Suomi–Ruotsi metallimaaottelu: arviokamppailussa Barren Earth vs. Meshuggah

29.04.2012

Kummanlainen progressiivinen death metal soi tykimmin: suomalainen eeppisiä melodioita viljelevä tunnelmointiversio vai ruotsalainen epileptisiin rytmeihin pohjautuva riffikuritus?

Kuva: Aki Roukala

Barren Earth: 
The Devil’s Resolve

Peaceville

Pätevää mutta sielutonta fiiliskuoloa.

Suomimetallin superbändiksi syystä tituleerattu Barren Earth vankistaa asemiaan kakkoslevyllään.

Otteet ovat Curse of the Red River -debyytiltä (2009) tuttuja, eikä meno ei ole melodisuuden lisääntymisestä juuri löystynyt. Orinää ja armotonta ryskytystä kuullaan edelleen runsaasti. Vastapainoksi tarjotaan myös folkahtavia suvantoja ja progressiivissävyisiä leijuntaosioita.

Kotoisen folk-kuolottelijan Amorphisin melodiakulut ovat selkeästi aistittavissa, ja viittaukset Opethiin ovat yhä relevantteja. Otteet ovat niin kiinnostavat, että kyllähän tätä pitäisi diggailla ihan kunnolla. Silti se jokin puuttuu edelleen.

Barren Earth kuulostaa osaavilta musikanteilta, joista ei ole muodostunut ehtaa bändiä.

Yhteissoitto pelaa, mutta syvä yhteinen sielukkuus loistaa poissaolollaan vielä selvemmin kuin debyytillä. Onneksi mukana on pari komeaa onnistumista: riemukkaalla folk-ujelluksella kulkeva As It Is Written ja herkistelystä lunastukseen luisuva Where All Stories End.

Kimmo K. Koskinen

Meshuggah: Koloss
Nuclear Blast

Tajuntaa avartava selkäsauna.

Myönnän sen heti alkuun: en ole kuunnellut ruotsalaista Meshuggahia sitten vuoden 2002 Nothing-levyn, ja kulutan nykyään pääasiassa villatakkisten nössöjen soittamaa surinarockia. En anna sen häiritä, sillä Koloss vetää jokaisella kuuntelulla maton alta, mättää turpaan ja paiskoo minua pitkin lattiaa. Nautin joka sekunnista.

Koloss-levyllä kimurantin äärimetallin yhtye ei ole viimeistä mutteria myöten täydellisyyteen hiottu kidutuskone, vaan hengittävä, arvaamaton ja groovaava hirviö. Soitanto ja rytmien kerroksittainen kutominen on bändillä toki yhä häkellyttävän virtuoosimaista, mutta kuuntelijaa ei pökerrytetä liikaa tahtilajikikkailulla.

Kehoa ja mieltä moukaroivan riffittelyn sekaan on jätetty ilmaa, jossa vyöryvän äänivallin seasta saattaakin kantautua hypnotisoiva melodia tai painostavasti maalaileva tunnelmamatto. Malliesimerkkejä tästä ovat upeat Behind the Sun ja The Hurt That Finds You First.

Lopputulos on huumaava. Tunti turpaan ei ole koskaan kuulostanut näin hyvältä.

Jari Setälä

Arviot on julkaistu Rumbassa 4/12. Kuuntele levyt Spotifyssa: The Devil’s Resolve / Koloss

Lisää luettavaa