SPOT-festivaaliblogi, osa I: ”Smells like countryside!”

Tanskalaisen showcase-festivaalin avausilta huipentui Slaraffenklangin – siis Efterklang- ja Slaraffenland-bändien yhteiskonserttiin. Nimi veti solmuun kielen, konsertti mielen. Tavallaan.

Teksti ja kuva: Janne Flinkkilä

SPOT Festival
20.5.2010 Århus, Tanska

”Smells like countryside”, kuski sanoo.

Peugeot täyttyy lannan aromista, joka on ehtaa kepua. Tai Vermoa.

Hevosia laiduntaa kumpuilevien peltojen keskellä, aurinko paistaa, Jyllannin luonto on kesäisen vehreä. Olemme matkalla Billundin lentokentältä Århusin kaupunkiin, jossa järjestetään taas jokavuotinen showcase-festivaali Spot.

Vapaaehtoistyöntekijänä festivaalivieraita kuskaava mainio seuramies kertoo, että hän on muuttanut Tanskaan Hollannista Korsikalla tapaamansa naisen perässä. Viime vai oliko toissa vuonna hän näki Spot-festivaalilla jonkin S-kirjaimella alkavan ruotsalaisbändin, joka kuulosti ihan The Curelta.

Okei. Mitä tanskalaisbändejä kuski suosittelee?

Plök on hyvä. Tai siis, en tiedä koko bändistä mitään, mutta tyttöystäväni kaveri soittaa siinä.”

Ainakin niillä on hyvä nimi. Se pisti silmään esiintyjälistasta jo aiemmin. Plök. Tulee mieleen Mjölk, kova sekin.

Parinkymmenen kilometrin päästä kuski hihkaisee: ”Shout Out Louds!

”Siis se S-alkuinen ruotsalaisbändi. Se oli Shout Out Louds. Soitin niiden levyä isälleni, joka on kova Cure-fani. Se ei suostunut uskomaan, että se ei ole Curea. Hyvä bändi.”

Tavallaan. Mutta leiskautetaan rivakka aikahyppy avausiltaan.

Avajaispuhe, diibadaaba, skippaan suosiolla. Pitäisiköhän ottaa juomapeli: aina kun mainitaan ”digitaalinen”, ”internet” tai ”360 astetta”, täytyy riipaista annos tiukkaa viinaa. ”Uudet ansaintamallit.” ”Ala elää murroskautta.” ”Tämä on haaste mutta myös mahdollisuus.”

Ei. Letkuihin siinä joutuisi. Meno reippaana 32-vuotiaana, paluu lopunajan Juicena. Kannettava dialyysikone käsimatkatavaroissa.

Keskitytään musiikkiin. Illan kiinnostavinta antia on Efterklangin ja Slaraffenlandin yhteiskonsertti Århusin musiikkitalon isossa salissa. Yhtyeet esiintyvät nimellä Slaraffenklang. Oli muuten paljon helpompi kirjoittaa kuin sanoa ääneen. Siis vähän kuin tanskalainen indiepop-versio EppuPopedaNormaalista.

Konserttisalin estradilla on 10–11 soittajaa (suoritan tarkistuslaskentoja pariin otteeseen, mutta välillä joku kai käy pissalla tai jotain). Pari rumpalia, kitaristi, basisti, pari laulajaa, pari kosketinsoittajaa, sekalainen arsenaali lyömäsoitinta, läppäriä ja rumpukonetta. Välillä joku tarttuu poikkihuiluun, välillä trumpettiin, klarinettiin, alttosaksofoniin. Tai takoo vain rumpukapuloilla lattiaa.

Yhtyeet soittavat toistensa kappaleita sekä mash-up-maisia ristisiitoksia, joissa molempien biisit yhtyvät toisiinsa, ja rakkauden hedelmänä sikiää jotain, mistä ei välttämättä tajua hevosen vittuakaan, jos ei ole kumpaakaan kappaletta koskaan kuullut. Vaan eipä tätä kai järjellä pitäisi kuunnellakaan. Tosin kappaleet ovat perin harkitusti rakennettuja. Älyllistä kudosta suorastaan.

Kahden progressiivisen popbändin kimppaveto voisi mennä kollektiiviseksi julkirunkkailuksi, mutta tanskiaiset saavat pidettyä touhun jokseenkin säällisenä. Paljon pelastaa Efterklangin laulajan Casper Clausenin sympaattinen olemus. Pitkähihaisen kauluspaidan markettifarkkujen sisään sullonut viiksekäs hujoppi hymyilee vilpittömän hömelösti läpi keikan, eikä näytä pätkääkään itseriittoiselta tai -tietoiselta. Taitaa olla sihimiehiä.

Slaraffenland soittaa Efterklangin Cutting Ice to Snow -kappaletta. Efterklang seuraa esitystä lavan sivussa olutta särpien ja naureskelee vartalot hytkyen. Sitten Efterklang soittaa Slafferenlandin Postcardin.

Kun Slaraffenlandin Hunting-kappale paisuu aivan naurettavan massiivisena vellovaksi psykedeeliseksi sekamelskaksi ja lavalle tulee vielä Simona Abdallah ripeltämään, läpsyttelemään ja paukuttelemaan arabialaista rumpuaan, aletaan olla saatanan taajuuksilla.

Kokonaisuutena esitys on silti kokeellista mutta melodioiden ehdolla pelaavaa touhua. Tai mitä ihmeen ”kokeellista”? Mitä siinä kokeillaan? Kuulijoiden malttia? Tavallaan.

Yhtäkkiä mieleen palaa, että New Music Communitynhan piti järjestää samanlainen ilta viime syksynä Helsingin Kulttuuritalolla. Illan aikana yhdessä ja erikseen omia ja toistensa biisejä sikin ja sokin olisivat soittaneet Rubik, Kastor, Underwater Sleeping Society ja Belle Who.

Johonkin homma kuitenkin kaatui. Nyt hipit kaupungin hommiin ja uusi yritys Helsingin Juhlaviikoille Huvilatelttaan. Miten olisi?

Konsertin jälkeen suuri Suomen-ystävä, Mojo-lehden avustaja Kieron Tyler kertoo kasaamastaan Love Records -kokoelmasta, joka julkaistaan kesällä Iso-Britanniassa. Hän yrittää selittää viehättävälle naispuoliselle brittikollegalleen, että Suomessa oli sellainen tyyppi kuin Pekka Streng, joka oli vähän kuin Tim Buckley. Seuraavaksi hän haluaisi julkaista Englannissa Tasavallan Presidenttiä, Jukka Tolosta ja ties mitä. Hieno mies.

Yöllä matkalla hotelliin eräs lokaali tulee ottamaan ystävällishenkistä kontaktia, kun huomaa festivaalirannekkeeni.

”We have to love you here”, futishuligaanin näköinen, joko pahasta keripukista kärsivä tai hiljattain eturessunsa kilauttanut siilitukka sanoo.

???

”I mean, we love to have you here.”