Ruisrock-sunnuntai: Aavaa preeriaa, nuorta rakkautta ja torvi helvetistä

Yllättäen työtehtäviin hälytetty Lauri Hannus juoksi laivaan ja todisti Ruissalon tulipätsiä. Joensuu 1685 oli elementissään pölyisessä helteessä, mutta Anti-Flag tarvitsi lainakappaleen kuulostaakseen upealta. Ja kenelle mahtoi Midlake omistaa Acts of Man -biisinsä?

Ruisrock 2010, sunnuntai
11.7, Ruissalo, Turku

Teksti: Lauri Hannus
Kuva: Bella Union

Astun ulos kotiovestani puoliltapäivin ja aloitan matkani kotoa kohti Ruissaloa. Pankkiautomaatit ovat tukossa. Raha kelpaa festarikansalle. Lopulta löydän seteleitä jakavan automaatin.  Saan passini ja otan juoksukirin alueelle vievälle laivalle. Ehdin viimeisenä kyytiin. Touché. Treenaus Paavo Nurmi -juoksua varten ei näemmä ollutkaan aivan turhaa.

Vesibussi etenee pitkin kotoisaa Aurajokea. Parhaat vuotensa nähnyt alus kyntää vettä verkkaiseen tahtiin, sisälämpömittari heiluu kolmenkymmenen paremmalla puolen. Hikoilen kuin teuraseläin. Pääsemme lopulta määränpäähän. Ruissalo on kuin pölynkatkuinen Costa del Sol. Autiolla Converse-lavalla joku etsii ääntä saksofoniinsa, rantalavalla Samuli Putro pitää aamumessua yleisölleen. Kävelen sekoittuvien sointujen lävitse ja siirryn kohti telttaa, toisenlaiseen hartauteen.

Joensuu 1685 on hyvässä matkassa äänimassansa kohottamisessa. Crystal Light keinuu eteenpäin heleästi kuin lähijuna. Teltassa haisee vieno elefantin kakka. Yleisöä on muutama sata. Joka toisen vasen jalka laskee tahtia. Mikko Joensuu vispaa tukkaansa, naama katoaa näkyvistä. Chewie! Biisi jumittaa, kaikki olennainen on biitissä. Tämä taitaa olla suomalaista autobahnia.

Trion meteli nousee raskaaseen nousukiitoon kuin ammoinen Spruce Goose ikään. Tuuli puhaltaa teltan reunoilta hiekkaa sisään ja luo mukavan post-apokalyptisen tunnelman. Kumu vaimenee, Mikko vaihtaa kitaraan ja paljastaa jälleen kasvonsa. Päivän lainakappaletta ei ole alun SVT-meteliltä tunnistaa. Ikuisuudelta tuntuvan jumituksen jälkeen kappale sui itsensä kasaan. Springsteenin I’m on Fire – mikä tilannetajuinen veto tähän hulluutta lietsovaan intiaanisaunaan. Joensuut osaavat hommansa, vähällekin katsojajoukolle. Esiintymisaika on kehno, paikka loistava. Festarimogulit, älkää milloinkaan luopuko teltoista!

Suomen sympaattisin metalliyhtye Mokoma remuaa paviljonkilavalla. Symppis-sedistä huolimatta en koe tarvetta liittyä lavan alla vellovaan nyrkkimereen. Harhailen aikani ja päädyn varjoisaan paikkaan festivaalialueen ulkopuolelle ystävien seuraan. Popeda soittaa hymnejään. Pitkä kuuma kesä toimii, jotenkin. Ei sitä tässä kelissä voi vastustella. Musiikin kuuntelu sivukorvin lienee olennainen osa festivaalikokemusta. Kaadan lisää valkkaria muovipullosta. Ruma mainoslippis viilentää kiehuvia aivojani. Vielä pieni oikaisu nurmikolle, ja olen taas valmis mittelemään hellettä vastaan.

Rantalavan vallanneen Anti-Flagin kaahauspunk jättää kylmäksi, mikäli se on tällä säällä ylipäätään mahdollista. Lavan edustalta nousee sankka pölypilvi, taaempana väki nököttää paikallaan terrakottamaisin ottein. Rastapäiset tytöt heittelevät pullonkorkkeja nuoren herrasmiehen suuhun.

Yht’äkkiä vedon sävy vaihtuu täysin. Anti-Flag aloittaa The Clashin Should I stay or should I gon. Hieno käänne. Bändi kuulostaa hetken upealta, lainakappaleella ratsastaen – mutta mikäs siinä.

The Sonics. Setämiehet vetävät paviljonkilavan edustalle miellyttävän heterogeenisen joukkion, pelagohipsteristä kioskinpitäjään. Esittelyvideollaan sedät lupailevat tulevan vedon olevan ainostaan ja vain Rock’n’Roll. Sopii.

Sitten homma pärähtää käyntiin. Paidat ovat mustia, hiukset harmaita ja soitto suoraa. Saksofoni johdattelee tunnelmaa öljykriisiä edeltäneelle iloiselle ajalle. Rumpali on hieman kuin Lars Ulrichin ja Remu Aaltosen sekoitus, paitsi parempi. Huuliharppu, tuo rokin kuningassoitin, raivaa tilaa valtatielle. En erota kuka sedistä milloinkin karjuu, mutta onko sillä mitään väliä? Tämä on vanhaa hyvää.

Jossain kohtaa The Sonics alkaa kuitenkin toistaa liialti samaa. Ruokahalu nousee retroiluvainua suuremmaksi. Nälkä ajaa minut takavasemmalle. Horjun kevätkääryleen kautta kohti Converse-lavaa. Siellä on Chisu. Yleisöä on ainakin yhtä paljon kuin The Sonicsilla. Kollektiivinen kohmelo lienee tässä kohtaa selätetty.

Chisun bilekuningatar-maneerit saavat yleisön mukaansa. Laulaja pomppii innostuneena. Tämä on aavistuksen ruotsinlaivaa, mutta silti omalla tavallaan ihan parasta.Väki tykkää, Chisu tykkää. Tykkään. Hemmetin kevätkääryleet vain eivät jäähdy sitten millään.

Teltassa taas. Pyhiinvaellus nimeltä Belle & Sebastian. Yleisön pauhu saattelee yhtyeen lavalle. Pehmeä sähköpiano tuntuu olevan telepaattisessa yhteydessä tyttöjen ja poikien kyynelkanaviin. ”Are you warm enough?” utelee tiukkapöksyinen laulaja Stuart Murdoch. No kyl. Step Into My Office, Baby ei ole yhtyeen parhaimmistoa, mutta lempeä kepeys valloittaa alaa. Lempeän siniset valot tuikkivat. Tällä keikalla rakastutaan, uusiin ja uudelleen.

Setti etenee monen solan kautta kohti loppupuolta. Kevyeen lämpöön voisi nukahtaa. Stuart Murdoch kertoo peppuvitsin. Muutaman vähemmän klassisen soinnutuksen jälkeen If You’re Feeling Sinister on täydellinen. Jätän teltan ennen viimeistä biisiä ja etenen kohti paviljonkilavaa, kohti Midlakea.

Juoksuni on hidasta, ja paikalle päästessäni Texasin ihme on jo ensikappaleensa lopulla. Toinen kappale Winter Dies saa kehoni värisemään. Oi, te karvaiset herrat! Kitaranne ovat liiankin koskettavia. Näen mielessäni itseni pappana maailman parhaan pappabändin keikalla. Yleisö velloo liikuttuneena, hiljaa, maireana.

Espersmäiset kaihomelodiat kaikuvat kappaleesta toiseen. Yhtyeen yhteissoitto hakee ajoittain, mutten siltikään tiedä mistään paremmasta. Lämmin melankolia täyttää minut. Tomu syö väkeä kengistä ylöspäin.

Dentonin pojat laittavat parastaan. Young Bride on maailman kaihoisinta diskoa. Sävelet valuvat vuosikertabourbonin tapaan. The Courage of Othersin poikkihuiluproge innostaa yhtyeen deadmäiseen jamitteluun. Vaatimattomien herrasmiesten täydellinen raukeus kohoaa hetkeksi villiin lähiavaruuteen. Syvän etelän rokkarit näyttävät kenties todelliset karvansa? Kaahauksen kautta saadaan palkinto, ikihitti Roscoe. Hykertelen onnesta. Acts of Man tulee omistetuksi kotisatamaan palaavalle Viking Isabellalle.

Teksasilaisnaamat haltioituvat illan kauneudesta, minä musiikin haikeudesta. Bring Down ja Head Home viimeistelevät paketin. Olen mykistynyt, tähän loppuvat sanat.

Loppuillan katson jalkapallofinaalia. Peli venyy, tunteet kuumenevat. Joku onneton tuuttaa vuvuzelaansa. Missaan veikeän Slashin ja ihanan Florencen, mutten voi liikahtaakaan paikaltani. Lopulta olen häviäjien puolella. Vähemmistössä sillä hyvin moni juhlii. Samapa tuo, sillä olen kuullut tänään valloittavaa musiikkia ja niellyt kilon pölyä. Laiva vie minut kotirantaani, jossa syön pitsan ja nukahdan.