Tänään ei huomista murehdita – Lauri Tähkä Tavastialla

Lue, kenet Nalle Österman tapasi Lauri Tähkän keikalla. Entä mitä mieltä Universalin tiedottaja oli Nallen viime viikon showcase-keikalta tekemästä raportista?

LAURI TÄHKÄ & ELONKERJUU 10.3.2010 Helsinki, Tavastia

Teksti: Nalle Österman
Kuva: AJ Savolainen

Tavastian ulkopuolelle on parkkeerattu musta nightliner. Sen kylkiin on teipattu Provinssirockin logot. Terveisä Pohojanmaalta. Lauri Tähkä yhtyeineen on saapunut Helsinkiin. Jonoa ei ole ulkona. Tilaisuus on loppuunmyyty.

Katson kännykästä kelloani. 21.36. Keikan alkamisajankohdaksi on ilmoitettu 21.30. Veikkaan, ettei keikka ole vielä alkanut. Arvaus osuu oikeaan. Ovella portinvartijana toimiva kerberos viittilöi sisään. Hän on karski karju. Hän on pelottava. Hänen nimensä on Pokla. Pokla on legenda.

Liput keikalle ovat maksaneet 29 euroa. Itse olen pummannut nimeni vieraslistalle. Muistelen aiemmin päivällä selaamani Nyt-liitteen kertomia lipunhintoja samana iltana Helsingissä järjestettäville keikoille. Jippu, 22 euroa. Manna, 6 euroa. Emma Salokoski, 16 euroa. Kauko Röyhkä, vapaa pääsy. Lauri Tähkä, 29 euroa. 174 mummon markkaa.

Muistelen ensimmäistä näkemääni keikkaa Helsingin Jäähallissa. AC/DC. Fly On The Wall. 1986. Liput 120 mummon markkaa. 20 euroa. Mikään ei ole kuin ennen. Sinne pääsin ilmaiseksi äidin työpaikalta saadulla vapaalipulla. Mikään ei ole muuttunut. Äidin vapaalippu on vain vaihtunut Pekka Görmanin ystävälliseksi eleeksi.

Pokla viittilöi sisään pyhimpään.

Narikassa on töissä lauma kerberoksia. Heillä on tatuointeja. Heille ei kannata vittuilla. Voi käydä huonosti. Yritän käyttäytyä asiallisesti. Aina sekään ei ole onnistunut. Myyntikojussa on myynnissä paitaa, plattaa, pastillia ja pikkuhousua. Plattaa ja pikkaria kympillä, paitaa kahdella. Mietin, ovatko pikkuhousut nuuhkittavaa mallia. Ja jos ovat, millainen tuoksu niistä irtoaa.

Sivusilmällä huomaan erään Universalin tiedottajan nojaavan Tavastian baaripuolen baaritiskiin, mikä ei yllätä, sillä levyttäähän Lauri Tähkä Universalille. En tiedä, huomaako hän minua. En viitsi tässä vaiheessa nuuhkia pikkuhousuja julkisella paikalla. Jääköön se toiseen kertaan.

Katselen ympärilleni. Yleisö koostuu etupäässä itseäni vanhemmista riuskoista naisista. Joukossa on myös heidän puolisoitaan. Sekä yksinäisiä miehiä ja naisia. Joukossa myös nuorempia. Jollakin käy varmasti tänään flaksi.

Ympärilläni puhutaan murteilla. Enkä puhu nyt Stadin slangista. Päätän ostaa kaljan. Valot sammuvat. Huuto yltyy. Introna suomalaista iskelmää. Kappaleen tiedot voisi varmasti löytää Laurin kotisivuilta tai googlaamalla. Sitä en tee näillä liksoilla.

Ihmiset osaavat laulujen sanat ulkoa. Minä en. En omista yhtäkään Lauri Tähkän pitkäsoittoa. Ainoastaan kasan singlejä, joita yhtyeen levy-yhtiö Universal on minulle ystävällisesti postittanut. En ole kuunnellut niitä kotona kertaakaan.

Muistelen viime vuotta, vaikka ei tekisi mieli. Ryyppyputkia. Keskikaljaa paikallisessa räkälässä. Jukeboksi. Uusia kappaleita. Outoja kappaleita. Hyviä kappaleita. Viulu soi. Villejä arvauksia. Tämän on pakko olla Lauri Tähkää.

Oikein veikattu.

Kuulostaapa hyvältä. Lohtua arjen ankeuteen. Lohtua työttömän arkeen. Vaan eihän tätä ole salonkikelpoista digata. Ainakaan Helsingissä. Silti, kuka ostaa Lauri Tähkän keikat loppuunmyydyiksi jos kukaan ei tunnusta diggaavansa? Viimeksi Tähkän esiintyessä Tavastialla saldona oli neljä loppuunmyytyä keikkaa.

Havahdun mietteistäni. Lavalla esiintyy energinen yhtye Etelä-Pohjanmaalta. Yleisö ja yhtye pomppii innoissaan. Lauri laulattaa yleisöä ja yleisö laulaa mukana. Meininki on katossa. Lauri heittää pitkät pätkät tarinaa. Hyvää legendaa. Laurilla on sana hallussa. Lauri laulaa hyvin. Myös muu bändi soittaa energisesti ja taidokkaasti. Sounditkin ovat huippuluokkaa. Ymmärrän Lauri Tähkän suosion. Nämä kappaleet ovat hyvin sovitettuja tarttuvia sävellyksiä. Hyviä biisejä. Tykkään.

”Vittuillaan”, laulaa Lauri Tähkä. Seuraavassa välispiikissä kiroillaan vittua ja saatanaa. Yhtäkkiä tajuan.

TÄMÄHÄN ON PUNKKIA, PERKELE! Aikuisille suunnattua punkkia.

AOP.

Adult Orientated Punk.

Eihän tämä eroa juurikaan muuten Flogging Mollysta, The Real McKenziestä, Dropkick Murphysista ja muista Fullsteamin Suomeen kuskaamista irkkupunkkareista kuin sillä, että tempot ovat maltillisemmat, Late laulaa suomeksi ja Elonkerjuunsa levyttää monikansalliselle levy-yhtiölle Suomessa.

Lauri Tähkässä on karismaa. Vaan mitä X-Factor-tuomari Renne sanoisi? Katseeni etsiytyy Laurin oikealla puolella esiintyvään, viulua soittavaan Johanna Koivuun. Hän on vaalea. Blondi tuli taloon. Hän on kaunis. Hänellä on pitkät hiukset. Hän on seksikäs. Hän on kuuma pakkaus. Hänessä on karismaa. Vaan mitä X-Factor -tuomari Linda Lampenius-Cullberg sanoisi?

Päätän lähteä takarivistä tiirailemaan Johanna Koivua lähempää. Mieleen muistuu jonkun kollegan vanha kommentti eräästä promokuvasta: tuohan on ihan tavallinen suttura. Tiedoksi kollegalle: olette väärässä. Lavalla on valovoimainen ja hehkeä timantti, klassinen kaunotar. Suomen Brigitte Bardot. Vai näkevätkö kierot silmäni väärin

”Suudellaan”, laulaa Lauri Tähkä, Johanna Koivu laulaa taustoja ja katsoo minua silmiin.

Suudellaan vaan.

Hei, te muut pojat edessäni, ei Johanna teille laulanut!

Väliin tulee Laurin ja Johannan esittämä akustinen slovari. Sen jälkeen kuultava perusrokki kuulostaa jotenkin köykäisemmältä. Huomaan levy-yhtiön tiedottajan nojaavan edelleen baaritiskin kulmaan. Päätän vaihtaa kuulumisia.

Tiedottaja ei vaikuta iloiselta nähdessäni minut. Tiedottaja muistuttaa opettajatarta, jonka tekisi mieli antaa tuhmalle oppilaalle karttakepistä. Hän on lukenut kertomukseni Universalin viime viikkoisesta showcase-tapahtumasta Virgin Oilissa. Se ei ole ilahduttanut kaikkia lukijoita. Ainakaan niitä, jotka työskentelevät Universalissa.

Tunnelma on vaivaantunut ja kireä. Jos olisimme nyt koulussa, saisin jälki-istuntoa. Tuttu paikka. Edellisen ripityksestä on vain tunti aikaa, kun The Nights Of Iguanan keikkamyyjä Rami Räsänen antoi puhelimitse palautetta edellisillan keikkaraportistani. Yritän keventää tunnelmaa toteamalla tiedottajalle, että artisteissa on eroja.

”Niin on toimittajissakin.”

Totta tuokin. Eräät kirjoittavat levy-yhtiöille mieleisiä artikkeleita, toiset lukijoille. Mutta tänään ei huomista murehdita. Salin takaosassa on väljempää. Välillä harjoitellaan yhteislaulua. Rap-artisti Elastinen saapuu myös vierailulle. ”Seuraavaksi lavalle nousee Stadin kovin räppäri”, spiikkaa Lauri. Huudan Steen1:stä täysillä. Lavalle nouseekin Elastinen. Höh.

Yleisö soi balanssissa. Kuulostaapa hienolta, kun kirkkaat naisäänet soivat juuri oikeassa suhteessa tummempien baritonien säestämänä. Näin kaunista ja komeaa yhteislaulua kuullaan harvemmin edes kirkossa.

Nojaan baaritiskille salin takaosassa. Vieressäni baarijakkaralla istuva nainen laulaa mukana. Kappaleessa lauletaan oikeaan käteen tarttumisesta. Nainen tarraa kiinni vasempaan käteeni. Left Hand Path, vasemman käden polku. Klassikkoalbumi Entombedilta. Tämäkin nainen muistuttaa opettajatarta. Iloista opettajatarta. Hän katsoo minua silmiin laulaessaan kuin viestittääkseen, että laula mukana. Laulaisin, jos osaisin.

Naisen aviomies saapuu paikalle. Hänen nimensä on Pasi. Mieleen tulee Kei-yhtyeen kappale Kenkiin. Siinä lauletaan, että Pasilla on kengät isonneet. Selviää, että Pasi ja Mira ovat olleet yhdessä jo kohta 20 vuotta. Selviää, että tämäniltainen keikka on heille laskuissaan jopa 15 tai 16 heidän näkemänsä esiintyminen Elonkerjuulta. Ymmärrän heitä. Itsekin tuppaan sekoamaan laskuissa.

”Kuuntele sanoja”, Pasi kehottaa.

Puolentoista tunnin jälkeen Lauri Tähkä Elonkerjuineen poistuu paikalta. Tämäpä sujui äkkiä. Liian äkkiä. Outrona kuullaan suomalaista iskelmää. Mira pyytää minut tanssiin. Myös muutama muu pari on astunut tangon pyörteisiin. Pasi näyttää närkästyneeltä. Pasi lähtee hakemaan takkeja. Mira kantaa kaulassaan Daavidin tähteä. Sillä on suuri symbolinen merkitys hänelle. Kehotan Miraa lähtemään Pasin matkaan. Hän tottelee. Maailma on renki.

Mietin myyntikojun pikkuhousuja. Narikkajono on pitkä ja kulkee myyntikojun ohi.

Pikkuhousuihin tutustuminen jää toiseen kertaan. Tavastian takahuoneen ovella istuu baarijakkaralla normaalivartaloinen ovimies. Kysyn, onko mahdollista päästä tapaamaan yhtyettä. Ehkä myöhemmin, muttei nyt, hän vastaa. ”Miksi ovet ei aukene meille, onko rotumme syytä tää”, lauloi Hortto Kaalo aikoinaan. Jätän laulamatta.

Baarin puolella törmään televisiosta tuttuun Annika Metsäketoon. Annikan seurueeseen kuuluu myös laulajana ansioitunut Tomi-veli. Kättelemme. Annikan ystävätär miettii, miksi tietyt piirit vähättelevät Lauri Tähkän säveltaidetta niin suuresti.

Totean, että tietyillä artisteilla on hyväksytty leima Suomessa, toisilla ei. Vähän kuten toimittajillakin. Jotkut tykkäävät PMMP:stä, Ultra Brasta ja Leevi & The Leavingsista, toiset puolestaan Yöstä, Mambasta ja Lauri Tähkästä. Jotkut jopa näistä kaikista.

Mieleeni tulee jostakin syystä edesmenneen Pertti ”Spede” Pasasen kuvataide valkokankaalla ja kuvaruudussa. Speden spelit. Eivät Spedenkään tuotannot aina niin salonkikelpoisia olleet, eivätkä saavuttaneet koskaan hyväksyntää hienostopiireissä, mutta kansan syvät rivit osasivat arvostaa.

Ehkä Lauri Tähkän säveltaiteella on samanlainen funktio, mene ja tiedä. Spekuloinnit sikseen, tänään ei huomista murehdita.

Poistuessani Tavastialta kaupungin yöhön kuulen Pasin huikkaavan Annikalle tupakkapaikalla: ”Kuuntele sanoja”.

Raitiovaunussa haisee kusi ja paska. Tervetuloa Stadiin. Vaunun takaosassa juopporemmi ryöstää yksinäisen juopon perunalastut ja toivottaa hänet helvettiin. Yksinäinen juoppolalli saa potkun persuksille ja juopporemmiltä häädön. Viereisen penkin nuori kaveri menee väliin auttamaan yksinäistä juoppoa. Juopporemmin johtaja uhkailee nuorta kaveria. Katson johtajaa tuimasti. ”Mitä sä kyyläät?”

Kehotan johtajaa ottamaan iisisti. Ei kannata uhota ja vittuilla. Voi käydä huonosti. Jään pois nuoren kaverin kanssa samalla pysäkillä. Juopporemmi jatkaa matkaa. Tänään ei huomista murehdita.