Trans Musicales –blogi I: Janelle Monáe on tämän hetken lupaavin pop-artisti

Oskari Onninen selvitti itsensä kuin ihmeen kaupalla lakko- ja lumi-Suomesta Ranskan Rennesiin, missä hän vakuuttui täysin Janelle Monáen lahjakkuudesta.

Teksti ja kuvat: Oskari Onninen

Mikä yhdistää muun muassa Daft Punkia, Björkiä, Portisheadia, !!!:ä ja Beckiä? He kaikki ovat esiintyneet menestyksensä kynnyksellä tai alkuvaiheessa Bretagnen Rennesissä Ranskassa järjestettävällä Trans Musicales -festivaalilla. Nyt 32:tta kertaa pidettävä festivaali on erikoistunut potentiaalisten tulevaisuuden tähtien esilletuontiin. Tuntemattomuuksia on festivaalin ohjelmistossa tänäkin vuonna: allekirjoittanut tunnisti esiintyjälistasta aluksi vain Fake Bloodin, Magnetic Manin, Janelle Monáen, M.I.A.:n ja suomalaisartistit Shogun Kunitokin ja Reneissance Manin.

Festivaalialue sijaitsee Rennesin entisellä lentokentällä noin 20 minuutin bussimatkan päässä keskustasta. Bussilinjaa ajaa non-stoppina kaupungin joukkoliikenneyhtiö omilla taksoillaan: kertalippu maksaa kohtuulliset 1.20 euroa suuntaansa.

Muutenkin kuin hintansa puolesta Rennesin joukkoliikenne on nautittavaa seurattavaa. 200 000 asukkaan kaupungin ahdas ydinkeskusta on aivan täynnä busseja, lähes joka puolelta löytyy kohtuuhintaisten citypyörien pysäkeitä ja mikä komeinta, maan alla liikkuu 16-pysäkkinen ja kahdeksankilometrinen metrolinja. Tulkaapa suomalaiset kaupunginisät ottamaan mallia.

Messuhalleista ja asfalttikentästä koostuva massiivinen festivaalialue ei ole ulkoisesti erityisen kaunis. Sisätilat ovat onneksi baareineen valtavasti lähtökohtiaan viihtyisämpiä. Hintataso on kohtalainen: puoli litraa olutta maksaa viitosen, neljäsosalitra puolet siitä. Viiniä saa lasin kolmella eurolla ja kahvin tai teen miellyttävään euron hintaan. Ruokien hinnat pyörivät hieman reilussa viidessä eurossa.

Trans Musicales on etupäässä ranskalaisten ja keski-wurooppalaisten festivaalien showcaseksi tarkoitettu. Esiintyjät ovat enimmäkseen hyvin tuntemattomia. Siksi festarialueella roikkuu hauskoja kolmikenttiä, jotka sijoittavat artistit (kärjistäen ilmaistuna) koneellisen, rockin ja kokeellisen musiikin alueille. Esiintyjien vieraudesta huolimatta festivaali on loppuunmyyty. Parc Expo -päätapahtuma-alueelle ahtautui eilen siis 40 000 vierasta, vaikka siltä ei erityisemmin tuntunut. Sama on luvassa tänään.

Kuten ranskalaiseen tapaan kuuluu, englantia puhutaan hyvin harvakseltaan, minkä seurauksena esimerkiksi tuoppienpalautuspisteen löytäminen aiheutti ongelmaa jonkin verran.

Ensimmäinen festivaalipäivä meni kohdaltani täysin sivu suun. Tai paremminkin vaihtui 13 tunnin kaupunki”lomaan” Pariisissa. Siitä mitä lämpimin kiitos Finnairin lentoemoille, tukilakkoilijoille, joiden takia korvaava lento myöhästyi 2.5 tuntia sekä sille yhdelle pukumiehelle, jonka oli aivan pakko päästä myöhästyneestä koneesta ulos juuri ennen lähtöä sillä seurauksella, että maihinnousutunneli jouduttiin laittamaan uudelleen kiinni.

Perjantain ohjelmassa oli silti festivaalin sekä mielenkiintoisin että tunnetuin esiintyjä. Loisteliaan ja kohtuuttoman kunnianhimoisen debyyttialbuminsa The ArchAndroidin tänä vuonna julkaissut kansaslainen 25-vuotias laulajatar Janelle Monáe esitti yhden vuoden vakuuttavimmista keikoista.

Suoriin mustiin housuihin ja valkeaan pukupaitaan sonnustautunut, ylienergisen robottimaisesti liikkuva ja Ranskan pääsanomalehti Le Monden soul-mutantiksi nimeämä Monáe johdatti lavalle mustavalkeaan pukeutuneen, kuusihenkisen, pasunistilla ja trumpetistilla bändinsä sekä kolme taustatanssijaa – nunnankaavuissa ja intiaanimaalit naamoillaan tietenkin, kuinkas muutenkaan.

Lopputulos oli jokaisessa suhteessa täydellisyyttä hipova.

Keikan alkupuolella kuultiin ArchAndroidin alkupään pop-hitit Dance or Die, Faster ja Locked Inside yhtenäisenä pötkönä, kuten levylläkin. Niiden perään Monáe esitti pelkän moppitukkaisen kitaristinsa säestyksellä Charlie Chaplinin tunnetuksi tekemän Smile-klassikon täydellisen siirappisena versiona. Sitten ArchAndroidin loppupuolen haastavampia huippuhetkiä Wondalandin johdolla ja keikan ekstaattisena finaalina Monáen sinkkuhitit Cold War ja Tightrope.

Kaikki edellä mainittu hoidettiin aivan käsittämättömällä karismalla. Hyvä jos 150 senttimetrin mittaan yltävä Monáe lauloi ja tanssi suvereenin taitavasti ja täytti esityksellään koko messuhallin. Loppupuolella Monáe maalasi öljyväreillä naisruumista esittävää taulua lavalle tuodulle kankaalle.

Vaikka Monáe oli selkeä keulakuva, bändin musikaalimaiset koreografiat tuki täydellisesti tähden esitystä, joka visuaaleineen oli säväyttävä, joskaan ei vielä läheskään megatähtikollegoiden veroinen. Tuntui myöskin erityisen mukavalta nähdä, kuinka festarialueen suurin tila, Halli 9 oli varsin täysi keikan aikana, vaikka Monáe on vielä verrattaen tuntematon suuruus.

Toivottavasti Pori Jazzin tai Flow’n päässä ollaan hereillä: tämän taitavampaa ja karismaattisempaa uutta pop-tähteä on hyvin vaikea löytää. Uskon keikan nähtyäni entistä vahvemmin, että 25-vuotiaasta Monáesta kasvaa lähivuosina todellinen suuruus. Jo tässä vaiheessa hän yhdistää David Bowien, Erykah Badun ja Lady Gagan parhaat puolet komeasti.

Siitä ranskalainen esimerkki, kuinka festivaaleilla erottuu joukosta.

Monáen jälkeen M.I.A.:n vallankumouselektro tuntui ymmärrettävästi hyvin kädenlämpöiseltä. Tamilitaustainen laulajatar esitti yllätyksettömän ja Flow’ssa kuultua biisijärjestystä lukuun ottamatta mukailleen setin. Maya-albumiin painottanut setti starttasi Meds and Fedsillä. Born Free –hitin M.I.A. pois alta heti toisena.

Hauskasti ”tulevien tähtien” festivaalille päätyneellä M.I.A.:lla ei olisi edelleenkään varaa jättää XXXO:n ja Jimmyn kaltaisia huippubiisejä soittamatta. Trans Musicalesin keikalla se näkyi siinä, että keikan kolmas neljännes ennen Paper Planesin ja Story to Be Toldin muodostamaa finaalia jäi auttamattoman puuduttavaksi jytkeeksi.

Huomattavaa on myös se, että M.I.A.:n energia ja läsnäolo eivät välity läheskään yhtä kauas kuin Monáen, vaan ne vaativat laulajattaren ilmeiden ja liikkeiden tarkkaa seuraamista läheltä.

M.I.A.:lla oli kiva glitterhuppari.

Päivän muista esiintyjistä jännittävimpiä oli Bordeaux’sta saapuva Paris Suit Yourself, jonka esityksen kaksi ensimmäistä biisiä olivat kuin pahasti skitsahtanut Michael Jackson laulamassa Suiciden minimalistisimpia biisejä. Niiden jälkeen Ninja Tunen alamerkille Big Dadalle signattu bändi vahvistui nelihenkiseksi ja alkoi runnoa Sleigh Bellsiä muistuttanutta särökitarapoppia, välillä englanniksi ja välillä ranskaksi. Suoraan ghetosta revityltä näyttänyt laulaja Luvinsky Atche rastoineen ja sekopäisine tanssiliikkeineen jaksoi pitää keikan kiinnostavana, vaikka välillä biisipuoli jäikin hieman vajaaksi.

Näin käy, jos laittaa Public Enemyn no wave -bändin keulakuvaksi.

Toinen kiinnostava esiintyjä oli ghanalais-sveitsiläinen laulajatar Oy, jonka kokeellisessa popissa soivat urut ja konerytmit. Yksin, tai no neljän nuken kanssa soittaneen Oyn esitys muistutti aika tavalla Vukin viimeisintä albumia. Mutta jos näistä kahdesta pitää valita, mieluummin minä Vukin läpilyönnin näkisin kuin Oyn. Mahdollisiin läpilyöjiin on myös luettava Kitsune-levy-yhtiöllä debyyttinsä alkuvuodesta julkaiseva Is Tropical, jonka musiikki soi ehkä vähän turhan klaxoniaanisena, mutta perustaitavana venkoiluindienä.

BBC:n dj:nä tunnettu Alex Metric soitti bändeineen aamuyöllä tekstien lausumisrytmiä ja ironiaan pyrkimistä myöten tylsältä LCD Soundsystem -kloonilta vaikuttanutta tanssipunkia.

Illan viimeisenä kuultiin kolumbialaista Systema Solaria, jonka etelä-amerikkalaista musiikkiperinnettä tanssijytään ja hiphopiin sotkenut musiikki kieltämättä tarjosi loistavan ympäristön kreisibailuille – paitsi että enemmistö festivaalivieraista oli aamuviideltä jo poistunut alueelta.