Ruisrock päättyi viime sunnuntaina aitoon Roskilde-henkiseen mutavyöryyn.
Teksti: Auroora Vihervalli, kuvat: Aftermath
Robin, Jukka Poika & Sound Explosion Band, Block Party, Snoop Dogg, Two Door Cinema Club
Ruisrock, Turku
8.7.2012
“Lähemmäkki!” arviolta 3-vuotias poika vaatii.
Äiti tekee työtä käskettyä ja taluttaa määrätietoisen lapsensa lähemmäksi Ruisrockin Aurinkolavaa. Poika tapittaa eteensä jännittyneenä. Riemu on verraton, kun vihdoin lavalle pomppii ilmiömäisen energinen Robin.
13-vuotias teinipoppari tuntuu eniten innostavan kahta kohdeyleisöryhmää. Tarhaikäisten lisäksi Robinin keikalla eniten heiluvat muka-viileiden varhaisteinien vanhemmat, joiden mielestä ei ole ollenkaan noloa hytkyä Robinin tahtiin, tökkiä murkkuikäistään käsivarteen ja kailottaa kovaan ääneen: ”No eiks nyt ole siistii! Häh, mitä sanot? Eiks ole mahtista?”
Siistiä on, miksei mahtistakin. Robin on suloinen kiittäessään vilpittömästi Ruisrockin järjestäjiä siitä, että on päässyt esiintymään ”näin legendaarisille festareille”. Mukaansatempaavuudesta kertonee se, että eräskin musiikkikriitikko huomaa yhtäkkiä hymisevänsä ”sydämeni on villi, levoton” -säettä muiden mukana Räjäytät mun pään -biisin aikana.
Hirmuisilta skandaaleilta ei vältytä, mutta Robinin epäilemättä energiajuomiin pohjautuva terhakkuus tarttuu yleisöön niin, ettei aluksi huomaa sateen alkaneen. Ei mahda mitään, sadetakki niskaan ja Rantalavaa kohti.
Jos kaksi miinusta laitetaan yhteen, tulee plussa. Näin ajateltuna vesisade ynnättynä Jukka Poikaan pitäisi olla positiivinen elämys, mutta pian käy selväksi, ettei Ruissalossa päde matematiikan lait. Jukka Pojan jollotus lemmestä ja lämmöstä on sadekuuron keskellä vastemielisempää kuin viime vuonna samassa paikassa keskellä paahtavaa hellettä.
Siideripissiksen aikana usko ihmiskuntaan alkaa hiipua. Ei pelkästään kyseisen kappaleen takia, vaan myös siksi, että vettä valuvat ihmiset heiluttelevat raajojaan musiikin tahtiin utuisen onnellinen ilme kasvoillaan. Kai heiltä voisi oppia jotain: nyt on Ruisrockin viimeinen päivä, ja vaikka vettä sataa ja Jukka Poika esiintyy, olostaan voi yrittää nauttia. ”I hope you like jamming”, Jukka Poika ulvahtaa. Niin no, kyllähän se aika kuluu näinkin Bloc Partya odotellessa.
Vartin yli viisi brittibändi saapuukin sulostuttamaan kaatosateessa rypevää yleisöä. Yhtyeen soittama tunti ei sisällä varsinaisesti mitään erityistä, mutta keulahahmo Kele Okereke on odotettua karismaattisempi jututtaessaan yleisöä. Bändin esiintyessä suurinta päänvaivaa tuottaa päättää, onko Okereken glottaaliklusiilit nielevä essexiläisaksentti ihana vai pelkästään vain ruma. Viimeistään siinä vaiheessa, kun yhtye vetää Flux-biisinsä alkuun pätkän Rihannan We Found Love –pophelmestä, täytyy päätyä ensimmäiseen vaihtoehtoon. Ja ei, enää ei puhuta pelkästään aksentista.
Onnittelut heille, jotka ehtivät liukastella Bloc Partyn jälkeen telttaan katsomaan Metronomya. Viimeistään tässä vaiheessa voidaan käyttää erinomaista suomalaista sanontaa: vettä tulee kuin Esterin perseestä. Jos oikein käyttää mielikuvitusta, mutalammikoissa talsiessa voi kuvitella olevansa Roskildessa. Ajatuksesta tulee jotenkin hohdokkaampi olo.
Ne, jotka eivät mahdu telttaan, pakkaantuvat Niittylavan eteen odottamaan Snoop Doggia. Kun Ruisrock lisäsi miehen esiintyjäkaartiinsa, oli aiheellista pohtia, kiinnostaako kyseinen pilluräppäri enää ketään. Näköjään kiinnostaa, sillä Snoop Doggia kerääntyy katsomaan täysi tanner.
Nyt on aiheellista pohtia, miksi mies vielä sitten kiinnostaa. Syy lienee selvä: koiranaamainen Snoop sylkee mikkiin hitin toisensa jälkeen vältellen pitkälti biisejä, jota ei olla Suomen radiossa soitettu. Tulee Drop It Like It’s Hot, Wet, Sexual Eruption, California Gurls, Young, Wild and Free…
Kaksi vähäpukeista naistanssijaa pörrää kuuliaisesti räppärin haarojen tasolla, lavalla kiertää jättimäinen muovijointti ja Snoop itse notkuu edestakaisin tuttu omahyväinen, laiskanpuoleinen ilme naamallaan. Kun paritusperformanssi loppuu, on vielä vähän voimia käydä vilkaisemassa, miltä brittiläisen Two Door Cinema Clubin meno näyttää.
Ja hyvältähän se vaikuttaa, hieman ujolta ja pullaposkiselta ja täten juuri sopivalta kolmen päivän festarirupeaman päättäjäisiksi. Kun indiepoppareita on seurannut aikansa, on sopiva hetki huokaista ja lähteä.
Viikonloppuna kuultiin kaikenlaista Pulpista Stigiin, mutta jostain selittämättömästä syystä alueelta poistuttaessa päässä soi yksi tietty kappale. Se voisi olla Common People, mutta ei, se on Robinin Räjäytät mun pään. Käyhän se näinkin. Sydämeni on villi, levoton…