Tuliko Nalle Österman uskoon Michael Monroen keikalla? Älä katso kuvia!

Miten matkasaarnaaja Michael Monroen uusi bändi toimi Tavastian rockpyhätössä? Ozzy Osbournen opetuslapsi Nalle Österman lähti todistamaan ihmetekoja. Muuttuiko vesi viiniksi ja mitä kaikkia kymmenestä käskystä illan aikana rikottiin?

Michael Monroe, Stalingrad Cowgirls
1.4.2010 Helsinki, Tavastia

Teksti: Nalle Österman, kuva: Ville Juurikkala

Istun metrossa. Luen kirjaa. Raamattua. Jumalan sanaa. Olen uskossa. Olen uskovainen. I believe in rock’n roll. You can’t kill rock’n roll. Hallelujah rock’n roll!

Kirjan kannessa on Jumala. Hänen nimensä on Ozzy Osbourne. Raamatun on kustantanut suomeksi Like Kustannus ja kääntänyt suomeksi Ilkka Salmenpohja. Ike Vil. Babylon whore, Babylonin portto. Ronnie James Dio lauloi aikoinaan Babylonin porteista.

Sattumaako?

On pääsiäinen. Ozzy Osbourne lauloi aikoinaan Black Sabbath -yhtyeessä. Myös Ronnie James Dio lauloi aikoinaan Black Sabbathissa. Black Sabbath, Musta sapatti. Pääsiäisenä vietetään sapattia. Halleluja!

Sattumaako?

Tulin itse uskoon jo esikouluikäisenä, kun olin isäni kanssa Itäkeskuksen Citymarketissa. Kyseisen tavaratalon levyosastolta isäni poimi mukaansa Black Sabbathin Sabotage-albumin, koska halusi tutustua yhtyeen symboliikkaan. Jos isäni olisi tiennyt, kuinka tuo outo levy, jossa oudon näköiset hyypiöt seisovat trikoissaan rinnakkain muuttaisi poikansa elämän, olisi sekopäältä varmasti jäänyt levy hyllyyn.

”Mä ajattelin, että wow, tää on paha! Ozzy Osbourne oli makee. Sillä oli pitkä fleda ja se riehui kuin hullu. Mä diggasin myös rumpali Bill Wardista. Black Sabbathin musa oli totaalista, suoraviivaista ja hevimpää kuin mikään mitä olin kuullut. Se oli melkein punkkia, ja bändin imago oli synkkä ja kova. Black Sabbathissa oli mysteerin tuntua.”

Näin Michael Monroe muistelee kahdeksanvuotiaan Matti Fagerholmin tutustumista Jumalaani Hanoi Rocksin elämäkerrassa All Those Wasted Years. Senkin on julkaissut Like Kustannus.

Minulla on Monroen kanssa jotakin muutakin yhteistä. Me molemmat olemme horoskoopiltamme kaksosia. Myös Spinal Tap -elokuvassa (suom. Hei me rokataan!) tutkitaan horoskooppeja.

Sattumaako?

Olen menossa jumalanpalvelukseen. Kirkkonani ja pyhättönäni toimii Tavastia-klubi. Tilaisuus on loppuunmyyty. Illan saarnaajana toimii Michael Monroe. Sama kundi, joka kahdeksanvuotiaana löysi Jumalani.

Tutkin saarnaajan tarjolla olevaa myyntirekvisiittaa. Herran lakeijat palvelevat seurakunnan jäseniä. Tarjolla on Hanoi Rocksin kirjaa ja dvd:tä sekä Michael Monroen omaa rekvisiittaa, jonka seurakunnan jäsen voi vetää ylleen osoittaakseen palvelevansa illan seremoniamestaria annettuaan almun lakeijoiden kolehtiin.

Kuljen rock’n’roll-temppelissä Raamattu kädessäni. Raamattu suojaa minua pahalta. Haureudelta. Irstaudelta. Päihteiltä. Sekopäiltä. Kirkon miehiltä. Tilaan ehtoollisen. Alkoholitonta.

Päätän lukea Jumalan sanaa.

Muistan kun tapasin Jumalan ensi kerran. Se tapahtui hotelli Inter-Continentalissa Mannerheimintiellä. Jumala oli levittämässä Jumalan ilosanomaa hänen uskollisille alamaisilleen Helsingin Jäähallissa No Rest For The Wicked-kiertueellaan. Jumala vaikutti vain olevan kovin huonossa kunnossa lehdistötilaisuudessa. 15-vuotias pikkupoika oli ihmeissään. Olihan hän lukenut juuri aiemmin, että Jumala on elämänsä iskussa.

Jumalakaan ei ole täydellinen.

Muutama vuosi myöhemmin olimme Tukholmassa moikkaamassa Jumalaa Soulgrind-yhtyeen Jussi ”Lord” Heikkisen kanssa. Ruotsalaiset poliisiviranomaiset toki yrittivät estellä missiomme toteutumisen, mutta lopulta istuimme silmäkkäin Jumalan kanssa tukholmalaisen urheiluhallin auditoriossa.

Kun norjalainen uskonveli kysyy Jumalalta hänen sodasta kertovista kappaleistaan, katselemme Lordin kanssa häkeltyneinä toisiamme, avaamme muovikassin, nostamme kassista ehtoolliset ja nyökkäämme Jumalalle. Jumala nauraa kippurassa. Tämän jälkeen auditoriossa on vain Jumala sekä Rumban Nalle Österman ja Jussi ”Lord” Heikkinen.

Voi luoja!

Ennen kaikkien odottamaa kotimaista evankelistaa lavalle nousee kolmen nuoren naisen enkelikuoro. He ovat kotoisin Sallasta. He tottelevat nimeä Stalingrad Cowgirls. Myös oululainen KYPCK-yhtye lauloi Stalingradista.

Sattumaako?

Nähdessäni trion Oulussa järjestetyssä Qstock-herätyskokouksessa muutama vuosi sitten, näytti enkelikuoro kolmelta teinipissikseltä. Nyt lavalla on kolme kuumaa ja seksikästä rokkimisua. Wow!

Onko tämä enkelikuoro taivaasta vai helvetistä? Riippuu kysyjästä, riippuu vastaajasta, riippuu katsojasta.

Yleisön naispuoliset edustajat katsovat mimmejä ihaillen, miehet kuolaten. Minä menen lavan eteen kuolaamaan. Se on helppoa, koska kaikki seurakunnan jäsenet eivät ole vielä saapuneet paikalle.

”Moi Tavastia”, tervehtii rumpali.

No moi moi.

Yleisö on hiljaa hämmästyksestä enkelikuoroa seuratessaan. Niin myös minä. Kädessäni pitämä Raamattu tuo minulle turvaa.

Älä tee huorin.

Huomaan ajattelevani irstaita ajatuksia. Kenen enkelikuorolaisen kanssa haluaisin harjoittaa haureutta kiihkeimmin? Pois moiset ajatukset. Herra, tule tyköni!

Puristan Raamattua tiukemmin.

Stalingrad Cowgirlsin musiikki tuo mieleen Donnasin parhaimpina päivinään. Spend The Night ja Turn 21. Nopeita ja kiihkeitä rokkirypistyksiä, jotka eivät kestä paljon kahta minuuttia pidempään. Hyviä virsiä. Tosin ehkä vähän liian samankaltaisia.

Tuijotan jäseniä erikseen. Basistilla on hyvä ote. Tyylikäs basso. Hienot byysat. Wow!

Rumpalilla on valkoinen paita ja housuja pitävät jaloissa mustat henkselit. Rumpali lyö lujaa. Hyvä ote. Rumpali kujertaa hauskasti mikrofoniin. Wow!

Katseeni kiinnittyy yleisöstä katsottuna alttarin oikealla puolella seisovaan kitaristi-laulajaan. Hän tuo mustassa nahkatakissaan, tiukoissa farkuissaan ja koruissaan mieleen nuoren Joan Jettin. Hän katsoo minua silmiin. Huomaan ihastuvani. Huomaan ajattelevani irstaita ajatuksia. Älä katsele tissejä. Älä tee huorin.

Puristan Raamattua tiukemmin.

Kitaristi-laulaja vetää hyvin, mutta välillä kitaransoitto herpaantuu lauluosuuksien aikana. Hyvin se silti vetää.

Huomaan muistelevani erästä Henry Rollins Show’n vanhaa jaksoa, missä vieraana oli parikymppiseltä näyttävä viisikymppinen Joan Jett puhumassa musiikistaan ja politiikasta. Wow!

Wow!

Amerikkalaisella Wendy O. Williamsilla oli aikoinaan samanniminen bändi. Riivattu sielu. Rauha hänen muistolleen. Rauha hänen sielulleen.

Sitten kun Stalingrad Cowgirls onnistuu tekemään oman I Love Rock’n Rollinsa, jaksan ehkä ottaa selville laulaja-kitaristin nimen. Nyt kappaleiden samankaltaisuus saa minut etsiytymään takaisin Raamatun pariin kolmen kappaleen jälkeen.

Herralle kiitos, en ajatellut irstaita. Oikeasti.

Halleluja!

Etsiydyn salin puolelle Raamatusta parisen minuuttia ennen seremoniamestarin esitystä. Kello näyttää 21.57. Lavan edustalle pääsee suhteellisen pienellä vaivalla.

Huomaan vieressäni erään Rumban kollegan. Naisineen. En katsele tissejä. Oikeasti. Ajattelen pelkästään hyveitä.

Evankelistan on määrä nousta lavalle tasan kymmeneltä. Kello lyö kymmenen, mutta levymusiikki jatkuu edelleen.

En rekisteröi mitä virsiä kuullaan.

Kattovalon hohteessa päätän lukea Raamattua.

Rumban kollega on kirjoittamassa tästä keikasta lehteen. Tällä kertaa joku muu kuin minä. Vaihtelu virkistää, sanotaan. Kollega naureskelee Raamattu-opinnoilleni. Hänen puolisonsa puolustaa minua kertoen, että aikoinaan hän otti aina kirjan mukaansa kapakkaan, mikäli se osoittautui vangitsevaksi.

Naisia iskemään tulleet miehet olivat kuulemma vihaisia.

Valot sammuvat. Äänentoistolaitteista tulee rumpujen pauketta. Alkukantaista pauketta. Kuin muinainen riitti, kun ihmissyöjät ovat laittaneet vangitsemansa viholliset pataan ja tanssitaan loimuavan padan ympärillä maagista rituaalia.

Tänään ei syödä ihmisiä. Tänään palvotaan Jumalaa.

Jumalaa, jonka nimi on rock’n roll.

Vai muuttuuko Tavastia sittenkin hornankattilaksi, jossa yhtye syö yleisön kädestä? Lammasta. Lampaat. Lambs to the slaughter.

”Let’s go fuckin’ crazy, mennään vitun hulluiksi!”, huudahtaisi Ozzy Osbourne.

”Rock like fuck, rokkaa kuin nussi!”, huudahtaa Michael Monroe.

Mikään ei ole kuin ennen.

Lavalla ei ole Hanoi Rocks vaan Michael Monroe yhtyeineen.

Nothing’s Alright.

Ohhoh. Valoshow saa leukani loksahtamaan lattiaan ja huomaan hetken aikaa kerääväni luitani lattialta. Olo on kuin herätyskokoukseen tulleella seurakunnan lampaalla, joka on juuri kokenut Herran voiman saarnaajan läpi.

Tulin. Näin. Koin.

Yleisöstä katsottuna lavan vasemmalla puolella kitaraa soittaa punanaamainen britti, joka tukka sojottaa joka suuntaan. Ginger. Hänellä on tunnetusti villi sydän. Nyt hän pysyttelee kuitenkin taustalla. Hän tietää, kuka on illan tähti. Ketkä ovat illan tähtiä.

Gingerin vierellä seisoo iloinen kikkarapää, joka näyttää tähdeltä. Sami Yaffa. Hän hymyilee kuin Hangon keksi. Niin leveästi, että hänen purukalustonsa tuo vielä ylimääräistä valoa saliin.

Sami Yaffan taannoinen haastattelu Ylen Arto Nybergin keskusteluohjelmassa on jo nyt niin legendaarista klassikkolegendaa, että siitä voisi tämä puliveivari ainakin myöntää, jos ei Pulitzerin, niin ainakin jonkinlaisen Survivor-palkinnon Yaffalle. Hattu pois päästä.

Vitun kova!

Ymmärrän nyt paremmin, miksi Sami Yaffa päätti olla avaamatta sanaista arkkuaan Hanoi Rocksin All Those Wasted Years -kirjaan ja säästellä tarinoitaan mieluummin omaelämänkertaansa. Sekin kuulemma ilmestyy Like Kustannuksen julkaisemana.

Sitä odotamme.

Lavan oikeassa paikassa Andy McCoyn paikan on ottanut New York Dollsin Steve Conte. Äijä on ilmetty rockstara ja keikari. Tyylikäs jäbä. Tosin vastaavaa stailia on nähty niin monella jenkkirokkarilla, että jos muutama valikoitu kaveri laitettaisiin samaan tunnistusjonoon mummon käsilaukun pöllimisestä, ei mummo tunnistaisi rötöstelijää.

Älä varasta.

Rumpali Karl Rosqvist lyö tanakkaa komppia, kuten Rockfist-lempinimellä varustetun pannuttajan kuuluukin, mutta välillä turhan jäykästi. Kyllä Jimmy Clark groovasi ja svengasi ainakin Demolition 23:ssä paremmin.

No annetaan kaverille mahdollisuus.

Michael Monroe bändin keikka kestää puolitoista tuntia. Siinä ajassa kuullaan nippu Hanoita, soolohittejä, Demolition 23:tä ja uusia biisejä. Googlatkaa tarkemmat tiedot vaikka Michael Monroen foorumilta, itse en vaivaudu. Tai vaikka Muusikoiden.net-palvelusta, josta löytyy sangen huvittava ja mielenkiintoinen ketju evankelistamme nimen takaa.

Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka hänen nimensä turhaan lausuu.

Sami Yaffaa naurattaa.

Uusissa virsissään uusi yhtye on elementissään ja parhaimmillaan. Biisit ovat suoraviivaista ja melodista punkrockia Demolition 23:n ja Warrior Soulin The Spage-Age Playboys-albumin hengessä.

You’re Next laittaa vibaa punttiin ja Another Night In The Sunissa on selvää hittipotentiaalia. Kolmas uusi kappale on kuulema tribuutti Motörheadille, mutta valitettavasi biisi jää Motörheadin ja Monroen kahden muun uuden kappaleen varjoon. En saa biisin nimestä selvää.

”Rock like fuck!”

Mietin, puhuukohan Motörhead-biisissä omaelämänkerrallinen ääni.

Heikoimmillaan bändi on veivatessaan tunnetuimpia Hanoi-klassikoita. Valitettavasti. Rockfist pilaa Tragedyn kompin harjoittamalla sellaista halonhakkuuta, jota nähdään yleensä vain kirvesmiehiltä. Tässä kohden tulee ikävä Hanoista Popedaan siirtynyttä Lacu Lahtista. Tampereen metsurit saivat todellisen työmiehen.

”Soon those familiar dips and swerves fill the air”, kirjoitti muistaakseni Ray Zell aikoinaan Kerrangiin arvostellessaan Andy McCoyn sooloalbumin Building On Tradition vuonna 1995. Klassikko. Vai oliko se sittenkin Alvin Gibbs kirjassaan Neighbourhood Threat? En jaksa varmistaa asiaa näillä liksoilla.

Noita familiäärejä dips and swervesejä ei valitettavasti kuulla ainakaan aprillipäivänä Steve Conten käsistä. Mies painiskelee selvästi pahoissa vaikeuksissa tiettyjen kitarakulkujen kanssa. Tiedoksi niille rokkipoliiseille, jotka Hulkon pojan soittoa ovat aina nälvimässä. Erityisesti tämä koskee Boulevard Of Broken Dreamsia, joka erään helsinkiläisen mystisen rockpersoonan Cantry D.D. Kingin mukaan tarkoittaa Helsinginkatua.

”All these broken dreams / have made me see / That I’m strung out somebody rescue me / Well, do I have to tell you that I love you / Do I have to tell you that I care / Do I have to tell you that I need you to be there.”

Siitä olen varma, että Gibbs kirjoitti puolestaan Monroesta aikoinaan, että ”that bad Iggy Pop impersonation club called as Mike Monroe”. Se ei ollut kivasti sanottu. Hyi sinua, Alvin. Tuhma poika.

Älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi.

Jo pitkään on käynyt selväksi, että Monroe on yksi rockmaailman energisimmistä ja valovoimaisimmista tähdistä. Ainakin meille suomalaisille. Ja on hienoa, että tämän ovat päässeet todistamaan vihdoin ja viimein myös rockfanit rapakon takana.

”This is not about sex, drugs and rock’n roll! This is Dead, Jail or Rock’n roll!”

Tuttu hahmo kukkoilee jälleen keulilla. Hän on illan seremoniamestari, evankelista ja saarnaaja. Hän on Michael Monroe. Rocklaulaja ja multi-instrumentalisti par excellence.

”I love you all! Loving, fucking, licking and sucking. Except I’m just loving you, that fucking, licking and sucking is personal. Let’s keep it that way!”

Sam Yaffaa naurattaa.

Michael Monroe on vapautunut. Monroe tarttuu vesipulloon. Yhteen monista. Puolen litran vesipullo. Hän avaa korkin. Hän ruiskuttaa sitä yleisöön. Oikealta vasemmalle ja takaisin. Pyhä kaste. Saan pyhän kasteen vasempaan silmääni. Pyhää vettä. Pyhä malja, holy grail. Vesi sokaisee hetkeksi. Tunnen puhdistautuvani. Tunnen pyhän yhteyden Michael Monroeen. Tunnen veden puhdistavan voiman. Pyhä kaste. Tämän jälkeen Monroe hyppää yleisöön.

Halleluja!

Muistan, kun haastattelin aikoinaan Monroeta ja McCoyta Rumbaan. Ne jälkipelit eivät päättyneet hyvin. Surua molemmin puolin. Itkua ja hammastenkiristystä. Kiroilua ja manailua. Vihaa ja inhoa.

Älä tapa.

Mutta onneksi pääsiäinen on anteeksipyynnön ja anteeksiannon aikaa. Tai kuten ortodoksien arkkipiispa Leo kirjoitti anteeksiannosta ortodoksisessa aikakausilehdessä Aamun koitossa:

”Yhteinen pääsiäisjuhla vuonna 2010 yhdistää idän ja lännen kristityt. Toivokaamme, että tänä ja ensi vuonna viettämämme yhteinen ylösnousemusjuhla on uuden yhteyden ja ymmärryksen alku eri kalenterien mukaan pääsiäistä viettävien kristittyjen välillä.”

”Antakaamme kaikki ylösnousemuksen tähden anteeksi ja näin laulakaamme: Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.”

Siispä pyydän Sinulta tässä ja nyt, Michael Monroe, anteeksi.

Anteeksi.

Jeesus käveli vetten päällä, Monroe ui yleisön käsien varassa. Same difference.

Ruotsalainen The Soundtrack Of Our Lives -yhtye julkaisi taannoin albumin nimeltään Communion, Ehtoollinen. Nyt tunnen saaneeni lavalla seisovalta saarnamieheltä pyhän ehtoollisen, a holy communion.

Olen puhdistautunut. Olen saanut syntini anteeksi.

Halleluja!

Encoreissa viisikon seuraan liittyy vielä yksi legendaarinen Hanoi-jäsen kitaroineen, Jan Stenfors, Nasty Suicide, ilkeä itsemurha. Jan Stenforsin Vinegar Blood on yksi suomalaisen rockin kaikkien aikojen aliarvostetuimmista albumeista kautta aikojen. Upea albumi, fantastinen kerta kaikkiaan. Kiitos Jan ja Frej. Förlåt Nappe.

Ainoastaan yksi on joukosta poissa.

”Those familiar dips and swerves.”

”Rock like fuck!” huutaa Monroe yleisölle ja yleisö huutaa takaisin. Sami Yaffaa naurattaa.

Sitten se on ohi.

Hyvä saarna, ei enempää eikä vähempää. Muutamat virret eivät vain kuulostaneet samalta kuin ennen. Ymmärrettävää. Lisää You’re Nextin ja Another Night In The Sunin tasoisia kappaleita Michael Monroen veljeskunnalle, niin taivas on auki.

Ulkona jalkakäytävällä makaa muutama sammunut tyttö. Toivottavasti väsymyksestä eikä yliannoksesta päihteitä. Toivottavasti Jumala on heille armollinen. Pihalla ohitseni kulkee Juhani Merimaa, Tavastian kirkkoherra. Voisin pyytää häneltäkin anteeksi omia satunnaisia urpoilujani. Vaikka Ruisrockin 2005.

Anteeksi.

Päätän käydä pyhällä ehtoollisella vielä yhdessä pyhätössä. Iso A, 3.50 euron kolehti. Siellä voin tutustua Raamattuuni rauhassa.

Jumalani Ozzy Osbourne kertoo sivulla 260, miltä hänestä tuntui, kun hän menetti kitaristinsa Randy Rhoadsin, joka oli Ozzylle kuin oma veli tai poika.

Jeesus Kristus.

Sivulla 290 Ozzy muistelee, kuinka hänen kuolemanennustuksensa Ozzy Osbournen ja Mötley Crüen kiertueen armottoman holtittomuuden pohjalta toteutui, kun Hanoi Rocksin silloinen rumpali Razzle menehtyi Mötiköiden Vincen kyydissä.

Michael Monroen sielun veli.

Sattumaako?

Usko, toivo, rakkaus.

Faith, hope and love.

Uskoa parempaan huomiseen.

Toivoa parempaan huomiseen ja rakkauteen.

Rakkaus lähimmäistäsi kohtaan.

Rakkaus niitäkin lähimmäisiä kohtaan, jotka ovat eksyneet huonoille teille. Niille, joille ei silti toivo ja joista ei halua puhua mitään pahaa, koska sielujen side on niin syvä ja pitkä.

Anteeksipyyntö ja anteeksianto niille, joita on kohdellut joskus huonosti tai joiden toimesta on tullut huonosti kohdelluksi.

Voisin pyytää anteeksi myös Annalta, joka jaksoi katsoa urpoilujani 11 vuotta ja 11 kuukautta.

Tekstiviesti herättää minut mietteistäni.

”Ole vartin päässä rapun edessä.”

Usko, toivo, rakkaus.

Uskoa muutokseen, toivoa parempaan elämään ja rakkautta sielunkumppanille. Sille, joka saa kiedottua urpon pässin pikkusormensa ympärille. Sille, joka tekee miehestä orjan, joka yrittää olla kuningattarelleen nöyrä alamainen.

”Do I have to tell you that I need you / Do I have to show you that I care / Do I have to love and steal to have you / Do I have sell myself somewhere / We’re gonna dance all night together / You’ll be my queen, I’ll be your slave / We’re gonna stay away forever / Until we’re dancing on my grave / On the boulevard of broken dreams.”

Avaan rapun oven kuningattarelle vartin päästä. Katson edessäni kulkevaa tiukkaa nahkahametta. Wow!

On tämä orjana olo aika jees.

Tänään orja saattaa viedä kuningattaren katsomaan Michael Monroeta. Ja viekin.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Seuraavassa numerossa tarinaan liittyvät mukaan Perusjätkät, Cantry D.D.King, Ismo Alanko, Jone Nikula, Marco Oukari, Andy McCoy, Petri Majuri, Hannu Leidén, Kristiina Sarasti, Pokla, Juhani Merimaa, Tiina Vuorinen sekä muutama muu mystinen stadilainen rockpersoona.

P.S.: Ja Raamattuni jäi muuten eilen sitten Tavastian narikkaan. Toivottavasti se ei joudu väärille teille.

Ki-tois!