Superkokoonpano ilman supertähteä – The New Pornographers Tavastialla

Miten pop-yhtye saa hoidettua tonttinsa ilman tunnetuimpia jäseniään? Rumban Markku Roinila katsasti, miten Neko Casen ja Dan Bejarin kotiin jättänyt kanadalaiskollektiivi The New Pornographers suoriutui urakastaan.

The New Pornographers, Laivue
12.9.2010
Tavastia-klubi
Helsinki

Teksti: Markku Roinila
Kuva: Fullsteam

Illan kaksi bändiä olivat jotenkin epäsuhtainen pari. Uransa alkutaipaleella oleva Laivue lämmitteli Vancouverin indie-superkokoonpanoa, jonka jäsenet ovat olleet mukana rocktouhuissa jo kauan.

Siinä missä edellinen oli kuin Jyväskyläläisessä nuorisotalossa, jälkimmäinen olisi voinut helposti täyttää keskikoisen festivaalin rytmiteltan.

Kumpikin puolusti kuitenkin paikkaansa. Vaikka vaivautunut hiljaisuus ja virittelytauot täyttivät tilan melkein aina Laivueen pitkänpuoleisen biisin loputtua, itse musiikki oli kiinnostavaa ja omaperäistä. Vaikka mieleen tulivat toki erilaiset kenkiintuijottelevat esikuvat My Bloody Valentinesta Rideen ja Durutti Columniin, Laivue esitti silti jotain omaansa, joka yhdisti koukeroiset kitarakuviot ja kuulaat helkyttelyt perin keskisuomalaiseen maailman ihmettelyyn.

Laulajaan olisi kaivannut enemmän puhtia, mutta eiköhän keikkakokemuksen karttuessa Absoluuttinen nollapiste saa Laivueesta kelpo seuraajan. Tosin yhtäkään biisiä en jälkikäteen enää muistanut.

The New Pornographersin keikkaa edeltänyt viikko Facebookissa täyttyi sen märehtimisestä, onko indie-supertähti Neko Case yhtyeensä mukana vai ei. Eipä ollut, mutta Casen vakituinen paikkaaja Kathryn Calder hoiti tonttinsa komean rempseästi.

Yhtye oli lavalla kuin kotonaan – biisien välillä nokkahahmo A. C. Newman ja myös koskettimia soittanut Calder jutustelivat ja vitsailivat keskenään kuin harjoituksissa.

New Pornographersin livesoundi on melkoisen iso: tuplalaulu, kaksi sähkökitaraa ja kaksi kosketinsoitinta puuroutuivat aina välillä ja tylsemmissä biiseissä äänivalli alkoi vähän käymään päähän. Keväällä ilmestyneellä Together-levyllä kuultuja jousisoittimia ei ollut mukana, mutta pannujen hakkaaja Kurt Dahle soitti saman biisin aikana vuorotellen sekä akustista kitaraa että rumpuja!

Sympaattisesta olemuksesta ja koukukkaan indieystävällisestä powerpopista huolimatta noin puolen tunnin jälkeen meininki alkoi hiukan toistaa itseään eikä bändi oikein malttanut lopettaa ajoissa. Ihan hyvä maku suuhun jäi silti.