Them Crooked Vultures -liveraportti New Yorkista: superbändi heitti konstailemattoman keikan

Them Crooked Vulturesilla on varaa jättää kukkoilu niille, jotka keräävät vielä sulkia hattuunsa.

Teksti: Silas Järvinen, kuva: Sony

Them Crooked Vultures
Roseland Ballroom, New York, 8.2.2010

Superyhtyeet ovat superyhtyeitä suuressakin maailmassa. Tästä kielii New Yorkin Roseland Ballroomin ulkopuolella kiemurteleva monen sadan metrin jono, joka yltää pitkälle kulman taakse Broadwayn puolelle.

Jonon aiheuttaja, viime vuosien kutkuttavin ”superyhtye” Them Crooked Vultures, on juuri aloittanut, kun jononohitusten, turvatarkastusten, nimilistajonojen ja lisäturvatarkastusten jälkeen vihdoin pääsen sisään.

No One Loves Me & Neither Do I -biisin loppupuoliskon laiskanpulskea groove keinuu kuin pari hyvinmuodostuneita pakaroita, joiden omistaja tietää jokaisen heteromiehen pään kääntyvän perässään. Juuri kun pääsen varsinaisen salin puolelle yhdeksän taalan gin&tonic kourassani, valomies saa jonkinlaisen epileptisen kohtauksen ja koko sali nytkähtelee strobovalojen tahdissa, tai siltä ainakin tuntuu.

Dead End Friends soi komeasti, hiukan liiankin uskollisena albumiversiolle. Levyllä aivan liian pitkiltä, huonoilta jamisessioilta kuulostavat Scumbag Blues ja Elephants seuraavat. Ei mainittavampia muistijälkiä, eteenpäin.

Illan taidepaukku ja samalla muistutus siitä, missä ovat orkesterin kielisoittajien musiikilliset juuret, tarjoillaan levyttämättömän Highway Onen muodossa, kun John Paul Jones tarttuu mandoliiniin ja jättää bassottelun kiertuekitaristi Alain Johannekselle.

Josh Homme tarjoilee tavaramerkkistä modernia aavikkopsykedeliaansa varsin mallikkaasti, mutta kappaleen edetessä tulee väistämättömät mielleyhtymät Led Zeppeliniin ja ikävä muistutus siitä, ettei Grohl ole Bonham eikä Homme Page saati Plant. Mutta John Paul Jones on John Paul Jones, ja se kuuluu – sekä ihme ja kumma myös näkyy.

Yli kaksi vuosikymmentä yhtyetovereitaan vanhempi Jones, 61, silminnähden nauttii lavalla olemisesta. New Fangin ja sitä seuraavan, irvokkaasti funkkaavan Gunmanin aikana hän intoutuu jopa hiukan tanssahtelemaan. Toki hillityn arvokkaasti, kuten sopivaa on.

Muutenkin orkesterin tasapaino tuntuu olevan täydet 180 astetta levyn vastaavasta. Kun levyllä Jones jättäytyy suosiolla sivulle ja antaa nuorempien kollien täyttää tilan, livenä katse harhailee vahingossakin useimmiten tähän pieneen suureen mieheen, joka keskittyy vain soittamaan ja pitämään hauskaa, ainakin siitä leveästä hymystä päätellen.

Toisaalta, jos CV:ssä on orkesteri, joka nyt on sattunut hakkaamaan itsensä rockmusiikin Mount Rushmoreen, ei välttämättä tarvitsekaan olla koko ajan pulputtamassa sitä omaa Jazz Odysseytaan ottaakseen tilan kuin (puoli)vahingossa haltuunsa.

Ei lavalla kuitenkaan yhtään heittopussia ole, sen tekevät Bandoliers ja väkijuomien iloista kertova Mind Eraser, No Chaser selväksi. Hommen kitarointi on napakkaa, taloudellista ja aina siellä missä pitääkin.

Caliguloven aikana Grohl pääsee taas väläyttelemään sitä osaamista, mikä teki QOTSA:n Songs for the Deafin rumpuraidoista 2000-luvun vakuuttavimmat sarjassaan. Tempo ei huoju, ei kiilaa ei laahaa, soittaminen on niin hillityn kuuloista kuin näköistäkin, mutta koko ajan tulee jotakin pientä maustetta, joka tekee melko yksinkertaisista rocksävellyksistä sovituksiltaan niin maukkaita, niin maukkaita.

Ja kuten muistan Kurt Cobainin joskus aikoinaan sanoneen, Grohl lyö lujaa! Kaikki aksentit tulevat kaukaa olan takaa. Voima ei kutenkaan onnistu kadottamaan nyansseja saati groovea Grohlin soitosta.

Interlude with the Ludesin aikana Homme jättää kitaran pois ja keskittyy laulamaan ja ”tanssimaan” kuin psykedeelejä vetänyt risteilyisäntä. Samalla Johannes naputtaessa Primuksen Larry LaDonden nuottivihosta varastettua sooloa ja Jones soittaa kitarasyntetisaattoria. Maksukorttimainosta lainatakseni, korvaamatonta.

Soittimenvaihtorallin jatkuessa Jones istuu pianonsa taakse ja aloittaa pianosoolon. Kuljettuaan semiklassisesta r’n’b-kapakkapianon kautta Queen-pastissiin se muodostuu lopulta Spinning in Daffodilsin introksi, josta kasvaa yli seitsemänminuuttista levyversiota miltei neljä minuuttia pidempi sekä suurempi, harhaisempi ja aggressiivisempi.

Tässä kohtaa putoaa kyydistä se yleisönosa, joille Nirvana, Kyuss ja Led Zeppelin ovat joitain bändejä, joita isä ja isoveli joskus kuuntelivat. Tosin ne konsertin nestorit, jotka ovat paikalla nimenomaan John Paul Jonesin aiempien edesottamusten vuoksi, näyttävät tulevan housuihinsa.

Ennen encoren ensimmäistä kappaletta, Reptilesia, Homme muistuttaa meitä matelijoiden vaarallisuudesta: ”Ne ovat kuin iilimatoja joilla on kynnet.” Hyvä tietää.

Kappaleen aikana Homme saa mahdollisuuden näyttää slidekitarakykyjään, joka on tähän asti ollut miltei yksinomaan Johanneksen tontti, ja sujuuhan se, toisin kuin lavalla oleminen. Jo aiemmin mainittua Interlude With the Ludesia lukuun ottamatta Homme seisoo koko keikan ajan napakasti mikrofoniständinsä takana, soittaa, laulaa ja noin joka kolmannen kappaleen jälkeen murjaisee jonkin pienen vitsin.

Soitto toki sujuu ja ääni kestää, jopa tavaramerkkifalsetit osuvat kohdalleen ja pysyvät ehjinä koko keikan ajan, mutta minkäämlaista showmiestä ei Hommessa herää. Jopa kiertuekitaristi on enemmän esillä, ehkä tarkoituksellisesti.

Kenties ideana on korostaa bändiyttä ”superkokoonpanon” kustannuksella, tiedä häntä. Mutta jos tosiasia on se, että yhtyeen keikoille tullaan katsomaan kolmea supertähteä, eikö asiaa voisi vain myöntää ja ottaa tilaa haltuun asiaankuuluvalla tavalla?

Valomiehen saadessa tällä kertaa ilmeisesti anafylaktisen shokin rupeaa taas tuikku jos toinenkin vilkkumaan ja siirrytään illan viimeiseen numeroon, falloutboysti nimettyyn Warsaw or the First Breath You Take After You Give Upiin. Versio on melko uskollinen levytetylle, joten hiukan kahdeksatta minuuttia, kiitos ja näkemiin.

Yleisö alkaa valua Manhattanin iltaan. Kiinnitän jälleen kerran huomiota yhteen niistä seikoista, joista suomalainen konserttiyleisö voisi ottaa oppia amerikkalaisilta vastapareiltaan: roskat löytävät tiensä roskikseen, kukaan ei ole tolkuttomassa humalassa, ihmiset jonottavat vuoroaan ja vuoronsa tullen tietävät mitä tahtovat, oli kyseessä sitten baari- tai merchandisetiski.