The National livenä Lontoossa – keikka-arvioksi naamioitu rakkaudentunnustus

The National soitti eilen lontoolaisessa klubissa kaikki uuden albuminsa biisit sekä vanhat hitit kaupan päälle.

Teksti: Maria Kivimaa, kuva: Bertrand / Wikimedia Commons

The National
5.5. 2010 Lontoo, Electric Ballroom

Tämä ei ole normaali keikka-arvio. The National on bändi, joka on muuttanut elämääni sen verran, että objektiivisuus ei onnistu. Ottakaa tämä riipivänä rakkaudentunnustuksena, keikka-arvioksi naamioituna.

High Violetin, yhtyeen pian julkaistavan viidennen albumin ”ongelmana” on pidetty sitä, että sen kaikki raidat ovat potentiaalisia hittejä. Mitä siis jättää pois settilistalta, kun yleisö taatusti janoaa myös vanhoja helmiä Alligatorilta ja Boxerilta?

Vastaus on: ei mitään. Illan aikana kuultiin kaikki tuoreet 11 biisiä. Päälle vielä herramarraskuut ja slowshow’t. Alkoiko puuduttaa? No ei.

Aloitetaan lopusta. Ehkä huikein näkemäni encore. Runaway, uuden levyn kaunein biisi, hiljensi mölyävän yleisön sekunnissa ja sai miesvoittoisen yleisön nieleskelemään. Fake Empire soi nyt niin kuin Fake Empire vain voi soida, ja Mr November katkoi verisuonia niin solisti Matt Berningerin kuin yleisön päästä. Kesken biisin mies syöksyi yleisöön ja jäi sinne vielä Terrible Loven ajaksi. Huh.

The Nationalia herjataan joskus tylsäksi. Jokainen yhtyeen livenä nähnyt kuitenkin tietää, että näennäinen eleettömyys kätkee taakseen ehkä yhden rockhistorian vivahteikkaimmista orkestereista. Mitättömiltä vaikuutavat biisit kasvavat huomaamatta eeppisiin mittoihin, ja Berningerin monotoniseksi haukuttu ääni kertoo yhdellä nuotilla enemmän kuin tuhat tarinaa.

Lavashow’ksi riittäisi se, kun Berninger puristaa mikkiä kouristuksenomaisesti kädessään, rypistää otsaansa ja kävelee ympyrää. Sitä katsoessa ymmärtää jotain uutta ihmisluonnosta. Ja kun sama mies sitten rikkoo äänensä, karjuu ja kouristelee, mennään jo sinne, mistä tuska on alunperin lähtöisin.

Tämän takia yhtye ei puuduta, ikinä. Eikä varsinkaan intiimissä keikkaluolassa Camdenissa, jossa nuorista, näteistä pillifarkkupojista ja keski-ikäisistä rokkiäijistä koostunut yleisö nyökyttelee päätään hillityn haltioissaan, jossa tuntemattomalle vieruskaverille tarjotaan kokaiinia ja jossa olut on kylmää ja halpaa. Uusien biisien sanat osataan jo.

Jotain kylmää kulki myös englantilaisyleisön selkäpiitä pitkin, kun Berninger lauloi Lontoosta ja sateesta ja turhista enkeleistä England-kappaleessa. Tuoreiden raitojen parhaimmistoon kuuluivat myös vahvasti fiilistelty Bloodbuzz Ohio ja jopa hellyttävän unilaulumainen Vanderlyle Crybaby Geeks.

Keikan tehokkaan ajankäytön ainoa haittapuoli oli se, ettei sarkastisen Berningerin välispiikeille jäänyt aikaa. Paitsi yhden heiton verran: ”Meidät aina leimataan jotenkin synkeiksi. Ja varsinkin tätä seuraavaa biisiä pidetään surullisena. Mutta ei se pidä paikkaansa. Sitä paitsi laulamalla kipeistä jutuista sitä tulee paremmalle mielelle. Eikö?”

Biisi oli Sorrow, joka kertoo nuoruusiän mielenterveysongelmista ja masennuslääkkeistä maidossa.

Onni on The National.