The Flaming Lips: The Dark Side of the Moon – tolkun ostos?

”Hullu saa olla muttei tyhmä”, oli vaarini lempisanontoja. Kenties on vieläkin. Wayne Coynen psykedeliapop-ryhmä oli niin hullu, että he tekivät uusioversion Pink Floyd -klassikosta. Minä olin niin tyhmä, että säntäsin ostamaan sen. No ei. Voisi 27,90 euroa hullumminkin käyttää. Tai tyhmemmin.

Teksti: Janne Flinkkilä, kuva: Warner

Klikkaa kuvaa, niin näet kannen hieman isompana.

Kävin eilen illalla ostamassa eräästä idioottihenkisesti nimetystä levykaupasta The Flaming Lipsin (ja Stardeath and White Dwarfsin) uusiotulkinnan Pink Floydin klassikkolevystä The Dark Side of the Moon. Ihan asioikseni.

Klassikko-sanaa käytetään usein köykäisin perustein. Pink Floydin vuonna 1973 julkaistun tajunnan, pop-estetiikan ja studiotekniikan rajoja koetelleen konseptialbumin kohdalla sen hyväksyy ankarinkin kaanonmies.

The Dark Side of the Moon on jokseenkin menestynyt myös kaupallisesti, sillä albumi on hankittu yli 45 miljoonaan talouteen.

45 000 000 vieri viereen aseteltua 12-tuumaista lp-levyä venyisi 13 716 kilometrin mittaiseksi vinyylivyöksi. Vertailun vuoksi todettakoon, että Helsingistä Buenos Airesiin on 12 903 kilometriä. Maapallon halkaisija on 12 756 kilometriä.

Pysytään numeraalisissa faktoissa.

Flaming Lipsin The Dark Side of the Moon -vinyyli maksaa 27,90 euroa. Se sisältää 22 prosenttia arvonlisäveroa. Valtion kassaan kilahti siis 5,03 euroa.

Kirjoista ja esimerkiksi kulttuuritilaisuuksista alv on 8 prosenttia (1.7. alkaen 9 %).

Jos äänitteetkin katsottaisiin kulttuurituotteiksi, tämä levy olisi maksanut vain 24,70 euroa. Lohtu se on laihakin lohtu, mutta kiusa se on pienikin kiusa.

Tällä hinnalla saa avattaviin kansiin pakatun läpinäkyvän vinyylin. Sen välistä lattialle putosi vielä pahvitaskuun sujautettu laserlevy. Nykypäivänä vinyylin kylkiäisenä on totuttu saamaan latauskoodi, mutta ratkaisunsa kullakin.

Levy julkaistiin myös vihreänä vinyylinä. Omankin levyni sellofaanikääreen tarrassa lukee ”custom seafoam green vinyl”. Eipäs ole. Levy on kirkas ja läpinäkyvä kuin imeväisen mieli. Kusetusta. Karpolle asiaa!

Vihreää vinyyliä voi yrittää hankkia vaikkapa Discogs-palvelusta, napsauttamalla tästä näin. Tosin kannattaa harkita kahdesti. Kun Discogsin portit kerran avaa, ilman anaalista keräilyvimmaakin saattaa vajota syviin ja sameisiin vesiin.

Palvelu perustuu siihen, että Discogsiin syötetään oma toivelista levyistä, jotka muka ihan välttämättä tarvitsee, ja kun niitä tulee tyrkylle, henkilökohtainen vararikko on vain parin hiirenklikkauksen päässä.

Muuan ystäväni pitää kovasti Smashing Pumpkinsista. Terve mies muuten. Hän päätyi ostamaan Discogsin kautta yhtyeen tuotantoa erilaisina painoksina yli kahdellatuhannella eurolla.

Nyt on luottoraja tapissa, avovaimo evakossa ja sosiaalinen elämä henkitoreissaan. Vastapainoksi hyllyt täynnä Corganin kitinää bootleg-vinyyleillä. Hyvä diili.

Mutta nyt vittuun jaarittelu – miltä se Flaming Lipsin cover-albumi kuulostaa?

”Yllättävän hyvä ja kuunneltava levy, odotin jostain syystä jotain ärsyttävämpää”, kommentoi muuan henkilö Facebookissa.

”Mä en tajunnu, mut mä oonkin vanha”, kommentoi toinen.

Oma mielipiteeni parin pyöräytyksen jälkeen osuu johonkin noiden mielipiteiden välimaastoon.

Levyn puheosuudet hoitaa Henry Rollins, mikä herättää kunnioitusta jo an sich.

Peachesin lauluosuudet The Great Gig in the Sky -kappaleessa kuulostavat myös sangen vakuuttavilta.

Äänimaisemasta tulee mieleen Hiihtoliiton doping-touhut: näennäisesti kotikutoista amatöörien puuhastelua, josta kuitenkin saadaan aikaiseksi helvetillinen soppa. Taattua Dave Fridmannia siis.

A-puoli kantaa mittansa, mutta b-puolella intensiteetti hiipuu. Toisen puolen avausraita Money on niin (taas se sana) klassinen kappale, että perusteltukin cover kuulostaisi joltisenkin turhalta. Puhumattakaan tästä versiosta, joka on selkeästi levyn heikoin esitys.

Osuvimmin koko teoksen olemuksen summasi tiskin takana levykauppias, jonka mukaan tämä on kuin Dee Dee Ramonen räppilevy: niin järjetön jo ideana, että pakko omistaa.

Tosin kun Flaming Lips on tehnyt jo jouluelokuvan ja teoksen, jota on tarkoitus kuunnella neljältä cd:ltä yhtä aikaa, tämä on heidän maailmassaan ihan looginen julkaisu. Kaikesta hahmottomuudestaan huolimatta Wayne Coynen näkemys Pink Floyd -klassikosta on tolkullisimpia The Dark Side of the Moon -uusiointeja, joita korviini on osunut – vaikkapa tähän verrattuna.

Ainakin pyhän lehmän sodomisointi herätti keskustelua, mikä on aina hyvä asia. ”Pysyy paskamahojen verenkierto kondiksessa”, kuten Suho Superstar muistaakseni aikoinaan perusteli hakaristiä Jimsonweedin Hippies from Hell -ep:n kannessa.