Tuhlaajapojan paluu – eli Viktor Cabron nostalgiatunnelmissa Ilosaarirockissa

Rumban missivastaava ja budjettimatkailija Viktor Cabron käväisi vanhassa kotikaupungissaan nostalgiatrippailemassa ja järjestämässä MISS IHAN VITUN HYVÄNNÄKÖINEN 2010 -kisat.

Teksti ja kuvat: Viktor Cabron

2000-luvulla tuli lusittua kesäisissä musiikkitapahtumissa työn merkeissä siihen malliin, että festariputken tulehduksen myötä päädyin eläkeläiseksi aiheesta. Senpä takia meikämandoliinia ei ole festeillä nähty enää vuosiin. 2008 UMF taitaa olla edellinen kerta, ja silloinkin oli oma keikka, joten ultimate festarisikailu jäi skidisti vähemmälle silläkin kertaa.

Mutta ei festareilla käynti häpeä ole, ei ollenkaan. Jos täytyisi sanoa se paras rokkifestari Suomen tarjonnasta, niin tähän ei ole kuin yksi vastaus: Ilosaarirock. Ensinnäkin, koska järjestävä taho ei ole ahnaasti rahaa sisäänsä hamuava kapitalistifirma, homma hengittää eikä lippuja ole jaossa liikaa. Toiseksi, olen viettänyt riittävän pätkän varhaisnuoruuttani Joensuussa, joten minulla on kotikenttäetu tässä kaupungissa. Kolmanneksi, Rentolava.

GOOD THINGS HAPPEN TO GOOD CABRON

Elämä on kuin radio. Kun sen virittää oikealle taajuudelle, hyvän mielen musiikki levittää miellyttävän maton eteesi kävellä. Kanavan ollessa kohdallaan, yleensä kaikki mitä uskallat toivoa, muuttuu todeksi. Näin kävi tässä Ilosaaren keississä koko ajan. Täysin impulssina päätin sinne lähteä ja yhdellä puhelulla sain säädettyä itselleni huorakortin, kyytikin järjestyi juuri ennen lähtöä ja vieläpä ilmastoidussa autossa.

Jysähdän Joensuun torille hellepäivän iltapäivässä ja jos lipität koko päivän kylmää kaljaa (kiitos ABC-huoltamoiden jääpalakoneet ja ilmaiset jäät!) ilmastoidussa autossa, tuntuu kuuden tunnin jälkeen helteeseen astuminen melkoisen samalta kuin lentäisit Helsinki – Vantaalta tropiikkiin. Ainoa toiveeni on saada kylmää vettä. Noin kahden minuutin päästä torikahvilan pitäjä antaa minulle puolentoista litran pullon kylmää vesijohtovettä.

-Kun sie näytät niin janoiselta, tuumii lupsakka Karjalainen.

Seuraavaksi täytyy hoitaa nälkä pois alta. Onnekseni on nälkäisen opportunistin kellon aika 18.00, jolloin tori sulkeutuu. Pyöriessäni lokkina kojujen seassa vanha mummotuttuni vuosien takaa huiskuttaa minulle kutsuvasti ja huutaa:

– Syötkö sie vielä lörtsyjä vilikas poika?

Ja minähän syön. Saan evääksikin. Halaan mummoa ja annan pusun poskelle. Hän kikattaa kuin nuori tyttö. Karjalaismummoa rakastettavampaa hahmoa ei maa päällään kanna, se on varmaa. Nämä naiset tietävät kuinka tytöistä tehdään naisia ja pojista miehiä, katsokaa vaikka minua. Kyllä Cabronin taas kelepaa. Nyt puuttuu enää uiminen Höytiäisessä ja nostalgiatripin liekit nuolevat jo sisäisen lapsen temppelini kattoa.

Ensin kuitenkin mediapisteelle vaihtamaan status autopummista huorakortilliseksi festarivieraaksi. Se käy nopeasti. Yritän samalla lokittaa leirintäalueelle ranneketta, mutta se ei sentään onnistu. Jonosta löytyy entinen tyttöystäväni sekä hänen ystävänsä Mirka (nimi muutettu), yksi kaikkien aikojen legendaarisimmista bändäreistä. Hän tietää muusikkopiirien munan koot ja panokestävyydet. Hänen kokemuksistaan saisi oivan kirjan. On vain kahdenlaisia rokkareita, niitä ketkä ovat saaneet pillua Mirkalta ja niitä jotka eivät. Ja se näkyy menestyksessä, se suorastaan ennakoi sitä. Mirkan täytyisi olla levy-yhtiöpomona ja viimeinkin siellä istuisi joku kenellä on näkemystä ja perspektiiviä asioihin. Ja ehkä suomalaisen itsesäälistä ammentavan ruikutuspohjaisen lyrikoinnin suuntakin voisi kääntyä kohti loppupelien voittamista ja sen kiistattoman totuuden myöntämistä: Elämä on ihan vitun siisti juttu!

Ehdotan tytöille uimaretkeä Aavarannan komealle biitsille ja hehän lähtevät sinne mielellään. Vesi on pehmeää kuin vauvan pylly ja lämmintä, niin lämmintä. Kesä 2010 on ollut upea kesä. Takaisin rantaan uidessa huomaan jo vuosia sitten unohtamani vanhan lemmenpesäni ja maisemanirvanaa tarjoilevan ylvään rakennuksen rantsussa. Lintutorni! Kevyesti paras mahdollinen festarimajoitus tälle luontoa rakastavalle ja rahattomalle herrasmiehelle! Se on oleva hotellini seuraavat ajat, en mä jaksa edes soittaa vanhoille frendeille enää. Tai no, pakko tunnustaa, että tuli soiteltua jo autossa varmaan viidelle kaverille, mutta kukaan ei vastannut. Tietävät kokemuksesta, että mitä asia käsittelee, jos herra Cabron pirauttelee Ilosaariviikonloppuna kello kuuden aikoihin perjantaina. Mulle on vaikea sanoa ei, mutta vastaamatta voi aina jättää. Ymmärrän ja myös hyväksyn. Olen erittäin hyvää, mutta usein kovin kallista, seuraa.

KOLMATTA NAISTA TAKAISIN NÄIN KULJEN

Kaiken järjestyttyä siirryn Sulo-klubille katsomaan Kolmatta Naista. En voi sanoa olevani mikään suuremman luokan fani, mutta hitit raikoivat radiossa silloin, kun kaverit olivat saaneet ajokortit, joten kyllähän niiltä jokaisen hitin muistaa. Tiedän, että täällä varmaan on useita lapsuuden kavereita nostalgiapäissään mesomassa. Heti kättelyssä vastaan tulee jo hyvässä jurrissa oleva herra Ylppö. Hän haluaa halailla ja kertoo, että portilla odottaa häntä nainen, joten pakko lähteä panee, nähdään myöhemmin veli hopea.

Törmään kotikylän poikiin ja Happoradion Aki Tykkiin (nimi valmiiksi muutettu). Hän on lihonut, huomautan. Tykki kertoo olevansa kiinni vedonlyönnissä Kotiteollisuuden Hongiston ja Sinkkosen sekä Hevi King Jonesina tunnetun Joensuulaisen tuottajan kanssa. Painoa pitäisi pudottaa kymmenen prosenttia elopainosta, punnitus seuraavana maanantaina ja aikaa jouluun. Joka jäbällä siis about kymppikilon paikka. Lisäksi Tykin pelot kohdistuvat loppusyksyn kiertueeseen, mutta hän aikoo käyttää sääntöjen porsaanreikää hyväkseen ja vedota siihen, että jos kerran tämän ajan sisällä on onnistunut pudottamaan tavoitteen verran ei häviä vetoa.

Kolmas Nainen on ollut yksi Happoradion suurimmista vaikuttajista ja toden totta hehän itse asiassa ovat 2000-luvun lopun Kolmas Nainen.

– Mitä tapahtuu vuonna 2027, kun Happoradio on tehnyt comebackin ja esiintyy tällä samalla lavalla?
– En tiedä vielä, mutta sen verran voin sanoa, että meitsi tulee olemaan ihan vitun läski silloin.
– Okei, milloin te aiotte lopettaa huipulla, että hittejä on tarpeeksi comebackia varten?
– No koska tää homma tuntuu jalostuvan vaan koko ajan, niin eiköhän tässä vielä kolme tai neljä levyä tule ainakin.

Haastattelun keskeyttää Tästä asti aikaa -biisi, joka on yksi Akin lemppareista. Akin tyttöystävä, Virpi (nimi muutettu) laulaa messissä hämmästyttävän kauniilla äänellä. Hmmmm, onkohan jossain vaiheessa tiedossa Lennon-Ono -tyyppinen sooloduo?

– Kuuntele tuota jätkää! Se on takuulla ympäri päissään ja vetää kuin enkeli. Mie jos laulan kännissä niin kuulostan saatanalta!, Aki tilittää selkeästi kateellisena Hanhiniemen supervoimista.

Keikan jälkeen kysyn Akin tyttikseltä, että mitä mieltä hän oli keikasta, koska lauloi joka biisin messissä.

– No tää nyt ei ollu oikeastaan mistään kotoisin tai ainakin ois voinu olla kyllä jotenkin aika paljon parempi.

Naisten suusta kuulet totuuden. Ei keikka minuunkaan vaikutusta tehnyt. Hanurin veivaaminen oli parasta koko hittisikermän läpikelauksessa.

Tapaan vanhoja luokkakavereitani. Järkytyn miten vanhoilta he näyttävät. Minun on todella vaikea mieltää olevani saman ikäinen heidän kanssaan. Ikäkriisin hiipiessä kohti ymmärrystäni, tapaan onneksi paikallisradion johtajan tyttären, joka on vanha tuttuni vuosien takaa. Vuodet ovat kohdelleet häntä hyvin, joten helpotus haihduttaa varjot paratiisistani. Hän pyytää minua jatkoille heille. Lähden, varsinkin kun luvassa on samppanja-aamiainen. Lintutorni jääköön myöhempää käyttöä varten.

Jatkoilla kävelen Kanervalan omakotitaloalueella kalsarit jalassa. Vilkuilen talojen pihoihin, yhdessä isäntä on autotallissa lattialla istuvan naisen kanssa ja tarjoaa tälle kossua. Aviorikos waiting to happen. Tajuan, että jos olisin aikoinani jäänyt Karjalan kunnaille tekemään työtä paikallismediassa ja opiskelemaan opintojani lokaaliin yliopistoon, tämä olisi melko varmasti todellisuuteni. Liikuttavaa joo ja ihan fine, mutta parempi näin. Elämä on kohdellut minua käsittämättömän hyvin, olen onnen kultalapsi jumalten keinussa.

20 VUOTTA SIKANA

Kun lauantain starttaa, niin puheet pitää ja nousen suoraan samppanja-aamiaiselle. Helle on hyytynyt ja ulkona on koleaa. Sateen merkit ovat ilmassa. Lainaan talosta muutamat Aku Ankat ja uuden X-men-lehden. Jos alkaa satamaan, menen bäkkärille lueskelemaan Akuja, that’s for sure. Ja kyllä kyllä, lähetän ne myöhemmin takaisin postissa, koska talon lapset eivät ole vielä lukeneet niitä.

Festivaalialueelle saapuessani tajuan, että olen ollut ensimmäisen kerran Ilosaarirockissa alakouluikäisenä tenavana tasan 20 vuotta sitten. Silloin festivaali oli vielä Ilosaaren laguunilla kaupungin läpi virtaavan Pielisjoen ympäröimänä. Upea paikka festareille, mutta käytännössä liian pieni. Nykyisessä mestassakaan ei ole moittimista, nurtsinen laulurinne on tehty tällaisia massatapahtumia varten. Päälavan bändin näkee about mistä vaan, tämän ansiosta suurin osa jengistä vain makoilee nurmikentillä rinteessä ja ottaa iisiä.

Törmään heti upeaan kaunottareen, Afrikkalaiseen prinsessaan Nettaan (nimi muutettu). Emme ehdi tsättäillä kauaa, kun hänen täysillä huutavista urpoista koostuva fanilaumansa tulee paikalle. En jaksa blastaavia tolloja vaan lähden vetämään. Käyn katsastamassa Jukka Poikaa Rentolavalla. Jukiboy tuo auringon pilvien keskelle ja hänen ilmaisunsa on kehittynyt yllätyksekseni entisestään. Hänen ei tarvitse hävetä mustille veljilleen pigmenttiään, sillä juurekas ja tyylitietoinen meno saa kaikki tanssimaan kovin vapautuneesti. More fire!

Vien kamerat lataukseen bäkstaagille, lässytän rokkilässytystä parin puolitutun kanssa ja sekoitan kameralaukustani viskiä sponsoricokikseen. Lisää keikkoja. Minulle etukäteen paljon hehkutettu Pariisin Kevään nössöpop rullailee teltan varjon välittäjäaineessa melkein letkeästi ja tuo mieleen jostain syystä etäisesti Karkkiautomaatin tai jopa Leevi and the Leavingsin mutta valitettavan munattomana versiona. Tai ehkä karisma ei vaan kanna bissealueen puolelle. Feidaan puolessa välissä keikkaa, keskittymiskykyni ei riitä nyt tähän.

MISS IHAN VITUN HYVÄNNÄKÖINEN 2010

Lähden takaisin kohti Rentolavaa. Siellä on huomattavasti kovempi meno, kun dancehall raikaa väliaikaklubissa ja tytöt ovat bikineissä. Miellyttävät yllätykset jatkuvat ja rannalla lahkeesta minua nykii Riikka (nimi muutettu), iloinen taiteilijatyttö, johon tutustuin Costa Ricassa viime vuonna. Jälleennäkeminen on kovin onnellinen. Riikka on tanssinopettaja ja hänen kanssaan on poikkeuksellisen mahtavaa jortsuttaa Miss Saana and The Missionaries -keikka tappiin. Bändin soul on väkevää ja neiti Saana voisi repiä jäseniä irti Amy Winehousesta kuin tikkuhyönteisestä, sen verran elinvoimainen ääni hänellä on. Keikan jälkeen, hiestä märkinä, riisumme vaatteet ja uimme Linnunlahdella kelluvan pelastuslaitoksen laivaan. Kikattelemme ja syötämme sorsia. Aurinko paistaa taas. Riikka on naisellinen luonnonlapsi, minkä seurasta nauttii kuin erittäin hyvästä viinistä; alati innostuen.

Saan idean, haluan toteuttaa festareilla missikisat. Koska olen kulttuurin sekularisoija Helsingistä baittaan entisen työpaikkani, Flashback-lehden, legendaarista Miss Vitun Hyvän Näköinen -kisaa ja päätän alkaa kuvaamaan Miss Ihan Vitun Hyvännäköinen 2010 -kisaa saman tien. Innostun todella paljon ja lähden uimaan kohti rantaa kilpauimarin ottein. Sovimme Riikan kanssa näkevämme myöhemmin, kehun hänelle kuinka hänen seuransa heti inspiroi minua.

Pyörin yleisön joukossa kameran kanssa. Innostukseni tarttuu tyttöihin ja he poseeraavat mielellään kameralle. Jotkut suostuvat korostamaan tissejään, jotkut jopa näyttävät niitä. Ihan kingiä! Olen superliekeissä, monilla tytöillä on viinaakin, mitä he kaatavat suuhuni. Joitakin suutelen, toisia lupaan nähdä myöhemmin. En kuitenkaan sovi, että missä mutta Suomi on pieni, me tapaamme vielä jonakin päivänä, tiedän.

Anyways, tässä siis MISS IHAN VITUN HYVÄNNÄKÖINEN 2010 -skaban kandidaatit. En muista heidän nimiään, luvat ovat kuitenkin kunnossa. Osa tytöistä näytti mieluummin rintansa kuin naamansa, mut so what. Kisaan ilmoittautuneilta ei vaadittu ikää, mutta suurin osa heistä kuvattiin anniskelualueilla. Mikäli jotkut kandidaateista eivät ole ehkä parhaimmillaan kuvissa, turha syyttää kuvaajaa, koska aikataulun ollessa tämä aikaa oli vain yhteen shottiiin. Muutamat kuvista ovat erään tyttöjoukon ottamia, jätin kamerani heille kun kävin kusella. Ääniä voi antaa alla olevaan kommenttikenttään. Voittaja voisi ottaa yhteyttä henkilökohtaisesti lehteen.

Ja vinkiksi kauniista tytöistä kiinnostuneille, heitä näyttäisi pyörivän paljon Kemmurun keikoilla mikäli Ilosaaren aktiin on yhtään uskominen.

#1
#2
#3
#4
#5
#6
#7
#8
#9
#10
#11
#12
#13
#14
#15 ja #16
#17
#18, #19, #20 ja #21
#22
#23
#24
#26, #27, #28, #29
#30
#31
#32
#33
#34

Kisakuvauksen jälkeen vetäydyn vanhojen lapsuusystävien kanssa puiden alle kaljatelttaan puhtaan nostalgiadokailun pariin. Vanhat klassikkostoorit kerrotaan, napanaurut nauretaan, kustaan ristiin ja taputellaan selkään niin kuin aina ennenkin. Tätä varten jokainen meistä tulee Ilosaarirockiin ja melkein joka kesä.

Livahdan katsomaan Queen Ifricaa. Neiti vetää vitun hyvin kuin naarasleijona, ja yleisö osoittaa suosiotaan mitä älyttömimmillä dancemooveilla. Tämä on festivaali minun makuuni, tarpeeksi kaukana pullahevistä ja piilolaseja pitävien rillipirujen nörttilänkytyksestä. Aivan kuin hetki sitten vetänyt Ismo Alanko olisi soittanut eri festareilla. Rentolava on todellakin oma festarinsa toisen melkein yhtä rennon festarin sisällä.

Kuningattaren keikan jälkeen on aika lähteä kohti jatkoklubeja. Jäljellä olisi vielä Bad Religion, mutta olen nähnyt sen jo varmaan kymmenen kertaa aikaisemmin eikä mikään niistä vedoista ollut kovempi kuin se ralli minkä aion toteuttaa kohta.

JÄTKÄJÄTKÄT, SE KOVEMPI LIVEBÄNDI

Livahdamme ystäväni kanssa Kaupunginteatterin jatkoklubille selittämällä, että olemme illan bändissä JätkäJätkissä. Leimat käteen ja pyörimään vanhalle työpaikalleni. Ah, paikalle ovat saapuneet päivällä tapaamani kehitysjärjestön vapaaehtoistytöt. He ovat kaikki kauniita, mutta yksi on ylitse muiden. Juttelen hänen kanssaan ja hän kertoo tavanneensa minut aikaisemminkin vuosia sitten, mitä en kyllä muista. Kun hän kertoo olleensa pitkiä aikoja Boliviassa ja rakastavansa latinalaista Amerikkaa, mielenkiintoni alkaa oikeasti herätä. Hänellä on ihanat jäänsiniset silmät, terävä elegantti nenä ja pohjoisen naisen karismaattiset piirteet yhdistettynä seksikääseen ääneen. Hän on tietenkin pitkä ja täydellisen kissamainen liikkeissään. Juomme hänen pullostaan viinaa kulman takana ja raivostunut ravintolapäällikkö repii pullon meiltä. Hän sanoo heittävänsä meidät ulos, selitän ukolle järkeä samalla kun kävelen tiskille hänen kanssaan. Hän peruu ulosajon ja antaa meille juomat. Kun käännyn, minun viinapulloni vilahtaa takataskustani. Hän raivostuu taas, laitan sormen huulilleni, nyökkään silmilläni kaunottaren puolelle ja hänen raivonsa leppyy taas ymmärryksestä toista miestä kohtaan.

JätkäJätkät aloittaa. Ja jumalauta he sytyttävät talon tämän vanhan kulttuuriareenan sellaisiin liekkeihin, mitä se ei ole nähnyt ehkä koskaan. Tanssin hullun lailla, joku läikyttää kaljaa päälleni. Käännyn ja kas sehän on Laura Birn! En oikein muista mistä tunnemme, mutta ainakin käytäydymme kuin olisimme ylimmät ystävykset ja tunteneet kovin kauan. Hän on pirteä tyttö. Jos Eloveena tekee joskus guarana-version kaurahiutaleistaan Laura on täydellinen kaunokainen koristamaan pakkausta. Hän uhkuu elämää ja valitettavasti seurustelee.

Anyways, JätkäJätkien superkokoonpano, joka sisältää sen ylimmän muusikkotason jäbiä Suomen kovimmista tanssittajapumpuista on tämän hetken kenties kovin livebändi maassamme. Asalla on komeasti pulputtava flow, jota täydentää Puppa J:n toustaus ja hyvälle soundaavat kertsit ja se yhteen soiton jalo taito. Tämä on historiallisen kova paketti! Nautin täböllä.

Se kaunis vapaaehtoistyttö kertoo arvostettavan rehellisesti menevänsä käymään deiteillä, koska oli niin sopinut jo aikaisemmin päivällä ja tulevansa sitten takaisin. Sanon, että tietenkin, puheet pitää, anna mennä. Jään riehumaan keikan jälkeisiin liekkeihin lopun tyttökatraan kanssa. Vedän paljain jaloin ja jalkoihini tarttuu koko ajan lasinsiruja. Ne eivät lävistä nahkaa, joka on parkkiintunut surffibiitseillä koko edellisen vuoden. Pyyhkäisen ne vain pois.

Kaikki hyvä loppuu joskus ja päätämme siirtyä tyttöjen kanssa jatkoille Ilosaareen. Narikassa on pientä säätöä, koska olen hukannut narikkamerkkini. Saan kuulema reppuni vasta kun muut asiakkaat ovat mennet, pyydän tyttöjä menemään Jätkien keikkabussille venaamaan ja sanomaan terveiseni siellä. Menen meanwhile takaisin baariin jubailemaan ravintolapäällikön kanssa ja saan tämän suostuteltua palauttamaan viinapullot. Löydän myös hukkaamani viiskybäisen, joka on ainoat rahani koko festareille. Asiat tuntuvat luistavan. Kun saan reppuni, huomaan laittaneeni narikkamerkin sen taskuun. Nerokasta!

Ulkona kaunis vapaaehtoistyttö on tullut takaisin. Hänen takanaan kuikuilee kerppaheikki, illan deitti. Katson jäbää. Hänellä on snoukkapipo ja Seppälän toissa syksyn mallinuken varusteet, kaulassa roikkuvaa palestiinalaishuivia myöten. Ja ulkona on kuitenkin se +25° edelleenkin. En anna tyylin puutteen hämätä, mutta koska hän kuulostaa ammattikoululaiselta ja on niin uskomattoman laimea mies, että en oikein erota mistä tämä mies alkaa ja hänen takana oleva jätelava loppuu; tällä maitosilmäisellä olennolla ei ole mitään tarjottavaa kenellekään. Hän on malliesimerkki väärästä jäbästä. Mielenkiintoni kaunista tyttöä kohtaan on törmännyt jäävuoreen ja uppoaa. Kiinnostuspisteet romahtavat noin 72:sta nollaan alle viidessä sekunissa. Jos beibi festarideittaa tämmöisiä jäbiä, en halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan, se on kalliin kesäajan tuhlausta ja mun tarjoaman laatuajan tyhjään juoksutusta. Olen vihainen itselleni pahasta arviointivirheestä. Ravistelen itseäni kuin koira, joka kuivaa turkkiaan ja itsesyytösten ropistessa kuolleina kuiskauksina maahan, laivani keula kääntyy pois kylmistä vesistä.

Lähdemme Jätkien ja Tyttöjen kanssa Ilosaareen iloiseen myöhäisillan juhlaan. Jossain vaiheessa avaamani kesäkumipaketin sisältä löytyy puhelinnumero. Soitamme siihen.

Sieltä vastaa Hirvosen Jaska (nimi muutettu), näitä paikallissii, hän kertoo lisää. Yksi tytöistä kyselee hämillään häneltä, kuinka heidän perjantainsa oikein meni, koska ei oikein muista mitään. Jaska tietää kertoa heillä olleen upeaa seksiä, mutta ei oikein muistavan tyttöä, koska hänellä on niitä niin paljon. Seuraavaksi luuriin tarttuu Kemmurun Aksim, joka tiedustelee vihaisena onko Jaskalla siis ollut jotain hänen vaimonsa kanssa. Jaska vetää takaisin kommenttejaan ja käy vähän myöhemmin keulimaan. Nappaan luurin välillä ja kysyn kuinka Jaska voi puhua veljelleni näin, kerron miten hänelle tulee pian käymään ellei hän lopeta näitä kodin rikkojan elkeitään ja käsken hänen pyytää anteeksi veljeltäni. Aksim ottaa luurin ja tiedustelee, mistä Jaska pyytää anteeksi. Ai siitä, että panit mun vaimoa häh? Lopulta SuperJanne päättää puhelun Jaskan kanssa, joka on varmaan melkoisen ymmällään perhetragediasta. Itse olen erittäin ymmälläni siitä miten helvetissä kyseisen kaverin numero on löytänyt tiensä kesäkumipakkauksen sisään?

JätkäJätkien JatkoJatkot eskaloituvat aamuysiin ja olen lopulta niin poikki, että haluan vain virittää riippumattoni puiden väliin ja käydä nukkumaan. Tasan kaksikymmentä vuotta sitten laguunin koivut olivat paljon pienempiä, niin minäkin. Hiljaa virtaa ajatusteni Pielisjoki, kun nukahdan puiden alle, lähelle virtaavan veden ikuista ja tummaa liikettä.

RENTOLAVAN SOUND TAKEOVER

Herään puoliltapäivin kun kalastaja nauraa minulle. Aamusta yltynyt tuuli on ollut kylmä ja olen sikiöasennossa pyyhkeeni sisällä. Superkevyen laskuvarjokankaasta valmistetun riippumattoni ainoa miinus on, että se päästää tuulta sisään melkoisen helposti.

– Onko kylymä? Äähähähähhäääh, hän räkättää.
– Ootko suana paljo kalloo, mitäh? kysyn ukolta.

Hän lopettaa nauramisen ja vastaa hymyllä. Tunnisti heimoveljen. Käyn uimassa ja dallailen kylille. Käyn kaupassa lataamassa reppuuni jääkylmää kaljaa ja tarpeet mozzarella-tomaatti-pesto-ruikkareihin, jotka vain paranevat kuumuudessa. Olen uupunut, koska en ole nukkunut pariin yöhön kuin muutaman tunnin. En ole syönyt kaikessa tässä jännityksessä ja luultavasti nestehukkakin on melkoinen. Paikkaan kaiken paitsi unen nopeasti, kun ehdin takaisin alueelle.

Ehdin parahiksi katsastamaan DJ Polarsoulin ystävineen. Kun ystävät marssivat lavalle pyyhkeitä heilutelleen repeän täysin. Joukkoa johtaa Matu Meikäläinen, vanha assistenttini puolen vuosikymmenen takaa. Matu on uskomaton äijä, piste. Hän on pukeutunut Ranskan Ympäriajon varusteisiin, koska ajoi perheineen pyörällä stadista Ilosaarirockiin ja ilman mitään Facebook-ryhmää, hei. Ja siis pieni lapsi kyydissä. Herra Meikäläinen kiipeilee jo lavarakenteisssa viiden kilon parta heiluen riemusta. Tämä jätkä on syntynyt esiintymään.

Saan flashbackin impulssina toteutetusta Dj-keikasta viisi vuotta sitten Rentolavalla. Hyppäsimme Matun kanssa ennen Ruudolfin keikkaa aitojen yli ja kiipesimme lavalle. Koska Ruudolfin dj J-Laini on tuttu kaveri, samoin kuin miksaaja Jasse Kesti, saimme ainutlaatuisen mahdollisuuden vetää yllätyskeikan. Liekitimme ihmismassaa siihen malliin, että jengi kasaantui lavan eteen, mistä heittelin artistien juomat yleisöön ja huudatimme ihmisiä, kuten hyvän lämmittelyaktin kuuluukin. Juontajat suhtautuivat viiden minuutin showhun suurella ilolla, ainoastaan stagemanager oli suuttunut.

– Mitä tuo äsköinen oli?
– Meidän soundin yllätyskeikka, valaisimme asiaa.
– Ei täällä heitetä mitään yllätyskeikkoja minun tietämättä!
– No eihän se silloin ole yllätyskeikka, jos joku tietää siitä etukäteen ja eikö tämä nyt tehnyt jo ennestään hyvästä festivaalista vähän paremman?
– No voitte olla ehkä oikeessa, mut ens kerralla sitten mun kautta nämä yllätykset, eikö vaan?

Emme tehneet sitä, koska halusimme olla huomion keskipisteenä, (no siis pelkästään), vaan koska me pystyimme tekemään sen.

LOPUN ALKUA ODOTELLESSA

Käyn bäkkärillä moikkaamassa puumakokoelmaani. He hykertelevät. Kuulen Jenni Vartiaisen keikan sinne saakka. Vilkuilen sitä välillä takaa päin. Jennistä on tullut aikuinen karismaattinen nainen siitä kun viimeksi haastattelin häntä. Musakin on laadukasta, mutta kokonaisuus ei aivan yllä vertailukohtiensa Annien tai Molokon kaltaisten aktien suvereniteettiin. Seuraavaa levyä varten kannattaisi varmaan hoitaa tuottajaksi Timo Kaukolampi, jos hän suostuisi.

Boban I Marko Markovic Orkestar on pirteä lisäys kuuman päivän tanssitunneille. Aivan kuten edellisessä artikkelissani todettiin, Balkan ja Dancehall sopivat erinomaisesti yhteen kuin myös saman lavan ohjelmistoon. Tuhannet jalat ovat jo hinkanneet nurtsin rikki, mutta se on pieni hinta Rentolavan riemusta.

Skidin nostalgiadokausessarin jälkeen painun katsomaan Circlea telttaan. Se ei koskaan tuota pettymystä eikä nytkään. Musiikaalisen vuoristoradan ja tavarajunan risteytys vie halki performanssien täyttämän aktin, jossa on jotain Turkkamaista hulluutta. Junnaavien osien päällä Mika Rättö heittää tutusti helvetin magean näköistä hidastettua paikallaan juoksua, jonka haluaisin oppia. Ruotsalaiset ovat jälleen kerran oikeassa: Circle on yksi maailman kovimmista bändeistä.

Erittäin kova on myös Dj Shadow. Mutta illan viimeinen, Faith No More, on ylitse kaikkien. Nostalgiatripillä kun ollaan, niin tämä keikka on sen täydellisin taustamusiikki. Olen kuvaamassa lavan edessä, kun Mike Patton nousee myrskynä lavalle. Kuvaan artsu-asetuksilla ja saan ammuttua muutaman aika läskin foton. Patton heittää mikkitelineen alas, se hipaisee jalkaani. Historian toistaiseksi virallisella viimeisellä keikallaan Patton on silmin nähden riemuissaan. Hän huudattaa ja kehuu saunaa, sitä kenties suomalaisinta konseptia mitä kukaan markkinamies ei ole vielä tajunnut rahastaa. Kaikki rakastavat saunaa, minä rakastan Faith No Moren tarjoamaa hittisaunaa. Patton hyppää yleisön sekaan ja surfaa käsien päällä laulaen samalla. Vokaalit vaihtelevat apinan raivosta, kliinisen puhtaasti laulettuihin osuuksiin ja täytyy sanoa, että tämä on paras näkemäni keikka yhtyeeltä. Ja yksi parhaista näkemistäni keikoista ylipäänsä.

Nostalgiatrippi on ollut täydellinen. Yöllä vetelen pelkissä spiidoissa kaupungin toiselle laidalle, koska alkaa sataa enkä halua kastella ainokaista vaatekertaani. Nukun karjalaistuneen kuubalaisen vintillä muutaman tunnin, kunnes hyppään autoon joka vie nukkuvan Cabronin takaisin stadiin. Kertaan onnellisen viikonlopun tapahtumia ja muistelen niin monia ystäviäni vuosien takaa. On mahtavaa omistaa juuret maalla. Landeus on tehnyt minusta moniulotteisemman ja kursailemattomamman kaverin. Te kaikki junantuomat veljeni ja siskoni, teidän ei tarvitse todellakaan hävetä maalaisuuttanne vaan korostaa sitä, koska stadi on jo meidän. Tehdään siitä parempi maalaisten kaupunki.