Säkert! – eli taattua laatua Korjaamolla

Kun Annika Norlinin luotsaaman Säkertin keikkaa on kulunut viitisen kappaleen verran, totean käyväni läpi jonkinlaista ruumistairtautumiskokemusta. Näen itseni jonkun muun silmin, ja kas ihmettä: näkemälläni minulla ei olekaan mustaa, lyhyttä tukkaa ja keltaisia housuja, kuten luulin, vaan vaaleanruskeat, olkapäille ulottuvat hiukset ja punainen, hupullinen viitta. Kyllä, kyllä, hyvät naiset ja herrat – minä näen itseni Annika Norlinina.

Teksti ja kuva: Sirje Niitepõld

Harhani on toki itserakkauden huippu, mutta silti jotenkin kovin ymmärrettävä. Annika Norlin nyt vain kerta kaikkiaan osaa sanoa asiat niin, että jos kukaan meistä muista vain osaisi, ne sanoisi itse juuri samalla tavalla. Tässä puhutaan nyt naisesta, joka on kerran kirjoittanut: ”Though I’m good with words I’ve never been good with words”. Ja kun Norlin on pukenut asiat sanoiksi, hän onnistuu tulkitsemaan ne niin, että kuulija kirjaimellisesti tuntee olevansa yhtä naista hänen kanssaan.

Annika Norlin on käynyt englanninkielisen Hello Saferide -yhtyeensä kanssa Suomessa aiemminkin, mutta nyt, 2.3.2011, ruotsinkielinen Säkert on täällä ensi kertaa. Bändi vetää Korjaamon Vaunusalin täyteen innostunutta väkeä. Keikalla soitettu materiaali on tasapuolisesti Säkertin kummaltakin levyltä ja yleisölle ilmeisen tuttua. Keikalla vaihtelevat raivokkaat kättentaputusten ja lattiantamppausten rytmittämät rymistelypoppipalat, kuten Dansa, fastän ja Köttet är svagt uusimmalta Facit-levyltä sekä hitaat ja herkät laulut, kuten encorena kuullut Tyst nu Facitilta ja Ditt kvarter debyytiltä. Aivan uuttakin musiikkia kuullaan.

Säkert – tai Norlin – kuuluu niihin esiintyjiin, jotka tuovat musiikkiin live-esiintymisissä aivan uuden ulottuvuuden. Honung on kauneimpia täysin ironiatta kirjoitettuja rakkauslauluja, mitä muistan viime vuosina kuulleeni, mutta keikalla Annika Norlin tulkitsee sen sellaista hysteeristä iloa ja kiihkoa pursuten, että yhdistelmä on lähes järjetön. Ja kuinka se toimiikaan! Tämä jo heti keikan alussa – mitä tästä vielä tulee.

Siitä tulee suunnilleen tätä: Ensinnäkin parin kappaleen välein joutuu aktiivisesti muistuttamaan itseään siitä, että lavalla on muitakin – tarkemmin sanottuna viisi muuta – kuin Norlin. Hän kun on nokkanaisena jokseenkin lumoava. Väkivaltaa – siinä, että pieni Punahilkka huutaa ”Dom jävlarna ska skjutas!” on jotain kovin ihanaa. Silkkaa hiljaista, herkkää kauneutta, kuten Är du fortfarande arg? Lisäksi naurua – Norlin on kaiken muun hyvän lisäksi armoitettu humoristi.

Yhden ainoan kerran keikan aikana Norlin astuu kohtalotoverin roolista ja asettuu vanhemman ja viisaamman asemaan. Debyyttilevyn kappaleen Det kommer bara leda till nåt ont jälkeen hän jää tuijottamaan yleisöä tuiman näköisenä, ja katse tekee hyvin selväksi, että Norlin tietää mistä puhuu ja tietää, mitä meidän muidenkin kannattaisi tehdä – omaksi parhaaksemme. Nimittäin olla pussailematta vääriä ihmisiä.

Annika Norlin on haastatteluissa ja blogissaan usein kertonut siitä, kuinka ahdistavaa esiintyminen voi joskus olla. Kuinka joskus vain ei huvita ja kuinka joskus on niillä rajoilla, pystyykö ensinkään. Jos tällainen ramppikuume hänen esiintymisessään jotenkin näkyy, niin sitten tavattoman viehättävällä tavalla kontrolloimattomassa ja nöyrässä olemuksessa. Ei Norlin ole ainoa muusikko, joka antaa mennä lavalla välittämättä siitä, miten hölmöltä näyttää. Mutta kun Norlin antaa mennä ja näyttää hölmöltä, on selvää, että se ei ole itsetarkoituksellista. Hän vain kerta kaikkiaan elää musiikkiaan, muu on sivutuotetta.

Niin että voisiko tästä sanoa jotakin kriittistäkin, kysytte. No ei. Kuka sitä nyt itseään kävisi panettelemaan julkisesti.