Totosta Toriin – tunnelmia monen maun Pori Jazzista

Timo Nordlund ihmetteli Pori Jazzeilla John Fogertyn southern rock -asukokonaisuutta ja sitä, miksei Toto voi jo eläköityä?

Teksti: Timo Nordlund
Kuva: Tomi Palsa

Melody Gardot kumppaneineen ylitti odotukset torstaina Kirjurinluoto Arenalla. Nuorista ja taitavista muusikoista koostunut Gardot’n bändi soitti jazzinsa intohimoisesti ja tunteella. Keikka ei perustunut pelkästään Melodyn ylvääseen habitukseen, vaan kaikki bändin jäsenet saivat ansaitusti osansa Kirjurinluodon lavasta.

Erityinen kunniamaininta annettakoon fonisti Hall Irwinille, joka jo ilman A Love Supreme -viittauksiaankin olisi kurkotellut kohti yläkerrassa myhäilevää kaikkivaltias John-setää.

Itse Melody hoiti hommansa myös kiitettävästi. Diivaileva mutta silti sympaattinen Melody lauloi yhtä upeasti kuin levyillään sekä loi maalailevalla pianon- ja kitaransoitollaan hienoja menneiden aikojen jazz-tunnelmia. Gardotin sävellykset kuulostivatkin parhaimmillaan ikivihreiltä jazz-klassikoilta, kuten esimerkiksi upea Our Love Is Easy. Tässä valossa piristävän omaleimaisesti esitetyt Summertime- ja Fever -klassikot toivat soppaan mukavan linkin menneille vuosikymmenille.

Jokseenkin sofistikoituneeseen jazzmaailmaan Melodyn kaltainen, tunteikkaasti juurevaa jazzia tulkitseva ja kiehtova hahmo on enemmän kuin tervetullut. Kunpa vain Melodyn levy My One & Only Thrill soundaisi näin rohkeasti svengaavalta miltei liian harkitun kuuloisten sovitusten ja siirappisten jousien sijaan.

Toto olikin sitten lähinnä surkuhupaisaa seurattavaa. Ensinnäkin mieleen juolahti se joka vuosi eri yhteyksissä esiin ponnahtava kysymys, mitä tämänkaltainen pehmoradiorockiaan soittava setäkerho ylipäänsä tekee Pori Jazzeilla? Tällä kertaa kysymys oli tarpeellinen. Taattuun Toto-tyyliin biisit olivat imeline stadionkertosäkeineen pääosin kaikkea muuta kuin Kirjurinluodon illan henkeen sopivaa materiaalia.

Esimerkiksi Steve Lukatherin kitarointi kaikessa mauttomuudessaan hämmästytti: nopeutta löytyi, mutta tyylitajua ei. Ainoastaan illan mittaan esitetyt pakolliset ohjelmanumerot, kuten Hold The Line ja Roseanna olivat niin sanotusti ihan kivaa kuultavaa, mutta tajunnanräjäyttämisestä ei tässä yhteydessä voida puhua, keskivertoisista nostalgiapisteistä korkeintaan. Totolle voisikin suositella pikaista eläköitymistä. Näin he säästäisivät insinöörien ja paikallisradiota vuodesta toiseen kuuntelevien ”musadiggareiden” rahat Kanarian matkaan, missä Suomi-baari tarjoaisi Toto-lipun hintaan lihapullat ja perunamuusin koko perheelle sekä vielä mahdollisesti isännälle salmaripaukun tortun päälle. Ai niin, tämähän on sentään yhtyeen viimeinen (ties kuinka monetta vuotta jatkunut) kiertue. Kiitos sentään siitä!

Jos Toton torstainen läsnäolo Kirjurinluodolla oli ihmettelemisen arvoinen asia, niin sitä oli myös John Fogertyn ilmestyminen lavalle perinteisessä southern rock –lookissaan perjantaina. Samalla kellonlyömällä lukemattomat ruutupaita ja farmarit -dudet saivat paikallaololleen selityksen – eteläisen rockin kuningas oli laskeutunut pohjolaan. Kansalle tarjottiinkin heti kärkeen härskisti juuri sitä mitä se halusi. Hey Tonight, Green River, Who’ll Stop The Rain, Looking Out My Backdoor ja Born On The Bayou veivät ujoimmankin jazzailijan takaisin nuoruusvuosien tanhuun.

Fogertyn bändi osasi asiansa. Tahti ei hiipunut, kun The Smashing Pumpkinsissakin rumpaloinut Kenny Aronoff mätki pannujaan suurella hauiksella. Viulisti Jason Mowery vei upealla soitollaan paikoin huomion jopa pääjehu Fogertylta. Itse maestro hoiti tonttinsa tyylipuhtaasti. Nuorekkaana säilynyt etelän mies rääkyi edelleen kuin kultaisella 70-luvulla. Mukavaa oli huomata, että vaikka Johnilla olisi tällä hittiparaatilla ollut edellytykset vaikka minkälaiseen yleisönlaulattamiseen ja stadionjuhlaan, hän piti homman tyylikkäästi pienimuotoisena autotallirokkaamisena.

Tällä reseptillä jazzkansa oli sulaa vahaa viimeistään keikan loppupuolella, kun Fortunate Son ja Orbison-tunnari Pretty Woman pamahti ilmoille. Bruce Springsteenin sanoja lainaten, tällä ”meidän aikamme Hank Williamsilla” oli edelleen sana sanottavanaan, tosin samoilla vanhoilla, mutta toimivilla avuillaan. Kaiken kaikkiaan tämä jazzkokemus olisi ollut vielä parempi, jos punaviini oltaisiin ymmärretty vaihtaa Budweiseriksi.

Fogerty ja kitara
Fogerty ja soolo.

Poptaiteilija Tori Amos ilmestyi pianonsa ääreen tulkitsemaan tuntojaan Kirjurinluodon kirkkaassa päivänvalossa. Kate Bushin jalanjäljillä perjantai-illassa kulkenut Tori esitti lyhyehkön ja yhtenäisen keikan, johon mahtui niin upeita tunnelmankohottajia kuin bajamajojen jonojen kasvamista aiheuttaneita, suuremmalle yleisölle tuntemattomaksi jääneitä välipaloja.

Parhaimmillaan Amos loi koukeroisilla pianoriffeillään kesäiseen jazz-iltaan, aina kauas takarivien eväskorien tuntumaan asti tunteikkaan ja mystisen ilmapiirin, josta kesäsäässä oli vähintäänkin mukava nautiskella. Keikan herkkupalaksi päreisestä korista löytyneen savulohileivän lisäksi osoittautui kaunis, vuonna 1996 ilmestyneeltä Boys for Pele -levyltä peräisin oleva Hey Jupiter.

Lisäksi uran alkuajoilta peräisin olevan Take to the Skyn kylkiäisiksi heitetty I Feel The Earth Move -klassikko piristi kummasti pianon ja synan turvin liikkeellä olleen Torin tummanpuhuvaa tunnelmointia. Mainittakoonkin, että taitavasti soittanut Amos sai ilmaisuunsa huomattavasti laajempia sfäärejä, kun hän pianon soittonsa yhteydessä ripotteli syntikastaan digitaalisia mausteita. Tori Amos esitti tunnelmallisen ja tunteikkaan setin, jota olisi kuitenkin mielummin kuunnellut jossakin huomattavasti intiimimmässä tilassa kuin porilaisella pellolla. Fanit saivat mitä halusivat, suurelle yleisölle tämä elämys taisi ikävä kyllä mennä taustamusiikin puolelle.

Tori kaivoi syntikasta lisäsävyjä esitykseensä.