Nalle Österman kävi katsomassa Antti Tuiskun DTM-homoravintolassa ja rakastui. Tässä raportissaan Österman väittää näkemäänsä Tuiskun esiintymistä vuoden parhaaksi kotimaiseksi keikaksi. Samassa raportissa Österman pohtii myös omaa homouttaan.
Teksti & kuvat: Nalle Österman
Antti Tuisku
15.10.2010 Helsinki, DTM
Olenko homo?
Merkit ovat ainakin vahvat.
Olen suomenruotsalainen, joka on astelemassa Helsingin tunnetuimpaan ja suurimpaan homoklubiin.
Kaikki hurrithan ovat homoja, kuten sanonta kuuluu.
”DTM on Scandinavian suurin gaykahvilan, -diskon ja -yökerhon legendaarinen yhdistelmä”, kertovat klubin kotisivut verkossa.
DTM.
Don’t Tell Mama.
Älä kerro äidille.
Toivottavasti äiti ei lue tätä.
Onko nyt aika tulla ulos kaapista?
Aikoinaan DTM oli viikoittaisen vierailun arvoinen. Se kun sijaitsi Tavastian kulman takana ja oli lähin yökerho, joka oli aamuneljään asti auki. Nyt sen virkaa toimittavat Bar Bäkkäri ja Bar Loose.
Kymmenen vuoden päästä joku muu.
Tuohon aikaan 1990-luvulla rokkikansa vierasti DTM:ää, ”koska sehän on pesunkestävä homopaikka”. Sen sijaan rokkikansa kansoitti sankoin joukoin ”heteroystävällisen homoravintolan”, Lost & Foundin, ”Lostarin”.
Oma valintani kohdistui yleensä DTM:ään, koska sinne oli lyhyempi matka, lyhyemmät jonot ja vessassa sai asioida rauhassa.
Olenko homo?
DTM:ssä silmä lepäsi näteissä tytöissä, salskeissa pojissa sekä näteiksi tytöiksi pukeutuneissa kauniissa pojissa.
Vieläkin muistelen kaihoisasti sitä ihanan seksikästä hemaisevaa blondia ihoa myötäilevässä vihreässä paljettimekossaan, joka isoa punaista pyöreää tikkaria imeskellessään vinkkasi sormellaan istumaan polvelleen.
”Tuuhan poika rinkiin!”
Haarojen kohdalla hemaisevalla blondilla näkyi pullottava etumus.
Olen jälkeenpäin useaan otteeseen harmitellut, etten vastannut tuon hemaisevan blondin kutsuun. Mitä siitä olisi mukamas voinut seurata – muuta kuin kahden ihmisen jännittävä kohtaaminen?
Nyt tuota muistoa voi kaiholla muistella ainoastaan silmät kiinni ja kädet peiton alla.
Ei kovin jännää.
Paljon jännempää oli, kuin suhteellisen virkistäytynyt kontulalainen suomenruotsalainen kävi heteroystävällisen homoravintolan pisuaarilla ulkoiluttamassa pikku-Fifiään.
Viereen asteli tutun näköinen harmaahapsinen vanhempi charmantti herrasmies.
Vilkaisin vaivihkaa charmantin herrasmiehen hauvaa.
Tuolla charmantilla herrasmiehellä näytti olevan varsin komea susikoira.
Virkistäytynyt kontulalainen suomenruotsalainen kehaisee charmantin herrasmiehen komeaa koiraa.
”Kyllä sinullekin komea lemmikki saadaan”, tuo charmantti herrasmies tokaisee, alkaen silittää ja hyväillä pikku-Fifiäni.
Tuo charmantti herrasmies on selvästikin kokenut koirankäsittelijä.
Hän oli oikeassa.
Pikku-Fifistäni kasvaa, jos ei nyt roteva susikoira, niin ainakin sekarotuinen suomalaisen pystykorvan, norjalaisen pystykorvan ja Karjalan karhukoiran risteytys.
Silti tämä tuntuu jotenkin oudolta.
Härskiltä.
Riettaalta.
Väärältä.
Homolta.
”Anteeksi, hyvä herra, mutta pidän kyllä enemmän tuosta perinteisemmästä meiningistä”, tokaisen charmantille herrasmiehelle pienen ikuisuuden kestäneen herkän ja hellän hetken jälkeen.
Charmantti herrasmies lakkaa silittämästä hurttaani.
Tällä välin kaksi nuorta salskeaa urosta on astellut heteroystävällisen homoravintolan saniteettitiloihin.
He ihmettelevät virkistäytyneen kontulalaisen suomenruotsalaisen ja harmaahapsisen charmantin herrasmiehen touhuja pisuaarilla.
”Ai täällä on tällainen meininki”, toinen salskeista uroksista lohkaisee.
Kyllä, täällä on tällainen meininki totean samalla, kun käännyn pisuaarista heitä kohden esitelläkseni hauvaani urhoille.
Miten urhot reagoivat?
Hehän säikähtävät!
Hei, minun koirani on kiltti!
Urhot kääntyvät kiireen vilkkaa kannoillaan ja juoksevat ovet paukkuen karkuun saniteettitiloista kadoten kuin savuna ilmaan!
Tuliko äitiä ikävä?
Olenko homo?
Äitiä tuli kieltämättä ikävä, kun pieni 10-vuotias kontulalainen suomenruotsalainen istui yksin Helsingin keskustassa sijaitsevan Akateemisen kirjakaupan lastenosastolla. Äiti oli jättänyt pojan istuskelemaan siihen selailemaan lastenkirjoja sillä välin, kun hän käväisisi hakemassa vastapäisestä Stockmannin tavaratalosta jonkun unohtamansa tavaran.
Sitten poika menisi mamman kanssa yhdessä kotiin.
Yksinäisen pikkupojan seuraksi saapuu hetken päästä vaalea finninaamainen ja silmälasipäinen nuorukainen, jolla on rasvaiset hiukset.
Hän ei ole kovin kaunis näky.
Rasvaletti alkaa rupatella pikkupojan kanssa. Pikkupoika rupattelee ystävällisesti rasvaletille. Onhan äiti opettanut, että vieraita ihmisiä kohtaan pitää olla kohtelias.
Aikansa rupateltuaan rasvaletti haluaa tehdä pikkupojalle paljastuksen.
”Minä olen homo.”
Pikkupoika on ihmeissään. Mitä siihen nyt pitäisi vastata? Mikä on homo? Mitä se tarkoittaa?
Rasvaletti haluaa tehdä toisen paljastuksen.
”Minä olen homo ja aion seurata sinua koko illan!”
Pikkupoika hätääntyy. Missä se äiti on? Pikkupoika yrittää leikkiä urheaa. Hän lähtee taivaltamaan pois tilanteesta. Rasvaletti seuraa perässä. Pikkupoika yrittää juosta pitkin käytäviä harhauttaakseen rasvaletin. Rasvaletti pysyy visusti perässä.
Pikkupoika keksii ulko-ovien luona olevat hissit!
Jos hän ehtii niihin ja ylös ennen rasvalettiä, on hän todennäköisesti onnistunut karistamaan rasvaletin kintereiltään.
Hyvä!
Hissi tulee juuri sopivasti alas.
Siellä on paljon ihmisiä.
Huh!
Turvallista.
Hetkinen!
Nämä kaikki ihmiset ovat tulossa ulos!
Yhtäkkiä pikkupoika seisoo yksin hississä.
Hän painaa vimmatusti ylös vievää nappulaa.
Yhtäkkiä rasvaletti on samassa hississä pikkupojan kanssa!
Apua!
Hissin ovet alkavat hiljalleen sulkeutua.
Pikkupoika on kahdestaan hississä rasvaletin kanssa.
Apua!
Viime sekunnilla pikkupoika ehtii luikahtaa hissin ovista ulos, rasvaletin jäädessä yksin yläkerroksiin vievään hissiin.
Ulko-ovien luona äiti tulee vastaan.
Pikkupoika halaa äitiä.
Äitiä tuli ikävä.
Sitten äiti ja pikkupoika kävelevät yhdessä vastavalmistuneeseen metroon.
Rasvaletti katoaa hissillä yläkerroksiin kuin tuhka tuuleen eikä hänestä näy eikä kuulu koskaan enää mitään.
Jäljelle jää ainoastaan ajatus siitä, mitä olisi voinut tapahtua, jos pikkupoika olisi jäänyt tuon rillirouskun rasvalettisen homon kanssa samaan hissiin.
Olenko homo?
Myös Antti Tuisku on joskus ollut pikkupoika.
Ainakin siltä hän näytti kolmekymppisen kontulalaisen suomenruotsalaisen rokkitoimittajan silmin katsottuna, kun hän otti osaa Idols-laulukilpailuun.
Vuosi taisi olla 2004, sijoitus muistaakseni kolmas.
En jaksa googlata tätä tietoa näillä liksoilla.
Mielikuva Antti Tuiskusta on ollut kauniskasvoisesta puppelipojasta esittämässä hömppäpoppia pikkutytöille.
Mielikuvaa ovat vahvistaneet vihjailut Antin seksuaalisesta suuntautumisesta.
Onko Antti homo?
Olenko homo?
Turhaa nippelitietoa viihdemaailmasta rakastavana rokkitoimittajana olen sivukorvallani tietysti alan piireissä kuullut ”varmaa tietoa” siitä, kuinka Antti olisi poikiin päin.
Eräs tiesi jopa kertoa, että on nähnyt Antin luona vierailleen lukuisia kivan näköisiä poikia, yksi kävi luonaan Rovaniemellä erityisen usein.
No, saavathan sitä pojat Pleikkaria tai muita pelejä pelata.
Television vajaan viikon takainen homokeskustelu on kuumentanut tunteita. Se ei taida kenellekään olla mikään kovin tuore uutinen.
Kirkosta eroaminen on tehty tätä nykyä naurettavan helpoksi.
Toista se oli siihen aikaan, kun itse kuuluin vielä kirkkoon 1990-luvun alkupuolella.
Silloin ero ei tapahtunut muutamalla napin painalluksella.
Silloin piti mennä fyysisesti paikalle omaan kirkkoherranvirastoon tekemään ilmoitus erosta.
Kirkko tuntui tekopyhältä instituutiolta jo 12-vuotiaana. Opin sen sillä uskonnonopetuksen tunnilla, missä puhuttiin eri uskonnoista.
”Jos uskot Jumalaan, pääset taivaaseen.”
Mutta entäs ne, jotka eivät usko meidän Jumalaan vaan johonkin toiseen jumalaan?
”He eivät pääse.”
Voi herranjumala sentään, uskoako tuota?
Mutta ei tässä vielä kaikki.
”Ennen wanhaan” tuossa kirkosta eroamisessa oli vielä harkinta-aika. Samanlainen harkinta-aika kuin avioerossa nykyään. Jos et tietyn ajan puitteissa käynyt vahvistamassa eroa puolen vuoden harkinta-ajan jälkeen, ei ero astunut voimaan.
Pakkoavioliitossa valtiokirkon kanssa.
Parikymppisenä halusin avioeron.
Joten piti silloin vielä mennä toisenkin kerran omaan kirkkoherranvirastoon tekemään ilmoitus erosta.
Vieraalle maaperälle.
Nyt paikalla on jopa oma konfirmaatiopappi luomassa tunnelmaa.
”Harkitse vielä.”
Mitä harkittavaa tuossa on? Ratkaisu tuntuu oikealta. Silti tunnen oloni jollakin tavoin syntiseksi.
Suomalaisen koululaitoksen harjoittaman aivopesun peruja.
Luonnollisesti kirkon kannattaa pelätä laumasta poistuvia mustia lampaita.
Meneehän valtiokirkolle 1-2 prosenttia kaikesta kirkkoon kuuluvien verotettavista tuloista kirkollisverona.
Se tekee melkoisen summan vuodessa.
Joku tilastotieteilijä voi tässä vaiheessa kaivaa erilaisia lukuja verkosta ja päivitellä tämän jälkeen näitä summia.
Minä luen iltapäivälehden uutisen ja teen sen pohjalta omia laskelmia.
Jos reilut 5000 henkeä ovat tuottaneet yli puolentoista miljoonan euron tappiot valtiokirkolle, on luku kymppitonnin kohdalla kolme miljoonaa euroa
Jos satatuhatta ihmistä tuottaa kirkolle kirkollisverona 30 miljoonaa euroa, tuottaa miljoona ihmistä 300 miljoonaa.
Kaksi miljoonaa ihmistä 600 milliä.
Vuodessa.
Aika hyvä sampo.
Kuinka paljon tuosta summasta voitaisiin jakaa kristillisesti köyhyydestä kärsiville suomalaisille?
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n mukaan Suomessa kuului vuonna 2007 pienituloisiin 700 000 ihmistä, eli 13,5 prosenttia väestöstä.
Silloin elettiin vielä nousukautta.
Veikkaisin, että nyt tuo lukema lähentelee miljoonaa.
Kuinkahan paljon valtiokirkolla on vuosien mittaan kerättyjä verotuloja sukanvarressa?
Paljonko kirkko jakaa siitä kakusta vuosittain pienituloisille ja köyhille?
Promillen?
Sinulle Jeesuksen veri.
Kaksi?
Sinulle Jeesuksen liha.
Montakohan köyhyysrajan alapuolella elävää suomalaista rokkaria ja popparia voitaisiin tukea kirkon varoista?
Uutisista on saanut lukea, kuinka Ylen suuren homokeskustelun jälkeen Suomen valtiokirkosta on tässä vaiheessa eronnut yli 10 000 henkilöä.
Se oli eilisen luku. Tänään se on jo 15 000. Huomenna jotakin muuta. Trendi on selkeä: suomalaisen valtiokirkon asema on hiipumassa.
En ihmettele.
Kuka haluaa enää uskoa uskomattomaan suureen kusetukseen?
Kuka ja ketkä hyötyvät tästä suuresta kusetuksesta?
Kansanedustajien palkankorotukset ovat vain yksi kärpäsenpaska ristiinnaulitun totuuden nimissä hankittujen rikkauksien rinnalla.
Kuuluukohan Antti Tuisku kirkkoon?
Ainakin hän on julkisesti kantanut ristiä useissa hänestä otetuissa valokuvissa.
Suuressa homokeskustelussa älykkäimmän ja tasapainoisimman vaikutelman antoi kahden lesbosuhteessa elävän naisen kasvattama Elsa Saisio.
Toisaalta, me kaikki olemme yksilöitä, sukupuolisesta suuntautumisesta ja kristillisestä vakaumuksesta riippumatta. Joka yhteisöön mahtuu älykkäitä ja vähemmän älykkäitä.
Jos kirkko haluaa edistää epätasa-arvoa, epäoikeudenmukaisuutta ja eriarvoisuutta ihan ihmisten erilaisten luonteenpiirteiden ja luontaisen erilaisuuden vuoksi, mihin tarvitsemme valtiokirkkoa?
Ihmettelenkin, miksi eräät samaa sukupuolta rakastavat yksilöt haluavat välttämättä mennä naimisiin heihin vihamielisesti suhtautuvassa instituutiossa?
Nuo pytingit ja temppelit kun on rakennettu rahalla, joka on hankittu kärsimyksellä, verellä, sorrolla, pelottelulla, valheella, viekkaudella, vääryydellä ja vihamielisyydellä.
Hyi helvetti.
Kun Pelle Miljoona lauloi Pelosta ja vihasta, tarkoittiko hän suomalaista valtiokirkkoa?
Jos kirkon armo ja suvaitsevaisuus on tätä luokkaa, palan mieluummin helvetissä.
Jos siis uskoisin tuohon uskomukseen helvetin tulista.
Tänä iltana DTM on minun kirkkoni, jonka pappina toimii Rovaniemen oma poika Antti Tuisku.
Koska homoilla on yleensä paljon naispuolisia ystäviä, olen saapunut paikalle peräti kahden naisen kanssa.
Ammin ja Ellun, eli Emmin ja Allun.
Kaksin aina kaunihimpi.
Olen jo aiemmin saanut katsoa tyttöjen pussailua.
Ammi ja Ellu, eli Emmi ja Allu pussailivat.
Ovatkohan he lesboja?
Toisaalta, kuulemani mukaan kahden naisen välinen rakkaus on sallittua Raamatun mukaan, kahden miehen välinen rakkaus taas ei.
Tässäpä olisi tasa-arvovaltuutetulle visainen pähkinä purtavaksi.
Paikalla DTM:ssä on myös muita ihania ja viehättäviä naisia.
Arviolta 90 prosenttia yleisöstä.
Ovatkohan he kaikki lesboja?
Olenko homo?
DTM:n kotisivut verkossa tosin kertovat, että ”DTM:ssä käy kaikki.”
Eivätkö he kaikki olekaan homoja tai lesboja?
Ja onko sillä mitään väliä?
Mielestäni kaikki ansaitsevat kokea onnen, ilon ja rakkauden.
Gaykansakin.
”DTM on ollut suunnannäyttäjä suomalaiselle gayklubikulttuurille jo vuodesta 1992 ja jatkaa menestyksekästä kulkuaan upeissa aina uusiutuvissa tiloissaan. DTM oli ensimmäinen varsinainen eurooppalainen tanssivan gaykansan kohtaamispaikka”, luen klubin verkkosivujen esittelytekstistä.
Mukavaa.
Kyllä me kaikki ansaitsemme oman paikan, missä tanssia ja viihtyä.
Gaykansakin.
Aiemmin illalla nauttimani virvokkeet panevat kusettamaan.
Alakerrassa sijaitsevan miestenhuoneen sisäänkäynnin vieressä on kyltti, missä lukee ”GAY GUYS”.
DTM:n miestenhuoneen sisäänkäynti.
Homot kundit.
”Glad to be gay”, lauloi Tom Robinson Band aikoinaan.
Ilo olla homo.
Mutta englanninkielinen sana gay voi tarkoittaa myös iloista.
Ilo olla iloinen.
Saan olla rauhassa saniteettitiloissa.
Sekin tekee minut iloiseksi.
Ki-tois!
Rappusia ylös kavutessani kuulen kahden nuoren naisen juttelevan keskenään.
”Puoli vuotta sitten yksi mun luokkakaveri soitti mulle ja ilmoitti olevansa lesbo. Yritti kai iskeä mua. En oikein tiennyt mitä sanoa. En viitsinyt kertoa sille susta.”
Hmmm, ei näyttäisi helppoa olevan lesboillakaan.
Miltäköhän suomalainen L-Koodi näyttäisi? Ketkä siinä voisivat näytellä?
Olen portaiden puolivälissä, kun massiivinen kirkuminen ja huutomyrsky alkaa.
Kello on 0.22.
Antti Tuisku yhtyeineen astelee lavalle.
DTM:n sali on ääriään myöten täynnä ja ulkona on kymmenen metrin pituinen jono.
Paljonkohan täällä on ihmisiä?
Arviolta 400-500 henkeä?
Onneksi baaritiskiltä saa tilattua oluen vaivattomasti.
0,4 litran III-olut lasituopissa maksaa 4,90 euroa.
Katselen ympärilleni.
Ympärilläni on tanakka ihmismuuri nuoria, arviolta 18-20-vuotiaita nuoria naisia sekä muutama miespuolinen yksilö.
Kaikki näyttävät huokailevan ihastuksesta.
Ymmärtäähän sen.
Eiväthän he muuten olisi maksaneet 10 euroa sisäänpääsystä ja 2, 50 euroa vaatesäilytykseen nähdäkseen Idolinsa.
Itse en tiedä mitä odottaa.
Oletan saavani harmitonta homppelipoppia. Koska en ole koskaan kuunnellut Antti Tuiskua, olen pakotettu elämään uskossani. Luulo ei ole tiedon väärti.
Olen väärässä.
Täydellisen väärässä.
Lavan valtaa salskea ja komea nuori mies yhtyeineen. Nuori mies on pukeutunut tyylikkääseen pukuun ja hänen päätään koristaa silinteri.
Itsellänikin on hattu päässä.
Borsalino.
Sattumaako?
Tämähän kuulostaa hyvältä!
Antti Tuisku tarjosi valoa ja energiaa.
Salskea nuorukainen esiintyy energisesti ja elävästi. Voi miten komeasti tuo hauskannäköinen veijari laulaa! Hänellä näyttää selvästi olevan hauskaa. Hän hymyilee kuin Hangon keksi.
Hänen hammasrivistönsä loistaa kirkkaana lamppujen loisteessa.
Voih, miten komea tuo nuorukainen onkaan!
Antti Tuisku on komea nuorukainen.
Kuka saa tuon komistuksen omakseen tänä yönä? Kuka saa miehen satimeen? Kun hotellihuoneen ovi sulkeutuu, mitä tapahtuu?
Taustayhtye näyttää ja kuulostaa ammattitaitoiselta. Sopivan tyylikkäältä, muttei kuitenkaan liikaa. Eihän kukaan halua varastaa huomiota illan tähdeltä.
Tämän illan tähti on Antti Tuisku.
Minun on pakko päästä lähemmäksi tuon vangitsevan miehen karismaa ja auraa. En voi itselleni mitään, tuon nuorukaisen vetovoima on suorastaan magneettista.
Antti Tuisku, tänä yönä olen Sinun.
”Täällä DTM:ssä on aina ollut upea soittaa. Mä osaan aina odottaa täällä hienoa iltaa, mutta silti joudun yllättymään positiivisesti joka kerta”, kehuu solisti yleisöä.
Tytöt kirkuvat ja hurraavat. Taputan innoissani. Olen positiivisesti yllättynyt.
Eihän tämä ole mitään tyhjänpäiväistä homppelipoppia.
Tämä on tarttuvaa ja ammattitaitoisesti esitettyä käyttöpoppia, jota esittävät lahjakkaat muusikot. Yhtyeen soitto kulkee ja svengaa kuin se kuuluisa junan vessa ennen vanhaan, ja sen kruunujalokivenä toimii Antti Tuisku.
Antti Tuiskussa on magneettista vetovoimaa.
En voi vastustaa Antti Tuiskun musiikin tenhoa. Olen transsissa. Yhtäkkiä huomaan tanssivani!
Sitä ei ole tapahtunut useampaan vuoteen.
Pyllyni koskettaa Emmin pyllyä!
”Pylly vasten pyllyä, pump-pump, siinä sitä jotakin on”, kuten Vexi Salmen sanoittamassa ja Fredin esittämässä kappaleessa aikoinaan laulettiin.
Tanssin ja nautin Antti Tuiskusta.
Olenko homo?
Vieressämme seisova, noin nelikymppinen mieshenkilö ei ilmeisesti ole.
Hänen kätensä etsiytyy jatkuvasti vaistonvaraisesti Emmin pyllylle.
Nuori nainen kokee olonsa kiusaantuneeksi.
Päätän pelastaa nuoren naisen, ja asetan oman pyllyni tarjottimelle miehen hyväiltäväksi.
En saa vastakaikua.
Mitä ilmeisimmin tuo salskea vanhempi mies ei ollut homo vaan heteroseksuaalinen onnenonkija.
Hyi sinua, sinä tuhma heteromies!
Konsertti jatkuu.
Tässä vaiheessa Antti Tuisku on jo vähentänyt vaatteitaan.
Uuuuhhhh, miten ihanan kuumalta, villiltä ja seksikkäältä tuo villipeto näyttääkään!
Antti Tuisku on kuuma ja seksikäs villipeto.
Hikikarpalot valuvat solistin iholla.
Tunnen olevani kesytetty.
Hyväksytty.
Rakastettu.
Tänä iltana minä vain tanssin ja nautin.
Antti Tuisku on tehnyt mahdottomasta mahdollisen!
Antti Tuisku on kasvanut pikkupoikamaisesta teini-idolista suureksi, kansainvälisen tason estraditaiteilijaksi, jolla on poikkeuksellista karismaa ja lahjakkuutta.
Oi miten onnelliselta ja vapautuneelta hän näyttääkään tuolla lavalla esiintyessään!
”Toki te olette nähneet mut tanssimassa televisiossa, mutta te, te olette minulle kaikkein tärkeimmät! Tämä on sitä, mitä mä teen ja mitä mä rakastan.”
Tämän esiintymisen perusteella minä rakastan Antti Tuiskua.
On pakko rakastaa tuota harvinaislaatuista lahjakkuutta ja esiintyjää, jota musiikkibisneskään ei ole onnistunut turmelemaan. Miten ihanan viattomalta, raikkaalta ja puhtaalta hän näyttääkään tuolla lavalla lannettaan pyöritellessään.
Tältäkö niistä suomalaisista tuntui, jotka pääsivät 1960- ja 70-luvulla näkemään lavalla nuoren Kirkan, Dannyn tai Tapani Kansan?
Myös Tapani Kansan seksuaalista suuntautuneisuutta on aikoinaan epäilty.
Sattumaako?
Kirka-vainaata en koskaan ehtinyt nähdä elävänä muuten kuin Töölönlahden kävelypolulla hölkkäämässä ja Tapani Kansan suhteen itselläni on aukko sivistyksessä, mutta Dannyn ”Valoa ja Energiaa”-show oli aikoinaan mieletön kokemus.
Ennustan, että 30-40 vuoden päästä Antti Tuisku on samassa asemassa kuin edellä mainitut suomiviihteen legendat.
Hattu pois päästä.
Kaksi tämän vuoden parasta keikkaa osuu samalle viikolle!
Lady Gaga ja Antti Tuisku.
Amerikkalainen flirttailee ja leikittelee avoimesti sukupuoliroolien kanssa, suomalainen puolestaan tekee sen hieman häveliäämmin, mutta yhtälailla pilke silmäkulmassa.
Ja molemmat ovat supertähtiä omalla maallaan.
Tuo DTM:n lavalta säteilevä tunne, lämpö ja rakkaus tekee minut kovin onnelliseksi. Niin tekivät myös Lady Gagan kauniit puheet aiemmin viikolla Hartwall Areenalla yksilöllisyydestä.
Meillä kaikilla on oikeus kokea onni.
Meillä kaikilla on oikeus kokea rakkaus.
Arvon me kaikki ansaitsemme.
Me olemme kaikki yksilöitä, joilla on sydän ja tunteet.
Kumpi on aidompaa, kahden yksilön välinen keskinäinen rakkaus vai noin 2000 vuotta vanhan kirjan oppi?
Käännyn katselemaan DTM:n kaunista yleisöä ja nappaan kauniista yleisöstä kuvan.
Antti Tuiskun kaunis yleisö.
Huomioni kiinnittyy pitkänhuiskeaan nuoreen poikaan.
Hän näyttää katselevan Antti Tuiskua rakastavasti.
On ihanaa rakastaa ja tuntea vastarakkautta.
DTM on täynnä rakkautta.
Koen olevani onnellinen ja etuoikeutettu saadessani olla täällä.
Läheltä piti, etten olisi ollut Popedan keikalla Vantaan Tulisuudelmassa.
Pari tuntia aiemmin tehty vierailu Helsingin Sanomain Nyt-liitteen verkkosivujen menovinkkeihin muutti suunnitelmat.
Olen onnellinen ja iloinen suunnitelmien muuttumisesta. DTM:ssä pääsen todistamaan ehkä hienoimman ja parhaimman keikan, jonka olen tänä vuonna kotimaiselta artistilta nähnyt!
Antti Tuiskun.
DTM:ssä.
Ohhoh!
Kuka olisi uskonut?
Tämän illan aikana en kuule yhtäkään huonoa kappaletta. En tunne niistä ensimmäistäkään. Reilun tunnin kestäneen esiintymisensä jälkeen yhtye poistuu lavalta. Katselen basistin pedaalien seassa sijaitsevaa paperia. Onkohan se illan settilista?
Paperi irtoaa vaivalloisesti. Se lojuu osittain valtavan kaiutinpinon alla. Se repeää. Jotain jää sentään jälkipolville ikuistettavaksi. Katson märkää settilistaa ja sujautan sen taskuuni. Liuta kappaleita, jotka suomalaisen estradiviihteen tulevaisuuden kiintotähti esitti eräänä historiallisena iltana Helsingissä vuonna 2010.
Antti Tuiskun settilista.
Kello on 1.24.
Joskus ihminen tuntee kokevan jotakin erityislaatuista. Hetken, jolloin tähdet ovat tavallistakin oikeammassa asennossa. Hetken, joka ei tunnu tavalliselta vaan hengelliseltä, yliluonnolliselta ja uskonnolliselta kokemukselta.
Pieni pala taivasta. Ihana muisto. Ikuinen muisto. Henkinen orgasmi.
Tämä ilta on sellainen.
Ilta, jolloin Nalle Österman rakastui Antti Tuiskuun.
Olen onnellinen.
Olen iloinen.
Olen siis gay.