillä) mieli palaa kuitenkin auttamattomasti viikon takaisille Helsinki Cruising Club -iltamille, jossa kotimainen pääesiintyjä Knucklebone Oscar teki kovalla työllä kappaleesta omaansa.

On tehnyt jo monta vuotta, jos tarkkoja ollaan. Siinä missä Dr. Johnin versiolla on aina viekkaasti kieli poskessa, pohjaa Knucklebone Oscarin versio jonkunlaiseen perustavanlaatuiseen eksistentiaaliseen nyrjähtäneisyyteen. Aina on joku pielessä, vaikka kuinka yrität. Hiki päässään riehuva Oscar lataa esitykseen uskomatonta voimaa, ja koko kappale muuttaa muotoaan. Sen sisältä kuorituu voitokkaan riehakas oodi yrittämiselle, valon sammumista vasten raivoamiselle.

Kuten Oscarin esiintyminen yleensäkin, kappale meinaa koko ajan lähteä käsistä. Se hehkuu yhtä tulenpunaisena kuin miehen Chuck Berry -henkinen röyhelöpaita, tai käsissä villisti poukkoileva Gibsonin ES-330. Mies juoksee ja poukkoilee lavaa edestakaisin, kuin paikkaansa etsien. Aina välillä pysähtyy mikrofoniin ääreen, laulaa lauseen, nostaa kätensä ilmaan, puristaa ne nyrkkiin, laulaa toisen. Esitys saisi jopa Dr. Feelgoodin Wilko Johnsonin hikoilemaan. Buddy Guy -henkisestä bluesmiehestä on kuoriutunut härski ja rasvainen parittajahahmo, joka vie sinut elämäsi deiteille. Kunnes vetää kaulavaltimosi auki.

Slipping, dodging ,sneaking
Creeping hiding out down the street
See me life shaking with every who I meet
Refried confusion is making itself clear
Wonder which way do I go to get on out of here

Soolon aloittaa uusi kitaristi Jarkko “Big Mac” Viinamäki. Mies, jota Knucklebone Oscar kutsuu ”herttaiseksi peräkammarinpojaksi”, mutta joka kuitenkin pitää ”isoista tisseistä”. Teurastajan isolla ja karvaisella ruholla siunattu karhumainen mies kurittaa Telecasteriaan ja repii esiin hysteerisiä soolonpätkiä kuin elävältä paloitellusta siasta. Iso Mac. Hampurilainen vai Mac Rebennack, tässähän alkaa jo pää mennä sekaisin yhteyksistä. Kunnioitusta herättävä, yhtä kaikki.

Silti, sivumies. Sen tajuaa kun pomo päästää kitaransa irti.

Suolenpätkillä alkanut soolo osuu laskimoon. Kuumana sykkivä punainen virta täyttää huoneen ja vie sooloilevat kitaristit mukanansa alas lavalta, yleisön pariin. Yhtäkkiä he ovat väärässä paikassa oikeaan aikaan, vai menikö se toisinpäin? Yhtäkaikki, tappelu alkaa ja yleisö ottaa askeleen taaksepäin.

Kaksi kitaristia nokittavat toisiaan kuin nälässä pidetyt kukot kukkotappelussa. Välillä Oscar jättä ahuohottavan teurastajan läähättämään paikoilleen, kiertää ympärilleen kerääntynyttä kehää ja tuijottaa eturiviläisiä silmiin hullun kiilto silmissään. Hakeeko tukea? Vai peräti toista haastajaa? Etsii peukaloita nähdäkseen osoittavatko ne ylös vai alas, luultavimmin.

Lavalla rytmisektio kyntää funk-peltoa ja osuus garage-kiviin, jotka vain teroittavat auraa entisestään. Ei oikein tiedä minne päin katsoisi, kenen puoleen kääntyisi. Tuntee olevansa väärässä paikassa väärään aikaan.

I been in the right place
But it must have been the wrong time
I’d have said the right thing
But I must have used the wrong line
I’d a took the right road
But I must have took a wrong turn
Would have made the right move
But I made it at the wrong time
I been on the right road
But I must have used the wrong car
My head was in a good place
And I wonder what it’s bad for

Kaksi esiintyjää, toistensa peilikuvia. Dr. John’illa musta paita ja punainen raidallinen puku, Oscarilla punainen röyhelöpaita ja musta puku. Positiivi ja negatiiivi.

Maaginen lukuhan on tässä tapauksessa 1973. Maailmat kohtaavat ja iskevät kipinää, sillä tuona vuonna  Dr. John äänittää suurimman hittinsä Right Place Wrong Time ja Oscar syntyy.

Tai yksityishenkilö Oskari Martimo syntyy, jos tarkkoja ollaan.

Tämäkin on näille kahdelle yhteistä: yksityishenkilöstä kuoriutuu villi lavapersoona, joka tuntuu paradoksaalisesti olevan jollain tavalla oikeampi ja aidompi kuin säyseä ja ystävällinen yksityishenkilö. Parhaimmillaan nämä sekoittuvat. Jotkut Dr.Johnin sävellykset on merkitty sekä Dr. Johnin että Mac Rebennackin nimiin. Ja me hölmöt kun luulimme että kyseessä oli yksi ja sama henkilö.

Coverin ja originaalin raja alkaa myös hälvetä. Kummallakin on tuotannossaan kumpaakin ääripäätä, eikä sillä kuka kirjoitti mitäkin ole loppujen lopuksi ole merkitystä. Loppupeleissä on vain aika ja paikka, se sykkivä sydän jonka esiintyjä esitykseen laittaa. Se omistautuminen joka voittaa vastoinkäymiset, lunastaa paikkansa jatkoajalla, uhraa itsensä meidän edestämme. Luo hetken ja tasaa tilit. Kunnes olemme kaikki oikeassa paikassa oikeaan aikaan.