The Nights of Iguana palasi, Nalle Österman raportoi

Kuvassa The Nights of Iguana paistattelee loistonsa päivinä. Miten he loistavat tänä päivänä? Siitä otti selvää Nalle Österman, joka kävi stadilaisten glamveteraanien comeback-keikalla On the Rocksissa.

Teksti: Nalle Österman, kuva: Poko

The Nights of Iguana
9.3.2010 Helsinki, On the Rocks

Istun kampaajan pallilla. Kampaaja pesee hiuksiani. Pitkään. Sormet hierovat mukavasti päänahkaani. Tuntuu ihanalta. Shampoo vaahtoaa. Tuoksuu hyvältä. Tykkään.

Mietin, tuntuikohan Floydista tältä. Kuinkakohan monta kertaa nainen ehti laittaa Floydin hiukset näin nautittavalla tavalla? Kampaajatar on Floydin entinen puoliso. Floyd oli The Nights of Iguanan lauluntekijä ja solisti. 80-luvulla The Nights of Iguanan levyt The Gift ja Grapefruit Tree valittiin molemmat ilmestymisvuosinaan Rumbassa vuoden levyiksi.

Floyd menehtyi maksasairauteen toukokuussa 2006. Se tekee meidät surulliseksi. Kampaajattaren varmasti surullisemmaksi kuin itseni. Muistelen ainutta kohtaamistani Floydin kanssa. Se ei alkanut eikä päättynyt onnellisissa merkeissä.

Floyd tarjosi silloista yhtyettään The Wavea Gloriaan keikalle. En ostanut. Floyd ei tykännyt. Floyd pyysi liian kovaa hintaa. Floydin menneisyyttä ei olisi saanut mainostaa. Floyd ei halunnut ratsastaa vanhalla maineella. Floyd halusi kurkottaa tulevaisuuteen. Pysähdyn hetkeksi näppäimistöllä kunnioittaakseni lahjakkaan stadilaisen lauluntekijän muistoa.

On the Rocksin alakertaan on pitkä jono. Onneksi seurassani oleva säätäjä johdattaa rehdisti jonon ohi. Mitäköhän jonottajat ajattelevat takapuolestani? Baaritiskillä nojaa Led Zeppelin -paitainen nainen. Led Zeppelin on rockin seksuaalisuuden ruumiillistuma ja Zeppelinin solisti Robert Plant tämän seksuaalisuuden tulkki. Seksuaalisuuden ylipappi. Montakohan kertaa Robert Plant on sanonut elämänsä aikana mikrofoniin ”uuhh, beibe, beibe, beibe, beibe, beibe?”

Päätän kutsua naista seksuaalisuuden ylipapittareksi. Se tuntuu hyvältä.

Rocksissa myydään kallista olutta. Se tuntuu pahalta lompakossa. Saan luvan tarjota seksuaalisuuden ylipapittarelle oluen. Vastavuoroisesti hän liittyy seuraani.

Yläkerran parvekkeelta on kohtuullinen näkyvyys lavalle. Iltama kulkee nimellä ”The Nights Of Iguana @ Elastic House Club”. Lavalle nousee illan ”house band”, Elastic House Band.

Nights of Iguanan uusi solisti Eka Wekara spiikkaa ensimmäisen kappaleen sisään: ”Silloin kun oltiin Floydin kanssa Losissa…”

Hän ei vakuuta. Hän näyttää vakuutusmyyjältä tai rekkakuskilta, joka on vetänyt Topi Sorsakosken garderoobista Ameriikasta ostettua rokkivaatetta päälle. Tummat hiukset on sudittu geelillä pystyyn, mutta kaljamahaa eivät rokkivaatteet peitä. Ensimmäisen kappaleen jälkeen Eka Wekara poistuu paikalta.

Lavalle nousee Jimi Sumén, kasarilegenda hänkin. Jimi Sumén istahtaa alas hänelle tuodulle pallille. Muistelen vanhaa Hanoi Rocks -haastattelua Ruisrockista 80-luvulta. Siinä Jimillä näytti olevan kovin hauskaa. Nyt en näe, onko Jimillä hauskaa. Hän istuu pallilla ja soittaa kitaraa otelautaa ja kengänkärkiään tuijottaen.

Elastic House Bandin jamittelu on kamalaa muniinpuhaltelua. Joku töräyttelee saksofonia. Fuusiojamittelu tekee minut pahoinvoivaksi.

”Pitäisi ilmeisesti olla kunnolla pilvessä niin tämäkin musiikki toimisi. Näin ovat hipit minulle kertoneet.” Seksuaalisuuden ylipapitar on varmasti oikeassa. Me emme ole pilvessä. Keskioluella ei päästä euforiaan. Onkohan Jimi Sumén pilvessä? Ainakaan Jimi Suménilla ei ole kaljamahaa. Minulla on. Tässä vaiheessa repisin hiukseni päästäni, ellei kampaajatar olisi leikannut niitä niin lyhyeksi.

Kuulen saniteettitilojen kutsun. Sinne ei tämä muniinpuhaltelu kuulu. Omituista. Yleensä Rocksin saniteettitiloihinkin on lavan musiikki kytkettynä. Tällä kertaa ei. Kiitän onneani. Black Jack -pöytä narikkaa vastapäätä houkuttelee äkkirikastumisella. Sijoitan kolmekymppiä. Tälläkin kertaa kansanterveydelle. Onkohan tänään onnea edes rakkaudessa? Päätän hakea lisää kaljaa.

Lopulta The Nights of Iguana nousee lavalle. Vuoden levyt Rumballe levyttäneestä kokoonpanosta on lavalla kaksi jäsentä, kitaristi Puka Oinonen ja basisti Delay. Eka Wekara on puolestaan soittanut kitaraa Iguanan viimeiseksi jääneessä kokoonpanossa. Rumpali ja kitaristi-kosketinsoittaja ovat uudempia tuttavuuksia. Ehkä näillä referensseillä kokoonpano kokee oikeutetuksi kantaa ylväänä The Nights of Iguanan nimeä.

Muistan nähneeni The Nights of Iguanan yhden ja ainoan kerran 15-vuotiaana Lepakon mustassa salissa ilmaiskeikalla eräänä sunnuntai-iltapäivänä. 20 vuotta myöhemmin ovat muut esiintyjät unohtuneet siltä päivältä, mutta mieleen on jäänyt sentään kolme muistoa. Elmun ja Lepakon silloisen toiminnanjohtajan Harri Jonesin lavalta jakamat T-paidat (joista yksi on edelleen tallella itselläni jossakin kaapissa), Iguanan viimeisenä kappaleena kuultu suomirockin klassikko Dry Nancy sekä Floydin eteerinen karisma.

Harri Jones ja Floyd eivät ole läsnä On the Rocksissa. Eka Wekaralla ei ole myöskään Floydin eteeristä karismaa. Yritän laskea, kuinka monta kertaa Eka Wekara spiikkaa seuraavan kappaleen sisään aloittamalla spiikin sanoilla ”silloin kun oltiin Floydin kanssa Losissa”. Sekoan laskuissani.

On the Rocksin lavalla ei ole The Nights of Iguana vaan The Nights of Iguana -coveryhtye tributoimassa The Nights of Iguanaa. The Nights of Iguanan nimi on voitu ottaa käyttöön, koska kuolleet eivät yleensä esitä vastaväitteitä. Mieleen tulee parin Smackin alkuperäisjäsenen taannoinen yritys palauttaa Smack henkiin. Kiemurtelen tuolissani vaivautuneena.

En tiedä, onko Floyd tuhkattu vai kuopattu lodjuun, mutta voin kuvitella Floydin kääntyvän haudassaan. Lavan edessä kampaajatar tanssii onnellinen ilme kasvoillaan. En uskalla edes ajatella, millaisia tunteita ja muistoja nämä kappaleet hänessä herättävät.

Hetkittäin yhtye kuulostaa hyvältä. Erityisesti silloin, kun Wekara onnistuu tavoittamaan Floydin herkkyyden eikä kuulosta Riki Sorsalta. Yhtye soittaa oivallisesti, mutta persoonattomasti. Too Many Words. Lobster. Dry Nancy. I’m Scared.

Varsinainen setti päättyy neljän kitaran tuottamaan ilotulitukseen, jonka tunnelmallisuus tuo mieleen kohtauksen Rush-elokuvasta, missä överit vetänyt naispuolinen pääosanesittäjä Jennifer Jason Leigh ajaa autoa psykedeelisessä autoilukohtauksessa Jimi Hendrixin version Crosstown Trafficista soidessa taustalla. Kuulostaapa hienolta.

Jimi Hendrix. Seksuaalisuuden ylipappi. Goodbye.

Päätämme seksuaalisuuden ylipapittaren kanssa poistua paikalta. Narikassa kuulen yhtyeen palaavan lavalle. ”Silloin kun oltiin Floydin kanssa Losissa…”

Ostan Harrin nakista aurajuustohampurilaisen, seksuaalisuuden ylipapitar puolestaan täytetyn lihapiirakan. Kylläpä maistuu hyvältä. Tarjoan aurajuustohampurilaista naiselle. Vastavuoroisesti saan maistaa hänen lihapiirakkaansa. Sekin maistuu hyvältä.

***

EDIT: Kello 20.45 soi puhelin. Puhelun soittajaksi paljastuu Rami Räsänen, The Nights of Iguanan keikkamyyjä. Hän pyytää minua poistamaan Jimi Suménia koskevat kirjoitukseni yllä olevasta keikkareportaasista.

Käy ilmi, että Jimi Sumén kärsii MS-taudista ja että lavalle nousu on ollut miehelle työn ja tuskan täyteinen työvoitto. Käy ilmi, että Yle on ollut tekemässä dokumenttia Suménin taistelusta takaisin parrasvaloihin. Tunnen häpeää ja syyllisyyttä sekä oloni typeräksi.

Luonnollisesti näiden saamieni uusien tietojen jälkeen – joita minulla ei ollut tiedossani kirjoittaessani alkuperäistä tekstiä – pyydän syvästi anteeksi mahdollisesti aiheuttamaani mielipahaa Suménilta sekä hänen lähipiiriltään.

Hattu pois ja syvä kumarrus Jimi Suménille eilisestä urotyöstään.