SPOT-festivaaliblogi, osa III: Kreisibailausta ja unimusiikkia

Spot-festivaalin lauantai tarjosi laulaja-lauluntekoa ja taiteellisemman laidan indiepoppia, mutta vastapainoksi myös juustoista hassuttelua. Sekä ehkä kovimman Nabihan, jonka hehkuttamista pitäisi kaiketi hävetä.

Teksti ja kuvat: Janne Flinkkilä

(Suosittelen heti kärkeen laittamaan näiden jaarittelujen taustamusiikiksi Spotify-soittolistan, jossa on sekalaisia otoksia Spot-festivaalin tämänvuotisesta tarjonnasta.)

SPOT Festival
22.5.2010 Århus, Tanska

Urho Kaleva Kekkosella oli kainuulaisen jämerä resepti krapulan parantamiseen: litra kirnupiimää ja hikeen nainti.

Kumpaakaan ei ole tarjolla.

Ei ole tosin krapulaakaan.

Siispä ylös budjettihotellin sängystä, nopea peseytyminen ja musiikkitalolle Musexin brunssille.

Tilaisuutta kunnioittaa läsnäolollaan Suomen suurlähettiläs Maarit Jalava. (Opin, että tällaista edustustehtävää kutsutaan lähetystökielellä arvovaltapalveluksi.)

Maarit Jalava pitää puheen. Shogun Kunitoki mainittu. Tosin paperista luettuna, jonkun muun kirjoittamana, kädet aavistuksenomaisesti täristen.

Musexin Paulina Ahokas ottaa tilanteen haltuun ja pitää reippaan presentaation suomalaisesta musiikkiviennistä. Sen jälkeen saman organisaation Meira Pappi esittelee päivän suomalaisesiintyjät. I Was a Teenage Satan Worshipperin nimi saa jotkut hörähtelemään.

Paikalla on aamuiseen ajankohtaan nähden yllättävän paljon ihmisiä, jopa useita kymmeniä.

Kaspar soittaa duo-kokoonpanolla aamiaisvieraille kaksi biisiä. John McGregorin ja Mikael Hakkaraisen äänet soivat täydellisesti yhteen. Kaksikko soittaa niin hiljaa, että kaikkien on pakko keskittyä kuuntelemaan. Hyvä. Down the Hill jää päähän soimaan. McGregorin kanssa juttelemisesta jää lempeä olo. Maha täynnä, goodie bag kainalossa. Takana kolmen tunnin yöunet, mutta maailma tuntuu mukavalta paikalta.

Shogun Kunitoki on herättänyt tapaamissani ulkomaanvieraissa suomalaisbändeistä ehkäpä eniten kiinnostusta. Itse missaan heidän keikkansa kolmelta iltapäivällä, kun on vähän kaikenlaista. Fonal Recordsin nimi nousee liki poikkeuksetta esiin joka kerta, kun juttelee ulkomaisten musiikki-ihmisten kanssa. Ilmeisesti Sami Sänpäkkilä on tehnyt jotain oikein.

Jos Shogun Kunitokille pitäisi etsiä tältä päivältä tyylillinen vastakohta, se voisi olla vaikkapa Sandra Hakky, jonka keikalla huomaan olevani. Ei jumalauta. Noin huonon aasinsillan kunniaksi täytyy vetää rivinvaihdon verran henkeä.

Huh.

20-vuotiaan kööpenhaminalaisen suonissa virtaa muutakin kuin skandinaavisen kalvakkaa verta. Umpikaupallista tanskankielistä r&b- ja soul-sävytteistä poppia. Tuskin tulisi vapaaehtoisesti kuunneltua, mutta on tämä nyt noin 54 kertaa lahjakkaampi ja karismaattisempi poptähti kuin vaikkapa Anna Abreu. Eikä mitään Anna Abreuta vastaan. Tämä kaikki puolentoista kuullun kappaleen perusteella. Puntaroidessa, pitäisikö sittenkin ottaa yksi olut.

Nabiha, ehkä kovin.

Vaan jos popista puhutaan, Nabiha on ehkä kovin. Festivaaleilla hienointa on vahingossa altistuminen. Päädyn sattumalta tanskalaisen valokuvaajan kanssa joskus illan tunteina samaan pienehköön Pickup Scenen -telttaan, jossa Sandra Hakky esiintyi päivällä, ja voi luoja.

Nabiha vetelee juuri niistä naruista, jotka saavat Sugababes-luurangot kolisemaan kaapissani. Niin häijyä täsmäpoppia, että oikein naurattaa, mutta kertosäkeet tärähtävät suoraan kasvoihin. Tummahipiäinen Nabiha on järjettömän viihdyttävä esiintyjä ja hyvä laulaja. Taustalla eivät säksätä mitkään kahden ruplan sekvensserit, vaan bändi soittaa irtonaisen orgaanisesti. Flirttiä ja hittimelodiaa, yleisö villinä.

Ihan vitun kova.

(Tai sitten olen juuri saavuttanut niin sanotun kärkihumalan.)

Nabihan esikoisalbumi Cracks on julkaistu helmikuussa. Ilmeisesti Deep Sleep on sen hittisinkku, sillä kun kappale tärähtää ilmoille, tunnelma teltassa on kuin Niilo Yli-Vainion kaatajaisissa.

Valokuvaaja ihmettelee, miksi olen niin innoissani. Tämähän on jotain tanskalaista listapoppia, yhden hitin ihme, blaa blaa. Mitä sitten. Ehkä kovinta ikinä. Tai ainakin juuri nyt.

Samanlainen yllätys iskee hetken päästä Rytmisk Salissa. Ruotsalainen laulaja-lauluntekijä-pianisti-mikälie Linda Carlsson alias Miss Li ylittää myös odotukset – eikä vain siksi, ettei niitä juuri ole. Järjettömän viihdyttävä esiintyjä.

Miss Li on liekeissä, kuten muistiinpanoistani saattaa myöhemmin tulkita: ”akkaria ja elektronista sähköstiä burleskijengille mutta vittu että pärähtää nostattavaa raivolla hakkaa pianoa”.

Periaatteessa kappaleet kuten Bourgeois Shangri-La ovat täysin aivottomia, mutta toteutus on niin antaumuksellinen ja tyylikäs, että vastaavaa viihdyttäjää on turha etsiä Suomen itäisiltä pituuksilta.

Edellisessä blogissani kirjoitin väheksyvään sävyyn ”pohjoismaisesta hyvinvointi-indiestä”, mutta tässä ja Nabihassa näkyy sen kääntöpuoli. Ruotsalaiset kansankodin kasvatit ja kaikkien maailman onnellisuusmittarien kärjessä vuodesta toiseen keikkuvat tanskalaiset taitavat hyväntuulisen viihdyttämisen. Lähde siinä sitten härmäläisenä samalle viivalle, kun itkuvirsimentaliteetti ja slaavilainen itsesäälivollotus on imetty jo äidinmaidonvastikkeessa.

Vastapainoksi tarjolla on vakavampaakin musiikkia. Chimes & Bells on käsittääkseni Choir of Young Believersin kokoonpanoon kuuluneen Cæcilie Triersin uusi projekti. Kaunista vaikkei mitenkään mullistavaa. Kannattaa tsekata, jos kohdalle osuu. Hän esiintyy esimerkiksi Roskildessa. Unimusiikkia, jota jossain kuvailtiin sanoilla ”Mogwai kohtaa Death in Vegasin”.

Marie-Louise Munck ei hänkään tee mitään uutta, mutta tekee sen kauniisti ja hyvin. Nainen ja piano, pedal steelin ja akustisen kitaran hellävaraisesti saattelemana. Malliksi kannattaa kuunnella vaikkapa Songbird hänen tämänvuotiselta esikoisalbumiltaan. Artisti, joka olisi helppo nähdä vaikkapa Korjaamon pienemmän salin lavalla.

Elin Ruth Sigvardsson (oikealla) tulkitsee.

Linnuista tykkää myös hiljattain Helsingissä esiintynyt Elin Ruth Sigvardsson, jonka sinänsä toimiva esiintyminen ei jätä suurempia muistikuvia. (Tässä kohtaa alkoholillakaan ei ole osuutta asiaan.)

Moto Boy sai kuulemma jumalaisella lauluäänellä ja silkalla karismallaan herutettua tippoja raavaiden miestenkin silmäkulmiin. Itse en tuota ollut todistamassa, mutta muuan paikalla ollut luonnehti hänen konserttiaan sanoilla ”very, very Swede”. Luonnehdintaansa hän tehosti eleillä, jotka kuvastivat kaiketi siirapin valumista suupielistä.

Ystävyys, läheisyys, poikarakkaus. Moto Boy kohtasi GAEA:n Esa Tontin Århusin yössä.

Vahvoja homoepäilyjä taannoin Suomen-visiitillään herättänyt Moto Boy tuli myöhemmin illalla esittelemään vaimonsa. Se niistä stereotypioista. Ei kai miehen tarvi aina olla macho, kuten Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo asian sanoiksi laittaisivat.

Tanskalainen Slaraffenland liikkuu jokseenkin samoilla poluilla kuin toveriyhtyeensä Efterklang. Kenties tallaavat vielä enemmän vasenta laitaa. Komeaa moniäänistä laulua, puhaltimia, haahuilevia rytmejä ja leijailevaa tulkintaa. Tällaistakaan bändiä olisi vaikea kuvitella tulevan Suomesta. Vaikea selittää. Siispä en selitä.

FM Belfast saa täyden Voxhallin kreisibailaamaan. He tulevat Reykjavikista ja heidän tunnetuin biisinsä on Lotus, joka kierrättää hassunhauskasti Rage Against the Machinen Killing in the Namea. Nyt musiikki muistuttaa enemmän 90-luvun diskojytkettä, mikä herättää traumaattisia muistoja takavuosilta Järvenpään RT:stä. Mainitun yökerhon ovimiehinä patsastelivat pahamaineiset Nummisto ja Mykkä-Make. Ensiksi mainittu sai lisänimensä siitä, että näytti aivan voimamies Ilkka Nummistolta. Jälkimmäistä kutsuttiin Mykkä-Makeksi, koska kukaan ei koskaan kuullut hänen sanovan sanaakaan. Molemmat silmittömän väkivaltaisia.

Festivaalit kulttuuripyhätössä. Ei onnistuisi Suomessa.

Täällä sen sijaan ollaan sivistyneitä. Vaikka tanskiaisistakin löytyy rähiseviä idioottiviikinkejä, Århusin musiikkitalon ilmapiiriä ei voi suomalaiseen jurrikulttuuriin kasvanut ymmärtää. Festivaalille on myyty viitisentuhatta lippua, tuplasti Finlandia-talon kokoisessa kulttuurikompleksissa on useita olutpisteitä, hanat laulavat ja tuoppien kanssa saa kulkea miltei minne vain. Kukaan ei silti ördää, kuseksi nurkkiin tai edes yritä polttaa savuketta siellä, missä se ei ole sallittua.

Alakerrassa saniteettitilojen vieressä on ovet apposen auki käytäville, joiden varrella on orkesterien harjoitustiloja sun muita, eikä missään näy yhtään järjestysmiestä. Kuka ottaisi tällaisen riskin Suomessa?

Takaisin asiaan. Kronologia on kadotettu kauan sitten. Luetellaan irtohavaintoja.

Underwater Sleeping Societyn keikalla oli valikoidusti yleisöä, kuten Spinal Tapin manageri sanoisi.
Keikkamyyjä Toni ”Tiger” Ritonen iloitsee.

Underwater Sleeping Society soittaa tyhjähkössä Voxhallissa. Illan paras kommentti: ”They’re like Coldplay pretending to be Radiohead.”

Tremolo Beer Gut räimii Riderhusetissa menemään perusasioissa pitäytyvää surfia. Kova meno, joo, Tarantino, blaa, kitaristi hyppää lavalta lattialle könyämään,  jengi on innoissaan. Tulee raastava ikävä Laika & The Cosmonautsia. Yhtye ei yrittänyt vääntää surfia rautalangasta vaan teki siitä täysin omannäköistään. Oli vieläpä maailman hienoin livebändi, ja rumpali Janne Haavisto uhkui yhdellä keikalla enemmän uusiutuvaa energiaa kuin pekkaristen risupaketit vaalikaudessa. Tulkaa takaisin!

Villa Nahin keikka ei ole varsinaisesti mikään visuaalinen performanssi.

Villa Nahin Origin on kirjoissani tämän vuoden parhaita albumeja, vaikka yleensä jätän synapopit sun muut petshopboysit niille, jotka niistä paremmin ymmärtävät. Juho Paalasmaa on oikeasti hyvä laulaja ja biisit toimivat kaikessa vähäeleisyydessään, mutta jos kaipaa lavakarismaa tai jotain katseltavaa, on tullut väärälle keikalle.

Paalosmaa kuulostaa Robert Smithiltä, mutta näyttää, no, siltä miltä Juho Paalosmaa -nimisen suomalaisen syntetisoijaa soittavan henkilön voi kuvitella näyttävän. Kello on kääntynyt sunnuntain puolelle. Yleisöä on muutama kymmenen. Moto Boy vaimoineen lähtee salista parin biisin jälkeen. Levotonta vellontaa siellä täällä. Musexin Meira joraa jonkun kanssa, joka on kuulemma Stevie Wonderin manageri. Hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää.

I Was a Teenage Satan Worshipper on koko festivaalin viimeinen esiintyjä, ellei jatkobileitä lasketa. Soittoaika lauantaina puoli kahdelta sekä teatterityyppinen, nousevalla katsomolla täytetty Archauz eivät tarjoa parhaita mahdollisia puitteita, mutta lehterit ovat liki viimeistä paikkaa myöten täynnä.

Parin biisin jälkeen porukkaa alkaa valua alas katsomosta. Sen sijaan, että he lähtisivät pois, he kävelevätkin ”lavan” eteen tanssimaan. Seuraa sivistynyttä mutta riehakasta kreisibailausta.

En aio mainita yhtyeen jäsenten taiteilijanimiä, koska ne ovat niin ironisia, että sielua vihloo, mutta kitaristilla on hassut muuvit ja hyökkäävä lavaolemus. Ikävä kyllä hänen soitostaan ei ikävä kyllä kuulu juuri mitään.

Verrattuna vaikkapa keikkaan Nosturin Femmagaalassa bändin into on ihan eri tasolla. Whatcha Lookin’ at? ja sen ironisen hassusti nimetyn naispuolisen jäsenen höpötyksillään höystämä A Day Like This ovat levyltä kuunneltuna jokseenkin kiusallisia, mutta nyt yhtye saa ne kuulostamaan miltei hypnoottisilta. Vastaanottopään festivaaliväsymyksellä on toki osuutta asiaan. Yhtä kaikki, sunnuntaina joku puhuu jopa viikonlopun parhaista bileistä. Tosin pääasiassa virkansa puolesta.

Kun baarihenkilökunta alkaa näyttää Kraftwerkiltä, on syytä lopettaa.

Kenties tämä kaikki pitäisi summata jotenkin. Paljon laulaja-lauluntekoa ja taiteellisemman laidan indietä, mutta vastapainoksi myös juustoisen synteettistä hassuttelua. Syvää näkemystä ja onttoa ulkolukua. Vilpitöntä tulkintaa ja ironista etäännytystä.

Kaikkia esiintyjiä kuitenkin yhdisti – piti niistä tai ei – jollain tasolla persoonallinen ote. Esimerkiksi The Soulsia oli tarjottu tänne keikalle, mutta yhtye hylättiin liian perinteisenä. Ymmärrän hyvin, niin paljon kuin yhtyeestä livenä (parhaimmillaan) pidänkin.

Tämän länkytyksen päätteeksi vielä kerran nopsaan kyhätty Spotify-soittolista niistä jollain tasolla kiinnostavista tämän vuoden Spot-festivaalin artisteista, joiden kappaleita palvelusta löytyi. Laittakaa soimaan ja kaivautukaa syvemmälle, jos jokin innostaa. Kiitos ja kuulemiin.