Urpo-Nalle taas radalla – erään päivän anatomia, osa II

Aarne Tenkanen, Andy McCoy, The Monday Box, Bouvier, Nalle Österman, Linnanmäki, Kaapelitehdas ja Bar Loose – kaikki liittyy löyhähkösti toisiinsa.

Teksti: Nalle Österman, kuvat: Sisko

Aarne Tenkasen levynjulkkarit
26.5.2010 Helsinki, Linnanmäki

Andy McCoyn taidenäyttelyn avajaiset
26.5.2010 Helsinki, Kaapelitehdas

The Monday Box, Bouvier
26.5.2010 Helsinki, Bar Loose

***

I NÄYTÖS (klo 14.02):

Ihmettelen päivän ohjelmatarjontaa.

Joskus ohjelmaa ei ole laisinkaan, joskus sitä on liiankin kanssa.

Mitäs siis sanotte tästä erään keskiviikon tarjonnasta?

Aarne Tenkasen levynjulkistamistilaisuus Linnanmäellä, Vähän kunnioitusta -elokuvan ennakkonäytös Andorrasssa ja sen jatkobileet viereisessä Dubrovnikissa (missä esiintyisivät Pertti Kurikan Nimipäivät ja Heikki Hela), Anna Puun levyjulkkarit Bellyssä, The Freza -yhtyeen levyjulkkarit Semifinalissa, Kerho-yhtyeen keikka Libertéssä ja Monday Boxin veto Bar Loosessa.

Pitäisikö jäädä suosiolla kotiin ja vetää verhot kiinni?

Paitsi eihän minulla ole verhoja.

Aarne Tenkasen levynjulkistamistilaisuus on kahdelta iltapäivällä Linnanmäellä, eli Lintsillä. Aarnen uuden levyn nimi on Ajan platinaa. Levyssä on siniset kannet. Levyn kannessa Aarne hymyilee reteesti.

”Se on upeeta, se on helemee”, kuten Petri Nygård tokaisisi tähän.

Aarne Tenkasen levy-yhtiönä toimii miehen kotisivujen mukaan AXR Music Oy / Hyena Records & Hytinä-Levyt / Provisual Oy.

Melkoinen nimihirviö.

Lisää hirviöitä tapaan matkalla sisälle Linnanmäen Jarrumies-ravintolaan, kun vastaani astelee vanha arpinaama Ilkka ”Ile” Vainio, Junnun poika. Ja jos on epäselvää, kuka oli Junnu Vainio, on syytä muuttaa ulkomaille.

Enkä tässä yhteydessä puhu nyt speed metalia soittaneen Helsingin Vuosaaresta ponnistaneen Airdash-yhtyeen Junnusta.

Ile Vainio on tehnyt useita sanoituksia eri artisteille, kuten muun muassa Nylon Beatille, Kari Tapiolle, Arja Korisevalle ja Frederikille, sekä omalla nimellään että salanimellä Sipi Castrén. Nyt Ile Vainio on paikalla edustamansa AXR Musicin tuotantojohtajana.

On hienoa, että Ile on paikalla täällä!

Nyt pääsen vihdoinkin hehkuttamaan jollekulle suuresti arvostamani ja rakastamani Kreisi Karaoke -ohjelman tuotantotiimiläiselle Kreisi Karaoken mahtavuutta, ainutlaatuisuutta, erikoisuutta ja mielettömyyttä!

”Se on upeeta, se on helemee”, kuten Petri Nygård tokaisisi tähän.

Valitettavasti Kreisi Karaoken ihana juontajatar Nora Mahmoud ei ole täällä tänään. Tai itse asiassa Jarrumiehessä ei ole paljon muitakaan. Enkä ole oikeastaan päättänyt vielä, rakastanko vai vihaanko Nora Mahmoudin ekstroverttisyyttä Kreisissä Karaokessa, mikä vasta onkin kreisiä.

Greisiä.

Grazy.

Kuka opettaisi kaikki maailman ihmiset kirjoittamaan kreisin sanan englanniksi oikein?

Millaiset ihmiset kirjoittavat sen väärin?

Pakko ottaa pari kaljaa tämän visaisen kysymyksen pohtimista edesauttamaan.

Jarrumiehessä on piikki auki. Siksi nyt kelpaa juoda. Silkkaa säästöä. Hanassa on vielä kaiman olutta. Täyttä olutta. Porin olut. Sitä kelpaa juoda.

Eikä juomat jää pelkästään kaljaan. Paikalla oleville median edustajille lahjoitetaan vielä oma limunaatitehdas, Soda Stream!

Kyllä nyt kelpaa!

Pitääkö tämä nyt mainita verotuksessa?

Onko minut lahjottu?

Pitääkö minun nyt kehua Tenkasen uutta levyä taivaisiin?

Levysoitin soittaa Tenkasen levyä. Menevää suomi-iskelmää, jonka päälle Tenkanen örisee.

Örr örr.

Minä en örise.

Vielä.

Päätän vaihtaa kuulumisia Provisualin ”executive producerin” Cyde Hyttisen kanssa.

Viimeksi olen nähnyt miehen Bar Loosen yläkerrassa yön pikkutunteina.

Silloin öristiin.

Örr örr.

Sekä puhuttiin mahdollisesta Nights Of Iguanan postuumista dvd:stä.

Kerron Hyttiselle mahdollisuudesta tällaiseen dvd-tuotantoon hovikampaajani Mayn kautta, joka hallinnoi Nights Of Iguanan ja edesmenneen Floydin muutakin musiikillista perintöä. Hyttinen vaikuttaa kiinnostuneelta. Olisikohan tällaiselle dvd:lle tilausta? Ostaisikohan kukaan tällaista dvd:tä?

Ile Vainiolla on asiaa kaikille. Hän pitää kiitospuheen Aarne Tenkaselle. Puheessa vilahtavat sellaiset merkittävät nimet kuin Gösta Sundqvist, Junnu Vainio ja Aarne Tenkanen.

Tenkanen kuuntelee puhetta kiitollisen oloisena.

Paikalla on kymmenkunta henkeä, puolet mediaa ja puolet artistin edustajia sekä sidosryhmäläisiä, yhteensä noin 15 henkeä.

Linnanmäen edustaja pitää puheen, jossa hän toteaa Tenkasen seuraavan artistina sitä arvokasta polkua, jota ovat vuosien varrella Linnanmäellä viitoittaneet muun muassa Paul Anka, Shadows, The Animals ja The Kinks.

Tenkanen kuuntelee puhetta kiitollisen oloisena.

Andy McCoyn ja edesmenneen Räkä Malmin tähdittämää Briardia ei Linnanmäen edustaja mainitse.

Kaljankittauksen lomaan on Jarrumiehessä tarjolla myös pientä huikopalaa.

Mutta oih ja voih!

Ainakaan syömäni salamipitsan viipale ei vakuuta. Pikemminkin sen nimi olisi kuulunut olla jauhoinen ja mauton pullataikina, jonka päälle on laitettu muutama lihasuikale makua antamaan.

Ostaako joku näitä? Maksaako joku näistä jotakin? Poliisi, polis, Linnanmäellä syyllistytään rikokseen ihmiskuntaa vastaan!

Tätä pitsaa en tarjoilisi edes pahimmalle vihamiehelleni.

Päätän ottaa kaverikuvan laulavan ratikkakuskin kanssa. Katselen miehen pukua tarkemmin. Se on täynnä roiskeita. Hyi, että osaa olla likainen puku! HKL:n, eli Helsingin kaupungin liikennelaitoksen – joka taitaa nykyään kulkea nimellä HSL, Helsingin seudun liikennelaitos – esimiehet lähettäisivät Tenkasen varmasti ensi töikseen pesulaan.

”Mä kärysin ratista”, Tenkanen mörisee.

Hetkinen, mutta eihän raitiovaunua ohjata ratilla, tietäähän sen myös entinen soittava ratikkakuski Roope Latvala!

Jään pohtimaan, oliko Tenkasen heitto totta vai uhkarohkea paljastus juorutoimittajalle.

Onko Tenkanen kärynnyt jonkun muun kulkuneuvon kuin raitiovaunun pukilta?

Median edustajat on luvattu viedä myös pienelle ajelulle Maisemajunalla, mutta se jää toiseen kertaan. Tenkanen on kärynnyt ratista. Jäävät Linnanmäen upeat maisemat näkemättä.

Sen sijaan saan hypätä polkupyörän selkään kolme keskioluttuoppia päässä, pitsaviipale vatsassa, limunaatitehdas kainalossa ja kaksi Aarne Tenkasen levyä takin taskussa.

Ei siis mikään hukkareissu, tuumin, kun poljen takaisin kohti Aleksis Kiven kadun varjoisia kujia.

***

II NÄYTÖS (klo 18.22):

Tekstiviesti herättää minut nokkauniltani.

Kauneusuniltani.

Pitäähän näin ruman miehen kauneusunet ottaa, että uskaltaa näyttäytyä ihmisten ilmoilla.

Odotan tekstiviestin olevan naiselta mutta ei.

Ystäväni Jasse Salonen Hybrid Children -yhtyeestä ilmoittaa saaneensa ylimääräisiä kutsuja Andy McCoyn taidenäyttelyyn Kaapelitehtaalle!

Ainiin, senkin avajaiset olivat tänään!

”Mennään kato sinne vetämään ilmaiset dokut huiviin kato, häh häh. Öde hei, nyt lähet messiin”, Jasse houkuttelee.

Hmmm, ryypätäkö Andy McCoyn piikkiin vai ei, kas siinäpä kysymys?

Tähän on olemassa vain yksi oikea vastaus.

Vahinko takaisin!

Jasse kehottaa minua valmistautumaan taivalluksellemme Kalliosta Ruoholahteen ja Kaapelitehtaalle.

Aki Kaurismäen elokuvassa Calamari Union viisitoista Frankia yrittää tehdä pyhiinvaellusmatkan Kalliosta Eiraan, mutta vain kaksi pääsee perille.

Olisikohan heidänkin pitänyt yrittää Ruoholahteen ja Kaapelitehtaalle?

Noudatan Jassen neuvoa ja sullon kaksi pullollista keskiolutta takkini taskuihin.

Pitkä vihreä limusiinimme kaartaa Helsinginkatua pitkin ja pysähtyy kohdallamme Sturenkadun ja Helsinginkadun risteyksessä.

Sture ja Hesari.

Viiden hengen seurue sulloutuu limusiinin takasillalle ja korkkaa putelit.

Julkijuopottelemme törkeästi koska olemme lainsuojattomia – kovia rokkitähtiä ja rokkitoimittajia matkalla Andy McCoyn taidenäyttelyyn.

Olemme niin kovia jätkiä, että vedämme törkeästi huikkaa muiden kanssaihmisten paheksuvien katseiden alla.

Vittu me ollaan kovia jätkiä!

”Me ollaan seksikkäitä jätkiä, seksikkäitä jätkiä”, laulaa puolestaan Sony Musicin uusi kiinnitys Pyhät Tepot.

Ki-tois!

Laulavatko he minusta ja Jassesta?

Ainakin minä ja Jasse haukuimme bändin pystyyn aikoinaan Ääni ja vimma -bändikatselmuksessa.

Me emme taida olla Pyhien Teppojen mielestä seksikkäitä jätkiä.

Paitsi Jasse on.

Tosin erään viehättävän nuoren blondin 19-vuotiaan mielestä Jasse ei ole kova panemaan.
En viitsi referoida tätä tarinaa kuitenkaan teille, arvon lukijat. Joskus on hyvä pitää jotkut
tarinat omana tietonaan.

Limusiini ei kuitenkaan täytä laatuvaatimuksia sateisena keskiviikkoiltana.

Se jättää meidät sateeseen.

”Jatkakaa matkaa tuolla bussilla”, kuljettaja öykkäröi.

Ki-tois!

Kuljettaja ei ole Aarne Tenkanen.

Hän olisi varmasti ajanut meidät loppuun asti.

Kaapelitehtaalla näyttäisi olevan todelliset Helsingin rock-kerman kokoontumisajot.

Bongailen tuttuja naamoja kymmenittäin, paikalla ovat muun muassa Angela Nicoletti-McCoy, Ikke Hulkko, Helinä Härmä, Niclas Etelävuori, Jan Rechberger, Jukka Kangas, Janne Strang, Silke Yli-Sirniö, Heta Hyttinen, Ben Varon, Pirre Sköld, Dave Lindholm, Jasse Salonen, Nalle Österman, Stuba Nikula, Tarzan Kuusela, Sir ”Sööri” Christus, Lamppu Laamanen, Vesa Häkli, Jonas Karstén, Pekka Lehto, Tiina Vuorinen, Karri Virtanen sekä kaikkien stadilaisten seurapiiritoimittajien oppi-isä, grand old man, capo de tutti capo ja sitä rataa, Walter De Camp.

Jos ette tiedä, ketä he ovat, googlatkaa.

Minun ei tarvitse.

Baaritiskin takana lasejamme täyttää puolestaan Vanity Beachista ja Bar Loosen baaritiskin takaa tuttu tumma kaunotar, Sofi Sarisalmi.

Se on hyvä asia.

Hyvä asia siinä mielessä, että nyt hän ei voi yrittää potkaista minua takapuoleen siitä hyvästä, kun annoin Vanity Beachin uudelle levylle kaksi tähteä taannoin Rumbassa, kuten hän teki Bar Loosessa Vanity Beachin uuden albumin ennakkokuuntelutilaisuudessa.

Tuolloin sain jälleen uuden lempinimen entisten seuraksi: kahden tähden Nalle.

Onneksi Monday Box -yhtyeen kuuman seksikäs rastapäinen kreikkalainen komistus Alexandros Karoutsos pelasti minut kuuman Sofin kynsistä.

Tosin sitä ennen olin saanut kuulla ripityksen kuluneen vapun Raptorin keikan vappublogista, johon oli päätynyt seikkailemaan vahvasti humaltunut Alexandros. Eräs mielitietty ei ollut tykännyt hyvää.

Nyt Sofi kaataa lisää valkoviintä lasiini.

Hetkinen, pitäisikö huolestua?

Yrittääköhän Sofi myrkyttää kahden tähden Nallen?

Täytyy olla tarkkana.

Hän kaataa valkoviintä lasiini ja hymyilee kauniisti.

Ki-tois!

En tiedä, leiskuvatko nuo silmät vihaa vai rakkautta.

Ehkä molempia?

Täytyy olla tarkkana.

Valko- ja punaviinin lisäksi tarjolla on myös huikopalaa.

Tarkemmin ottaen Arnold’s-leipomon bageleista ja donitseista.

Ne ovat suussa sulavan herkullisia.

Nam!

Niitä ei kontulalaisen suomenruotsalaisen pitäisi syödä, sillä minun pitäisi laihtua. Mutta en voi luonnolleni mitään, ne ovat liian herkullisia, enkä ole syönyt aiemmin päivällä mitään.

Antakaa luonnolleni anteeksi.

Ki-tois!

Donitsit ja bagelit on jaettu neljään osaan, ja täytettyjä rinkeleitä koristaa Hollannin lippu.

Se ei ole sattumaa, että bageleita koristaa Hollannin lippu, sillä ensinnäkin näyttelyn toteutumista on taloudellisesti ollut tukemassa Hollannin valtio, toiseksi näyttelyssä esitetään myös hollantilaisen pop-taiteilijan Herman Broodin taidetta ja kolmanneksi näyttelyn järjestelyistä vastaa hollantilaisen IQ’s-gallerian Ivo de Lange.

Miksi Suomi ei ole halunnut tukea oman Pelkosenniemen poikansa maalaustaiteellisen uran esittelyä kansalle?

Tylsää.

”Thää mhaa ohn thäynnä jhunttheja”, kuten Andy McCoy tokaisisi tähän.

Kaapelitehtaan Zodiac-hallissa on toistasataa ihmistä.

On kultivoituneita ja sivistyneitä taiteen asiantuntijoita, jotka hienostuneesti siemailevat viintä eivätkä tee etikettivirheitä.

Sitten on minun ja Jassen sekä muun Helsingin rock-kerman (vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa rocksperman?) hampuuseja, jotka ovat loppasuina paikalla vetämässä huiviin kaiken, mikä tauluun näyttelyssä ilmaiseksi irtoaa.

Mikäs siinä, kun kerrankin voi vetää Andyn piikkiin!

Päätän siirtyä näyttelytilan puolelle tutkimaan Andyn maalaustaidetta.

Ne ovat hyvin räikeitä ja värikkäitä luomuksia, jotka sisältävät vahvasti symbolisia yksityiskohtia. Andyn maalaukset herättävät vahvoja kysymyksiä, mistä Andyn kankaalle maalaamat visiot ovat oikein peräisin.

Monessa taulussa nainen on pääosassa: välillä naisen vaginasta suihkuavat sateenkaaren kaikki värit, toisinaan nännipihat törröttävät vahvasti. Tämä on Andya kiimaisimmillaan.

Toisinaan tauluissa esiintyy sellaista symboliikkaa, joka vaikuttaisi olevan peräisin erilaisista pulloista, purnukoista, pillereistä ja pulvereista. Nämä ovat puolestaan päihdehuuruista elämää viettäneen taiteilijan aikaansaannoksia.

Puhtaimmillaan ja kauneimmillaan Andyn taulut esittäytyvät silloin, kun niihin on uhrattu aikaa. Tuolloin tauluista voi löytää lukemattomia pieniä yksityiskohtia, joista jokainen kertoo oman tarinansa katsojalle omalla tavallaan. Niissä teoksissa Andyn maalaustaide esiintyy eräänlaisena sielun peilinä, jonka kautta ihminen peilaa minuuttaan omien elämänkokemustensa pohjalta.

Pidän Jasselle pienen luennon taulujen sisältämästä symboliikasta.

Jasse vaikuttaa syvästi vaikuttuneelta.

Andyn taulut ovat ilmeisesti ammentaneet paljon vaikutteita intialaisesta maalaustaiteesta.

Andy on saanut paljon lahjoja. Näyttelytilan lahjapöydälle on myös tuotu kaikenlaista mukavaa kotiin vietäväksi. Nyt valkoiseen silkkipukuun ja mustaan lierihattuun pukeutunut kitaristi on korkkaamassa tuttua lekaa, Jack Daniels -viskipulloa.

Seuraavaksi mies kyykistyy nurkkaan piiloon ottamaan huikkaa.

Ainakin pari videokameraa ja kolme valokuvaajaa ikuistavat tämän Andyn salaisen hetken.
Seuraavaksi Andy ojentaa pullon Dave Lindholmille:

Ki-tois!

”Mä en muista, milloin mä olisin juonut viimeksi Jackia, mutta se on edelleen helvetin pahaa. Kun mä olin Jenkeissä, mä löysin huomattavasti parempia bourboneita”, Isokynä selittää Jasselle.

Pörröinen kikkarapää kuuntelee, kun legenda puhuu.

Toki Andyn nimi on Suomessa tunnetumpi kuin Herman Broodin, mutta Broodin minimalistinen ja abstrakti ote vangitsee katsojan eri tavalla kuin Andyn taulut.

Toki yhtäläisyyksiäkin löytyy: molemmat ovat maalanneet taulunsa ilmeisen ”höyryissä” ja molemmilla on pitkä päihdehistoria takanaan.

Silti eroja on enemmän.

En nyt sano, että kumman taulut ovat paremmat, sillä taidetta ei voi kuitenkaan verrata keskenään.

Tai antaa sille tähtiä.

Vai voiko? Annetaan Vanity Beachin kahdesta tähdestä toinen Andy McCoylle ja toinen Sofi Sarisalmelle, ettei hänelle tule suru työpuseroon tarjoilun lomassa.

He ovat tähtensä ansainneet.

Herman Brood ei tähtiä tarvitse, sillä 54-vuotiaana itsemurhan tehnyt taiteilija ei vaikuta enää keskuudessamme.

Muistelen Black Sabbath -yhtyeen alkuperäisen rumpalin Bill Wardin ikivanhaa viisautta, joka on johdattanut miestä elämän polulla.

”Suicide is only a permanent solution to a temporary problem.”

Itsemurha on vain lopullinen ratkaisu väliaikaiseen ongelmaan.

Olisi ollut hienoa, mikäli joku olisi kertonut Broodille tämän viisauden ennen hänen amsterdamilaisen hotellin katolta hyppäämistään. Silloin olisimme kenties voineet nauttia hänen eloisasta seurastaan myös Helsingin Kaapelitehtaalla.

Ai että mistäkö tiedän Broodin eloisaksi veikkoseksi?

No tietenkin näyttelytilassa luuppina pyörineestä noin viiden minuutin mittaisesta dokumenttipätkästä, joka esittelee hörhön lentävän hollantilaisen työn touhussa maassa, merellä ja ilmassa.

Melko ulapalla.

Ilmeisen ”höyryissä”.

Näyttelyssä on yksi taulu, jonka olisin voinut ostaa.

Se maksaa 2500 euroa.

Sen on tehnyt Herman Brood.

Näyttelyssä on myynnissä myös halvempia jäljennöksiä muutamista tauluista. Andylla on useampia sadan kappaleen ”limited editioneita” kaupan, yhden hinta on 275 euroa ilman kehyksiä ja kehyksillä 500 euroa.

Hulluhan ei ole se, joka pyytää, vaan se, joka maksaa.

Sata replikaa ilman kehyksiä tekee jo 27 500 euroa, tuhat 275 000.

Ota rahat ja juokse!

Paljonkohan on Zodiac-näyttelytilan vuokra?

Varmaankin aika paljon, sillä kestäähän tämä näyttely vain viisi päivää.

Kyllä näillä liksoilla kelpaa jo pari lasillista vinkkua tarjotakin. Juotetaan taiteen harrastajat ensin känniin, jonka jälkeen Visa vinkuu huomattavasti helpommin.

Punaisilla silmälaseilla varustautuneen charmantin herrasmiehen Ivo de Langen maksupääte käy kuumana. Taulukauppa kannattaa näemmä. Toivottavasti Andyn taulut menevät kaupaksi ja velat muuttuvat saataviksi, sillä hattupäisen rock-kitaristin töissä on ihan asennetta ja otetta.

Mutta nyt vedetään kastiketta ja sosetta.

Huomaan päihtyväni valkoviinistä, mitä Sarisalmi ja hänen tuntemattomaksi jäänyt kollegansa kaatavat lasiini innokkaasti.

Hufvudstadsbladetin viihdetoimittaja Janne Strang viettää puolestaan puolisen tuntia saniteettitiloissa Angela Nicoletti-McCoyn kanssa, missä Angela valottaa elämäänsä Los Angelesissa ennen Suomeen tuloaan.

Ne ovat erittäin mielenkiintoisia ja viihdyttäviä tarinoita.

Pure 110% rock’n roll!

Ki-tois!

Miksi suomalainen rock on niin tylsää nykyään?

Ehkäpä siksi, että meillä on pääministerinä Matti Vanhanen, joka on tehnyt useimmista suomalaisista rokkareista maitopoikia. Tosin tätä lukiessanne Vanhanen on jo ehtinyt erota.

Vihdoinkin!

Toista se oli Urho Kekkosen aikaan.

Kekkonen on ja oli Suomen kaikkien aikojen kovin rocktähti.

Kekkonen söi, joi, nai, rähjäsi ja hiihti kuin viimeistä päivää, samalla kun juotti kabinetissa sellaiset eliksiirit ulkomaanvieraille, että sai mieleiset nimikirjoitukset mieleisiinsä asiakirjoihin saunailloissa.

Kun korkea-arvoiset vieraat potivat seuraavana aamuna vielä krapuloitaan, oli Urkki jo teräsmiehenä pystyssä ja kanki kovana.

Hiihtiköhän Kekkonen puhtailla? Minkäköhän voimalla Kekkonen joi muut pöydän alle?

Olikohan kyseessä samainen ihmelääke, jolla suomalaiset voittivat taisteluväsymyksen Talvisodassa?
Mitäköhän rohtoja Kekkosen oma henkilääkäri kirjoitti Urkille?

Urkki on ollut varmasti Suomen kovin panomies, ottaen huomioon, että mies sai vielä oman nimensä mukaan nimetyn lehden. Kekkonen taisi olla viimeinen kunnon kepulainen, ottaen huomioon millaisessa jamassa tämä hölmöläisten maa nyt makaa.

Nyt meillä on ollut maamme mannekiinina Nurmijärven mammanpoika, joka ei juo, tupakoi eikä ilmeisesti myöskään enää harjoita sukupuoliyhteyttä, kun piti nostaa syyte yksinäistä seurankipeää mukavannäköistä kotirouvaa vastaan, joka kirjoitti pienen sievän päiväkirjan herkistä hetkistään mammanpojan kanssa.

Jos Kekkonen oli Suomen kovin rocktähti viime vuosisadalla, niin kuka oli Euroopan? Ja nyt kun kuulumme yhdentyneeseen Eurooppaan, kuka on kovin rocktähti yhdentyneessä Euroopassamme tällä vuosituhannella?

Onko se Andy McCoy?

Hän on nähnyt tyrskyt ja myrskyt sekä viime että tällä vuosituhannella. Hän on sekoillut, vetänyt krääsää ja nussinut ympäri maita ja mantuja jo vuosikymmenten ajan.

Vai voisiko se olla vaikkapa Italian kovin kyrpä, Silvio Berlusconi.

Ai niin, mutta politiikkaa ja rock’n’rollia ei saanut sekoittaa keskenään.

Anteexi.

Noukin takkini narikasta ja päätän poistua paikalta seuraavaan näytökseen. Seitsemää valkoviinilasillista ja useampaa suolapalaa myöhemmin. Takkini taskusta pilkottaa ruskea pullo, jota koristaa iisalmelainen kruunukorkki.

Sitten panen tupakaksi.

En katso taakseni.

***

III NÄYTÖS (klo 21.58):

Valkoviini hyörii päässä.

Ilmainen viini tekee tuhojaan.

Montako miljoonaa aivosolua sitä tuli taas tuhottua?

Odotan naista Loosen yläkerrassa.

Odottelun aikana on mahdollisuus mietiskellä Monday Boxin levy-yhtiön Sony Musicin suoltamia kehuja suojateistaan.

”Monday Box on tällä hetkellä yksi mielenkiintoisimmista ja raikkaimmista uusista pop-rock yhtyeistä. Bändin musiikissa kuuluu kaikuja eri vuosikymmeniltä yhdistyen upealla tavalla tähän päivään muodostaen uniikin ja ajattoman Monday Box- soundin. Kun bändi nousee lavalle, huomion herättävät ennen kaikkea upeat, ylivertaisen melodiset biisit, laulaja Kaapo Kokkosen vaivattomasti soiva laulu ja koko yhtyeen karismaattinen tilan ja yleisön haltuunotto. Monday Box on herättänyt ansaittua huomiota upeilla keikoillaan. Sony Musicin julkaisema debyyttialbumi on tekeillä, jolta ensimmäinen singlelohkaisu ’Turn The Music On’ on otettu jo muun muassa Voicelle radiorotaatioon!”

Tähän mennessä Monday Box ei ole itseäni vakuuttanut, vaikka Social Distortion -paitainen nainen sekä Sony Musicin toimitusjohtaja Kimmo Valtanen ovat kilvan yrittäneet urpoa kontulalaista suomenruotsalaista vakuuttaa.

Sony Musicin kevään julkaisujen esittelytilaisuudessa Tavastialla suitsutti Valtanen uusia suojattejaan sellaisilla superlatiiveilla, että alkoi oikein hävettää miehen ja orkesterin puolesta.

Ja niin kuin usein käy moisen hehkutuksen jälkeen, kasvoivat odotukset liian suuriksi. Eikä kahden biisin lyhyt setti todellakaan vakuuttanut, kun toinen esitetyistä kappaleista olikin rasittava renkutus Turn The Music On.

”Se olikin ihan paska keikka, tule katsomaan meitä kunnon keikalla. Laitan nimet listaan!”, yhtyeen kitaristi Alexandros Karoutsos houkuttelee.

Ki-tois!

Tullaan, tullaan.

Vaan nyt valkoviini hyörii päässä.

Lopulta Social Distortion -paitainen nainen saapuu paikalle.

Veljensä kanssa.

Sisko ja sen veli.

Päätän kutsua Social Distortion -paitaista naista Siskoksi.

Kello on 22.08.

Meillä on nimet listassa.

Ki-tois!

Saamme vapaan pääsyn alakertaan.

Myös helvetin sanotaan löytyvän alakerrasta.

Sattumaako?

Alakerrassa illan lämppäri vetelee viimeisiään.

Hetkinen, siinähän on tuttuja kasvoja!

Rummuissa on Milla Palovaara, joka muistetaan iki-ihanasta Thee Ultra Bimboos -yhtyeestä, jolle en voi kyllin tunnustaa rakkauttani.

Aikoinaan Thee Ultra Bimboos oli omissa kirjoissani Suomen ja ehkä koko maailman paras yhtye.

Universumin.

Jos rockissa järjestettäisiin Miss Universum -kisat, Thee Ultra Bimboos voittaisi.

Joka vuosi.

Hyi hyi, Nalle, millaista naisen esineellistämistä.

Millainen naiskuva sinulla Nalle oikein on?

Millainen naiskuva minulla on?

Tämä on kysymys, johon Liken kustannustoimittaja Jukka Kangas on kuulemma törmännyt seikkaillessaan internetin ihmemaailmassa ja KaksPlus-lehden keskustelupalstalla.

Mitä Kangas on siellä tehnyt, ei tarina kerro.

Tähän kysymykseen joudun palaamaan kenties joskus toiste, nyt olen liian valkoviinissä.

Olen tyhmä poika.

Yksinkertainen, mutta rakastava.

Millainen naiskuva minulla on?

Siihen minun on mahdoton antaa vastausta, sillä olen tyhmä poika.

Se varmaankin riippuu ihan naisesta.

Bouvierissa on kolme naista ja kaksi miestä.

Myös laulusolisti on tuttu kasvo.

Hän on Katja Nakari, tuttu Branded Women -yhtyeestä.

Bouvierin tummanpuhuva, melankolinen ja kaihoisa tunnelmointi tuokin setin viimeisen kappaleen perusteella vahvasti mieleen Branded Womenin synkähköt ja syksyiset sävelet.

Täytyypä laittaa Bouvierin nimi korvan taakse!

Mutta nyt tarvitsen äkkiä apua!

Oih ja voih!

Edessäni seisoo iki-ihanan Thee Ultra Bimboos -yhtyeen laulaja-kitaristi Susanna ”Suffeli” Rapinoja! Entinen laulaja-kitaristi, nykyinen opettajatar.

Suffeli on luvannut antaa minulle jälki-istuntoa erään blogikirjoitukseni vuoksi.

Nyt hän seisoo edessäni.

”Saat jälki-istuntoa”, hän toruu hymyillen ja iskee silmää.

Voi kamala millaista esineellistämistä!

”Olihan mun pakko tulla katsomaan, miten Milla pärjää.”

Kaveria ei jätetä!

Jään odottamaan iki-ihanan Thee Ultra Bimboos -yhtyeen paluuta keikkalavoille. Lupaan olla eturivissä.

Niin taitaa odottaa moni muu. Varmasti myös Suklaa-Jouni, joka on saanut lempinimensä siitä, että toimitti yleensä suklaarasian jokaiselle kvartetin Helsingin-keikalle.

Ki-tois!

Yleisöstä bongaan myös Kimmo Valtasen, vaikka olenkin julmetun valkoviinissä.

Ihmisiä on helppo bongailla, sillä alakerrassa on noin 40–50 henkeä.

Moni on haukkunut minulle Loosea keikkapaikkana, mutta itse huomaan viihtyväni täällä liiankin hyvin.

Pitäisikö huolestua?

Ja kenen?

Milla Palovaaran?

Tuon Thee Ultra Bimboos-, The Junk Pushers- ja Bouvier-yhtyeiden rumpalin, joka virka-aikaan ahertaa Loosen, Bellyn ja Alakerran keikkabuukkarina sekä Backstage Alliance -konsernin promootiotyöläisenä.

Miten Millalla oikein riittää virtaa moiseen?

Hattu pois päästä.

Nöyrä kiitos.

Pitäisikö Santtu Hämäläisen huolestua? Tuon rastatukkaisen partasuun, joka valuttaa janoisille asiakkaille juomia Loosessa silloin, kun ei pyöritä pehkoaan lavalla Mokoman kanssa.

Sofi Sarisalmen?

Joka joutuu tarjoilemaan lukemattomia juomia kahden tähden Nallelle Loosen baaritiskin takaa.

Silas Järvisen?

Tuon The Junk Pushersin ankaran kepittäjän, joka on nähnyt päihteiden kirot hyvinkin läheltä isänsä Albertin tapauksessa.

Anteexi.

Sen julmetun valkoviinin ansiosta löydän itsestäni jälleen kerran Urpo-Nallen Loosen alakerrassa.

Lavalla on itselleni kaksi tuttua kasvoa, Alexandros Karoutsos ja Jani Törmälä.

Törmälän kanssa tuli keskusteltua jo viisitoista vuotta sitten Suosikkiin, jolloin hän johti valitettavan aliarvostettua Lehtivihreät-orkesteria.

Päällikkö.

Siinä haastattelussa Törmälä ja kumppanit heittivät niin uskomatonta legendaa, että ne jonninjoutavuudet tekivät kateudesta vihreäksi itsensä Apulannan Toni Wirtasen että Tehosekoittimen Otto Grundströmin.

Tuossa Suosikin haastattelussa piti esitellä Levy-yhtiö-levy-yhtiön artisteja, eli tässä tapauksessa Tehosekoitin, Apulanta ja Lehtivihreät.

”Me yritettiin keksiä jotain raflaavia juttuja sitä Suosikin haastattelua varten, mutta kun me luettiin se Lehtivihreiden juttu niin tajuttiin, ettei meillä ollut mitään jakoa”, Wirtanen tunnusti minulle myöhemmin.

Hahhah!

Se oli kova stoori. Harmin paikka, ettei Lehtis noussut sen tunnetummaksi, vaikka bändillä oli hienoja melodioita vaikka muille jakaa.

Myöhemmin päädyimme soittamaan Törmälän kanssa Hanoi Rocksia Mystery City Fiven riveissä, mutta se on jo täysin toinen tarina.

The Monday Boxin lisäksi muun muassa Shakessa ja Disgracessa soittanut Alexandros Karoutsos on hieno mies ja varmasti kova panemaan.

Karoutsos on puolestaan tuttu jo Shake-yhtyeestä, jossa hän revitteli riffejä kitarastaan Milla Palovaaran venytellessä äänijänteitään miehen rinnalla.

Onko siis sattumaa, että kaikki nämä tutut veijarit ovat täällä tänään?

Piiri pieni pyörii.

Loosen hiekkalaatikossa on tänään vain noin 50 henkeä, vaikka vieraslistassa vaikutti olevan noin sata nimeä.

Olen huvittunut ihmisistä, jotka pummaavat nimiä bändien ja artistien vieraslistoihin, eivätkä sitten edes saavu paikalle. Huvittunut niistä puhelinsoitoista, joita nämä ”ystävät” soittelevat keikkapäivänä säästääkseen muutaman euron.

Nämä pikkusummat kartuttaisivat pikkubändien kassaa huomattavasti paremmin kuin nimi listassa. Nyt bändien selkänahasta riistetyt nimet listassa menevät ravintoloitsijan kassaan eivätkä ohjaudu lavalla ahkeroivien pikkubändien taskuun.

”Who needs enemies when you have friends like this”, tokaisi joskus Michael Monroe eräässä haastattelussa, saatuaan joltakin entiseltä kollegalta puukkoa selkään.

Ihmiset, ostakaa se pikkubändien keikkalippu sen iänikuisen ruinaamisen sijaan!
Se tuottaa enemmän iloa esiintyvälle taiteilijalle kuin se vieraslistalle pummattu nimi.

Vai onko tämä vain seurausta kärsivän taiteilijan myytistä? Ei vahingossakaan tueta taloudellisesti pieniä artisteja heidän elinaikanaan.

Tässä välissä Karoutsos ja Törmälä yhtyeineen ovat hyökänneet lavalle.

Mutta ketkä ovat miesten bänditoverit?

Myönnettäköön, että tällä kertaa turvaudun herra Googleen ystävänpalveluksena vanhoille tutuille miekkosille, joista toinen oli vielä niin hieno mies, että lisäsi nimeni avecilla varustettuna vieraslistaan.

Pyytämättä ja täytenä yllätyksenä.

Tutkiva journalisti tekee löydön!

Laulusolisti Kaapo Kokkosella, kitaristi Jan-Kristian Kurkolalla, basisti Jukka Nymanilla ja rumpali Aki Karppasella on yhteinen menneisyys.

Yhteinen menneisyys yhden albumin ja neljä ep:tä aikoinaan levyttäneessä Voltas-yhtyeessä!

Monday Box on siis käytännössä sama kuin Voltas höystettynä Päälliköllä ja Alexandrosilla.

Voltas taitaa olla yksi niistä sadoista ellei tuhansista kotimaisista yrittäjistä, jotka ovat hiipuneet kentältä pois suosion ja nosteen puutteesta johtuen.

Aivan kuten esimerkiksi Lehtivihreät, Shake ja Sonic Roots.

Ei muuta kuin uutta nimeä putkeen ja uusi yritys!

Yrittänyttä ei laiteta rokkilotossa.

Esimerkiksi Mokomallahan kävi melko hyvin rokkilotossa. Kun sopimus monikansallisen EMIn kanssa katkesi kahden laimeasti menestyneen levyn jälkeen, löivät miehet viisaat päänsä yhteen ja perustivat oman yhtiön, Sakaran, ja julkaisivat kolmoslevynsä itse.

Sakaran tarina on yksi suomirockin lukuisista sankaritarinoista.

Bingo!

Monday Boxilla on hyvin pullat uunissa. Diili Sony Musicin kanssa, Tallinnassa kuvattu video plakkarissa, sinkku radiosoitossa ja albumi ulkona syssymmällä.

Ei hassumpaa.

Monday Boxin keikka käynnistyy The Cult -henkisellä stadionrock-helmellä. Tämähän toimii!

Jatkossa meno ei tee yhtä väkevää vaikutusta, tai ehkä se johtuu siitä pirun valkoviinistä.

Kun rohkeasti lavalla keekoileva Kaapo Kokkonen ottaa kontaktia yleisöön muutaman kappaleen jälkeen jollakin välispiikillä, on Urpo-Nallen pakko heittää jotakin todella älykästä takaisin.

Seurauksena dialogi, joka toivottavasti ei ole rekisteröitynyt jälkipolville.

In vino veritas.

Kaapo Kokkosella on lähes sama sukunimi kuin Urho Kekkosella. Sattumaako?

Kaapo Kokkosen lavamaneereissa on jotakin hyvin paljon samaa kuin Tehis-Oton liikkeissä. Siksi ei varmaankaan pidä yllättyä, että Voltas levytti nimenomaan Levy-yhtiölle.

Monday Boxilla on vahvoja melodioita, mutta kappaleissa on pidemmän päälle havaittavissa turhaa samankaltaisuutta. Teen sen myös tiettäväksi yhtyeelle.

Taidanpa ottaa siiderin.

Keikan toiseksi viimeinen kappale tekee kuitenkin vaikutuksen. Kyseessä on massiivinen eepos, joka tuo mieleen Hanoi Rocksin ja Queenin musiikin parhaat ja pahimmat puolet.

Tässä kappaleessa käsitellään suuria tunteita. Olen mykistynyt. Onko tämä suomirockin Freebird?

Olen syvästi vaikuttunut.

Myös Sisko on syvästi vaikuttunut. Hän katsoo minua murhaavasti. Monday Box kuuluu hänen suosikkiyhtyeisiinsä, ja nyt olen pilannut hänen iltansa humalaisen ”tosihauskan” huuteluni ja urpoiluni ansiosta.

Anteexi.

Niissä bageleissa oli varmaankin jotain sopimatonta.

Seuraavana aamuna suuta kuivaa.

Monday Box räjäyttää.