SPOT-festivaaliblogi, osa II: Pohjoismaista hyvinvointi-indietä

Tanskassa paraikaa vietettävän Spot-festivaalin perjantai-ilta ei tarjonnut juuri yllätyksiä.

Teksti ja kuvat: Janne Flinkkilä

Spot Festival
21.5.2010 Århus, Tanska

The Kissaway Trailin uudella levyllä on kappale nimeltä SDP. Se on hyvin kuvaavaa. Yhtä hukassa yhtye ei ole kuin kävelevän blondivitsin johdolla irtopisteiden perässä juokseva suomalainen kaimapuolueensa, mutta jotain perin sosiaalidemokraattista heissä on.

Bändi soittaa pulskantylsää pohjoismaista hyvinvointi-indietä: soundi on stadionin kokoinen, mutta sen täytteeksi ei oikein riitä musiikillista sanottavaa.

Täydelle parintuhannen hengen herätysteltalle messuavaa Kissaway Trailia katsoessa mieleen alkaa hiipiä, että yhtye on kuin Arcade Fire ilman biisejä. Tai baarinnurkkaan unohtunut jukeboksi, joka on juuttunut soittamaan U2 Sunday Bloody Sundayta kerta toisensa jälkeen. Bändi jyystää menemään pakasta vedetyt kauluspaidat yllä keskitempoista jyskytystä, joka ei etene mihinkään.

”Pissaway Trail”, muuan britti tuhahtaa.

Samaan aikaan Århusin musiikkitalon suurimmassa salissa olisi Jonathan Johansson, jota parikin ihmistä on kehunut. Jos unelias syntetisoijilla maustettu popmusiikki kiinnostaa, kannattaa tsekata hänen viimevuotinen En hand i himlen -levynsä.

Deporteesin Peder Stenberg.

Sinne ei ole toivoakaan enää mahtua, joten suuntana on pienempi Rytmisk sal, jossa sattuu soittamaan ruotsalainen Deportees. Heillä on sentään biisejä ja sulavia melodioita, mutta jotenkin tämäkin Håkan Hellström -henkinen kitarapop kumisee onttouttaan.

En silti ihmettele, miksi yhtye on napsinut kotimaassaan gaalapystejä, sillä heidän Turn Back Time -kappalettaan alusta loppuun kantava simppeli melodia kaikuu päässäni vielä seuraavana aamuna.

Välihuikka Maribelin keikalla.

Alcoholic Faith Mission ei sihauta kiuasta, Vinnie Whon keikalle ei mahdu, Thee Attacksin geneerinen garagepop ei kiinnosta.

Pienen tuumaustauon jälkeen päädyn yytsimään norjalaista Maribel-yhtyettä. Illan paras yllätys. Haaveilevaa shoegazingia, joka vaeltelee jossakin Slowdiven kulmilta.

Kovin kilttiä ja puhtoista tämäkin on. Vähän kuin kevytversio maanmiehistään (ja -naisestaan) Serena Maneeshista. Yhtye ei kuitenkaan yllä lähellekään esimerkiksi Joensuu 1685:n intensiteettiä.

Rumpali näyttää hipster-laseissaan typerältä, mutta onneksi lavalla on myös kaksi ihastuttavaa naista, joiden välillä silmiään siirrellä. Tuo ei ollut seksistinen vaan esteettinen kommentti.

Perjaintai-illan päätteeksi Efterklang soittaa Store salissa jälleen hienon keikan, jonka kuvailulla on turha täyttää bittiavaruutta, sillä yhtyeen olemuksesta tuli sanottua olennainen jo edellisessä päiväkirjamerkinnässä.

Vielä vilkaisu I Got You On Tapea. Hilpeä meno, mutta juro suomijuntti ei lämpeä.

Lauantain bändikattaus näyttää jo paljon kiinnostavammalta. Tätä naputellessani Spotifysta soi Maribelin viime vuonna julkaistu Aesthetics-albumi. Ei kuulosta lainkaan huonolta, vaikka My Bloody Valentine -vaikutteet puskevat vahvemmin pintaan kuin keikalla. Mieluusti nämä näkisi Suomessakin keikalla.

Vinnie Whon keikalle oli viidenkymmenen metrin jono.

Päivän verkostoitumislounaan teemana oli ”under construction". Kypärä päähän, kaljapullo käteen ja uuden konserttitalon rakennustyömaalle syömään eväitä.