Elisa Tiilikainen sekoittaa käsissään paksua korttipakkaa. Korttien kuvapuolella on piirroksia enkeleistä ja kirjoituksia korttien merkityksestä. Enkelikortteja käytetään vähän kuin tarot-ennustuksia. Ennen kortin nostamista pohditaan itseä mietityttävää asiaa, johon pyydetään neuvoa enkeleiltä. Kortin sanoma paljastaa, mitä enkeleiden mielestä kannattaisi tehdä.
”Kopauta oikealla kädelläsi tähän. Minun energiani siirtyvät pois ja sinun tulevat tilalle”, Tiilikainen sanoo pakkaa tarjoten.
Hänen harteillaan on suuri huivi; huoneessa on viileää. Käsiä koristavat sormukset, joissa on maagisia parantavia jalokiviä. Vaaleat kiharat hiukset kehystävät kasvoja.
Hän näyttää Stevie Nicksiltä Fleetwood Macin Rumours-levyn aikoihin. Nicks oli silloin 29-vuotias.
Tiilikainen täyttää 29 vuotta ensi kesänä. Hän on Suomen isoimman bändin, kahden ja puolen vuoden taukoa viettävän Haloo Helsingin keulakuva. Siinä hän laulaa, soittaa bassoa ja käyttää nimeä Elli Haloo.
Tiilikainen on kirjoittanut tekstejä, jotka ovat painuneet suomalaiseen kansanperintöön. Maailman toisella puolen -kappaletta lauletaan niin koulujuhlissa kuin jalkapalloseura HIFK:n otteluissakin.
Kopautan.
”Alright”, sanoo Tiilikainen ja laskee kortin pöydälle.
”Oho!”
Kortissa lukee: ”Uusi kumppani”.
Tiilikaisella riittää tällä hetkellä uusia musiikillisia kumppaneita. Hänen uuden sooloprojektinsa, Ellipsin, ensimmäinen albumi Yhden naisen hautajaiset ilmestyy huhtikuussa.
Avaussingle Maailma on rikki osoittaa heti etäisyyden Haloo Helsingin tuotantoon. Edm on vaihtunut 1970-luvun rockiin. Usvaisen intron jälkeen alkaa soida Kingston Wallilta kuulostava kitarariffi. Tiilikainen laulaa kirjoittamaansa sanoitusta tarkalla mutta lyyrisellä rytmillä, kuin leikitellen.
”Oon pitkään koputellut taivaankantta, muttei ketään näy. Joka päivä mä pelkään, milloin jotain pahaa jossain käy.”
Ei ihme, että Yön edesmennyt solisti Olli Lindholm hylkäsi Tiilikaisen kirjoittaman Tuntematon-kappaleen, koska se ei sopinut porilaiseen suuhun.
Tiilikainen on kasannut Ellipsin taakse dream teamin: Sami Kuoppamäki on rummuissa, kitaraa soittaa Timo Kämäräinen, HIMin Janne Puurtinen vastaa koskettimista, Juho Kanervo bassosta ja Markus Pajakkala puhaltimista. Runsaan rönsyileväksi sovitetun äänimaiseman takana on tuottaja Matti Mikkola, joka tunnetaan parhaiten Tehosekoittimesta ja Saimaasta.
Tiilikainen on itse poiminut muusikot projektiinsa kuin ruusut alttarille. Hän ei tosin tieten tahtoen halunnut synnyttää superkokoonpanoa vaan luotti intuitioonsa. Sen seurauksena bändiin ilmestyi ”läjä hippisieluja”.
”Tein valinnan sydämellä. Valinnalla oli syvempi peruste kuin pelkkä soittotaito”, Tiilikainen kertoo.
Ellipsissä pitää olla hyvä fiilis ja chakrat suorassa.
Ellips tuo mieleen Alejandro G. Iñárritun ohjaaman Birdmanin, joka voitti vuonna 2015 parhaan elokuvan Oscar-palkinnon.
Birdmanissa Michael Keaton esittää näyttelijä Riggan Thomsonia. Thomson on yksi maailman kuuluisimmista toimintaelokuvatähdistä, joka on noussut maineeseen esittämällä sarjakuvahahmo Birdmania. Nyt Thomson yrittää valloittaa Broadwayn, koska teatteri on hänen mielestään vakavasti otettavampaa kuin sarjakuvaelokuvien kaltaiset kassamagneetit.
Thomson käsikirjoittaa, ohjaa ja tähdittää Raymond Carverin novelliin pohjautuvan näytelmän. Samalla hän kamppailee mielenterveysongelmien ja särkyvän itseluottamuksensa kanssa.
Samalla tavoin Tiilikainen tuntuu kääntyvän Ellipsissään pois valtavirrasta, takaisin kohti kunnon rokkia eikä mitään syntikoita – sitä, mikä hänestä tuntuu arvokkaalta. Kingston Wallin lisäksi progen vaikutus kuuluu ensimmäisestä singlestä. Elisa Tiilikaiselle Camel on sitä, mitä Carver on Riggan Thomsonille.
Mieleen nousevat terapia- tai intohimoprojektin käsitteet. Nyt tavoitellaan korostuneesti itseilmaisua. Biisintekoprosessikin on uusi. Tiilikainen vastaa itse säveltämisestä ja sanoittamisesta, kun Haloo Helsingissä säveltämisen hoitavat pääosin Leo Hakanen ja Jere Marttila Tiilikaisen kirjoittaessa tekstit.
”Luomistyö ja aivojen ryöppääminen on ihan hirveän rankka vaihe. Venaan vain, että pääsen keikoille uuden porukan kanssa. Olen hullu jameissa kävijä ja odotan keikoilta sitä samaa fiilistä ja lennokkuutta, mitä jameissa on”, Tiilikainen sanoo.
Radiosoitto olisi Ellipsille mukava lisä, muttei itsetarkoitus. Hitikkyydestä tai radiopotentiaalista ei oteta tässä projektissa paineita.
Maailma on rikki nousi kahdeksi viikoksi radioiden sadan soitetuimman kappaleen listalle, mutta putosi sen jälkeen. Haloo Helsingiltä on samalla listalla käynyt yli viisi eri kappaletta vuoden 2019 ensimmäisten viikkojen aikana.
”Arvostan tosi paljon Haloota ja sitä, että pystymme tekemään musiikkia laidasta laitaan, rockista poppiin. Halusin hetkeksi irti siitä tutusta kuviosta. Tehdä ihan uudenlaisen ja omanlaisen projektin uusilla tyypeillä.”
Sooloilu on muhinut Tiilikaisen mielessä jo muutaman vuoden. Haloo Helsinki! julkaisee uuden levyn taukonsa jälkeen vuonna 2021, mutta Tiilikaisen mukaan juuri sooloprojektien tekeminen oli suurin syy breikkiin. Marttila ja Hakanen perustivat tänä talvena Stereo-nimisen duon, joka keskittyy elektroniseen musiikkiin.
”Oli myös aika ottaa happea. Olemme tehneet tätä 12 vuotta. Kaikki saavat huilia ja tehdä jotain muuta”, Tiilikainen selittää.
Ellipsin musiikki on loikka yli edeltävän 12 vuoden. Uusi levy on paluu Tiilikaisen varhaiseen nuoruuteen, pulahdus ”lillumaan takaisin rokkimaailmaan”, jossa hän on ”aina ollut” ja jota ”aina rakastanut”.
Tiilikainen on kotoisin Helsingistä. Muusikon uralle sinkoamisen taustalla ovat vuodet Pakilan yläasteen koulussa, joka on profiloitunut musiikkiin ja liikuntaan. Tiilikainen pääsi musiikkiluokalle vuonna 2003.
Näyttelijä Antti Holma käyttää podcastissaan Auta Antti! käsitettä ”ilmaisuhirviö”. Sillä hän viittaa rakastavasti teini-ikäiseen itseensä, joka janosi esillä olemista, teatteria ja kaikenlaista nuoruuteen kuuluvaa erikoisuuden tavoittelua.
Tiilikainenkin taisi olla ilmaisuhirviö. Hän oli kiinnostunut näyttelemisestä ja tanssista. Haaveammattina oli kukkakauppias. Myöhemmin Oulunkylän lukiossa hän löysi filosofian, jota olisi joskus halunnut opiskella yliopistossa.
”Mutta ei nyt vielä”, hän mutisee kuin itselleen.
Musiikki vei. Yläasteella Guns N’ Roses oli Tiilikaiselle kovin mahdollinen juttu, kuten niin monelle koululaissukupolvelle 1990-luvun vaihteen jälkeen. Tiilikainen järjesti ystävänsä kanssa mielikuvitussynttäreitä Izzy Stradlinille. Huhtikuun kahdeksantena päivänä he leipoivat kitaristille kakun, jonka söivät keskenään Stradlinin ollessa estynyt.
Myös Guns N’ Rosesin tyyli sykähdytti puberteetti-ikäistä Tiilikaista. Hän meni parturiin, jossa tilasi itselleen basisti Duff McKaganin kampauksen. ”Ai tuollainen kuollut blondi”, parturi kysyi. ”Joo”, Tiilikainen vastasi. ”Kuolleen blondin mä haluan.” Kuolleen blondin hän sai.
Vaikutteet eivät jämähtäneet länsirannikkolaiseen hard rockiin. Tiilikainen oli uitettu jo lapsuudessaan Junnu Vainion ja Juice Leskisen musiikissa, jota kuunneltiin pitkillä automatkoilla Saimaalle, suvun maille.
Myös ulkomaiden 70-luku löysi tiensä walkmaniin, jota Tiilikainen kuunteli kaikilla koulumatkoillaan. Hän hankki Pink Floydin The Dark Side of the Moonin. Koulukaveri väitti, ettei hän jaksaisi sitä kuunnella. Tiilikainen otti haasteen vastaan, uppoutui levyyn ja rakastui siihen.
Yesin 90125-levy ja Kansasin albumit olivat myös tärkeitä. 70-luvun klassikoista Queen on kulkenut viittauksina Tiilikaisen sanoituksissa läpi hänen tuotantonsa. Niin kulkee Ellipsin ensimmäisellä singlelläkin, jossa kuoleman jälkeen liidetään ”lailla Mercuryn tai Leskisen”.
”Välillä mietin, että jos olisin elänyt niitä aikoja, vaikkapa Janis Joplinin frendinä, en olisi enää hengissä. Jos olisin kohdannut Freddie Mercuryn, olisimme varmaan vain itkeneet yhdessä”, Tiilikainen haaveilee.
Queenilla oli osansa Haloo Helsingin synnyssä.
Musiikkiluokan lisäksi Tiilikainen kävi Pohjois-Helsingin bändikoulua, josta myös Tiktak ja Indica ovat ponnistaneet, ja jossa Leo Hakanen ja Jere Marttilakin soittivat. Kun kaksikko näki Tiilikaisen laulavan musiikkiluokkien yhteiskonsertissa Queenin Show Must Go On -kappaleen, se teki heihin vaikutuksen.
Tiilikainen ei muista keikasta mitään muuta, kuin että jännitti. Hän oli esittänyt laulun jo aiemmin Pakilan yläkoulun juhlissa. Silloin hän ujosteli asuvalintaansa. Isä oli tuonut Yhdysvalloista valkoiset buutsit, joiden Tiilikainen pelkäsi olevan liian ”överit”. Hän kuitenkin päätti pukea saappaat, vaikka kaikki nauraisivat.
Eivät nauraneet. Tiilikainen ”rääkyi kappaleen naama punaisena”, oli onnellinen kun selvisi, mutta pelkäsi vetäneensä liian täysiä.
Ujous, jännittäminen ja pelko kulkisivat Tiilikaisen mukana Suomen suurimmille lavoille, mutta siitä lisää myöhemmin. Pakilan yläasteen lavalla tuleva Elli Haloo oppi uuden asian:
”Opin, ettei koskaan voi vetää liian täysiä.”
Oli vuosi 2006. Hakanen ja Marttila etsivät bändiinsä laulajaa. Tiilikainen suostui, ja kun rumpaliksi löytyi Jukka Soldan, Haloo Helsinki! oli syntynyt.
Bändi sai levytyssopimuksen Emille Leon isän Gabi Hakasen avustuksella, ja Haloo Helsingin nimeä kantava esikoislevy julkaistiin elokuussa 2008. Gabi Hakasen yhtiökumppanit kirjoittivat levyn hitit.
Albumi nousi listan kuudenneksi, ja Haloo Helsinki! herätti kiinnostusta. Tiilikainen oli 18-vuotias, eikä hänen mielessään ollut koskaan aikaisemmin käynyt, että musiikista pitäisi saada elanto tai Ruisrockin rantalavalle olisi mahdollista päästä.
”Kun Haloo ja ne kundit tulivat, aloimme tehdä musiikkia enemmän tosissamme ja vetää enemmän keikkoja. Menin vain mukaan ajatellen, että onpa kivaa”, Tiilikainen muistelee.
”Kun kaikki menee ihan hurjaa vauhtia, yrittää vain pysyä itse mukana.”
Vapaa-aika jäi vähälle ja varttuminen tapahtui keikkabussissa, mutta esikoislevyä heikommin menestynyt toinen albumi (Enemmän kuin elää, 2009) mahdollisti tavallisen nuoruuden viettämisen.
Vuonna 2011 ilmestyneen III:n jälkeen tavistouhut eivät ole enää onnistuneet. Haloo Helsingin jäsenet kirjoittivat megahittinsä Maailman toisella puolen ja löivät läpi.
Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Maailma on tehty meitä varten aloitti dominoinnin listoilla. Bändi teki nyt kaikki biisinsä itse, ja Tiilikainen alkoi profiloitua yhtenä sukupolvensa kokemuksen sanoittajista. Kirjoittaminen oli hänelle tärkeää, ja hän oli siinä hyvä.
”Onneksi löysin oman jutun, kirjoittamisen ja laulamisen, joista saan kaiken tuskan lisäksi myös turvaa. Tuntuu mielettömän kivalta, että moni ihminen on tullut sanomaan, että he ovat oivaltaneet jotain tai pysyneet hengissä jonkun tekstin takia.”
”Mietin usein, mikä on elämän merkitys. Ehkä merkitys on vain se, että kohtaa ihmisiä ja koittaa pitää pienistä keskusteluista kiinni.”
Vuoden albumin Emmalla palkittu Kiitos ei ole kirosana (2014) ja Hulluuden Highway (2017) varmistivat, että Haloo Helsinki! nousi Suomen suurimmaksi, festivaalien pääesiintyjäksi, radioiden lemmikiksi ja kansansuosikiksi.
Haloo Helsingistä on tullut 12 vuodessa kotimaisen musiikin mediaani, keskiluku. Se tarjoaa jokaiselle jotakin. Kriitikot arvostavat, kansa tajuaa. Yhtyeen kappaleita voi soittaa lähes millä tahansa kanavalla, ja siitä on kasvanut musiikkikentän koskematon voimapelaaja.
Millainen maa, sellaiset bändit soivat radiossa. Haloo Helsinki! on osa 2010-luvun uusliberalistista kulttuuria, jonka sivutuotteena taiteilijuudesta on tullut yrittäjyyttä ja soittamisesta suorittamista.
Median välityksellä saa kuvan, että Haloo Helsinki! toimii kuin menestyvä startup-yritys. Savon Sanomille antamassaan haastattelussa Leo Hakanen kertoi, miten käyttää sykevyötä lavalla, miten bändi juo bäkkärillä palautusjuomaa ja treenaa kahdesti viikossa yhdessä salilla.
Ei jumppa mitään rockromantiikkaa ole, mutta kannattavaa toimintaa se on. Vuonna 2017 bändin taustayhtiö Haloo Music Group teki 3,3 miljoonan euron liikevaihdolla yli 700 000 euroa voittoa, selviää Patentti- ja rekisterihallitukseen jätetystä tilinpäätöksestä.
Yhtiön hallitus ehdotti, että omistajille jaettaisiin tilikaudelta osinkoa 106 000 euroa. Haloo Helsinki! siis kuuluu 2010-luvun Suomen eliittiin myös taloudellisesti. Miten bändi raaski jäädä tauolle, kun se takoi niin paljon rahaa?
”Se alkaa paistaa läpi, jos musiikkia tekee pelkän rahan takia. Ahdistava ajatus”, Tiilikainen sanoo.
Hän kertoo, että jaksaa olla valitettavan vähän kiinnostunut bändinsä bisneksistä. Välillä Tiilikaisesta tuntuu, että olisi hyvä tietää enemmän, mitä ympärillä tapahtuu. Hän kuitenkin keskittyy vain laulamiseen ja soittamiseen.
”On hyvä, että minulla on ollut luotettavat tyypit vieressä, jotka ovat hoitaneet muita juttuja. En jaksa hirveästi stressata.”
Enkelikorttipakkoineen ja energiakivineen Tiilikainen on Haloo Helsingin hippisielu. Instagramissa hänen postauksensa ovat riemastuttavaa tajunnanvirtaa. Somessa hän kirjoittaa kuin joogaohjaaja, joka saa viikosta toiseen henkevyydellään harkitsemaan pilatekseen vaihtamista.
”Jokainen meistä on tärkeä palanen universumissa, ystävillä tai ilman! Lowee kaikille <3”, hän kirjoittaa tuoreen kuvansa alla.
Tiilikainen puhuu toistuvasti herkästä mielestään: elämän pohtimisesta, eksistentiaalisesta kriiseilystä, maailmassa selviytymisestä. Puhuessaan hän katselee ikkunan läpi tyhjyyteen. Voi miltei nähdä silmien takana vellovat syvät vedet.
Herkkä mieli on paljaana Tiilikaisen teksteissä Haloo Helsingistä Ellipsiin. Jos Haloo Helsingin valtavirtakuorta raaputtaa, löytää sanoituksien sykkivän ja tuntevan sydämen, joka huutaa välillä ilosta ja vapaudesta, mutta kurtistuu sitten melankoliaan, kaipuuseen ja suruun.
Tekstit nostavat Haloo Helsingin pelkkää liiketoimintaa korkeammalle, kohti taiteen sfääriä. Tiilikainen antaa keulakuvana bändilleen karisman, persoonan ja mysteerin.
Nyt, Ellipsissä, Tiilikaisen oma olemus on puhtaana edessämme, ilman startup-toimiston neukkarin älytelevision kajoa. Yhden naisen hautajaiset -levyn kappaleet käsittelevät kirjoittajansa mukaan ennen kaikkea selviytymistä.
Parisuhteesta on kirjoitettu kyynisesti ja rankasti. Parisuhdeongelmia seuraava yksinäisyys on ydinteema, jonka ympärille saapuvat kutsuttuina syrjäytyneisyys ja päihdeongelmat. Kuolema ja sen pelko ovat läsnä, kuten niin usein Haloo Helsinginkin teksteissä.
”Niin pitkään kuin muistan eläneeni, olen miettinyt ja pelännyt kuolemaa ja ajatellut tyhjyyttä”, Tiilikainen kertoo.
Häntä kiinnostaa, kuinka moni ihminen näkee maailmassa tai elämässä järkeä tai toivoa. Alan puhua lukemastani artikkelista, jossa kerrotaan kaikkien hyönteisten tuhoutuvan sadan vuoden kuluessa.
”Ei, älä. Ai saakeli, ihan kauheeta. Lopeta, pliis. On täällä hyviäkin asioita.”
Tiilikainen torjuu ehdotuksen, että hän olisi melankolinen luonne. Hän sanoo olevansa monitahoinen ja löytävänsä kauneutta ja iloa pienistä asioista.
Tiilikainen ei suostu pääteltäväksi ja määriteltäväksi. Vaikka hän on teksteissään auki ja paljas, julkisuudessa hän on ollut verhottu ja sulkeutunut. Hän pitää rauhassa taukoja, ennen kuin vastaa kysymyksiin. Silmien takana vesi kuohuu. Hetken kuluttua hän antaa aina punnitun vastauksen.
”Minun täytyy pitää tietty turvakuori. Joskus haastatteluissa tekisi mieli kertoa tarinoita, mutten kerro, koska tarinat tulisivat liian lähelle minua.”
Mutta kyllä Tiilikainen puhuu, jos hän luottaa keskustelukumppaninsa vilpittömyyteen. Ennakko-oletukseni vain oli toisenlainen.
Tiilikaisesta ei paljoa tiedetä. Hänet tunnettiin Haloon alkuvuosina esimerkiksi oikean nimensä piilottamisesta taiteilijanimensä taa. Hän kertoo halunneensa suojautua, koska oli herkkä – ja on yhä.
”En itsekään tiedä itsestäni kaikkea. En kestäisi, että minusta piirrettäisiin tietty kuva tai elämästäni tiedettäisiin kaikki. Elämä on niin hauras ja muuttuvainen. Lööppijulkisuus olisi hirveää ja ahdistavaa.”
Kun julkisuudesta ei nauti, täytyy olla toisinaan haasteellista esiintyä Suomen isoimman bändin keulakuvana. Varsinkin, kun Tiilikainen korostaa toistuvasti olevansa joka paikan jännittäjä.
Hänen mukaansa Haloo Helsinki! ei olisi soittanut yhtään keikkaa Hartwall-areenalla, jos hän olisi itse saanut päättää. Eihän kukaan olisi tullut katsomaan.
Tiilikainen pyrkii olemaan ajattelematta, miten suosittu Haloo Helsinki! on. Hän yrittää elää itselleen normaalia elämää ja pärjätä arkipäiväisissä asioissa, vaikka sanookin olevansa ”hullu monella tapaa”. Kiertuemuusikolla on viimeinkin ihana koti, joka toimii hyvänä turvapaikkana.
Välillä kuuluisuuteen havahtuu siitä huolimatta, ja sitten iskee pakokauhu.
”En pysty ajattelemaan avaruutta tietyn pisteen yli ahdistumatta. Samoin en pysty ajattelemaan julkisuutta tai omaa asemaani tietyn pisteen yli.”
Ajatuksen sivuuttaminen, elämän eteenpäin eläminen, on ainoa selviytymiskeino.
”Kaikella on hintansa, mutta kirjoittaminen on toiminut niin tärkeänä terapiamuotona, etten vaihtaisi mitään pois. Kaikki yrittävät pärjätä oman päänsä kanssa.”
Mikä on julkisuuden hinta?
”On minulle julkisuuden myötä tullut panikointia. Ei se ole ainut syy jollekin paniikkihäiriölle… Voi ei, nyt aloin avautua. Minulla on paniikkihäiriö. En halua otsikkoa, että ’Elli avautuu paniikkihäiriöstä’”, Tiilikainen toivoo.
Mielenterveysseuran sivuston mukaan paniikkihäiriöstä kärsivä kokee toistuvia, voimakkaita paniikkikohtauksia. Kohtausten aikana esiintyy sydämentykytystä, tukehtumisen tunnetta, rintakipua ja huimausta. Kohtauksiin liittyy usein kuoleman pelko. Paniikkihäiriön alkaminen liittyy usein suureen ja stressaavaksi koettuun muutokseen varhaisessa aikuisiässä.
Tiilikaisen mukaan myös esiintyvänä taiteilijana pystyy elämään paniikkihäiriön kanssa, jos sairauden tiedostaa ja sitä hoitaa. Julkiset paikat, kuten metro, voivat tosin joskus pelottaa. Tilannetta ei helpota, että ihmiset tunnistavat hänet asemilla. Ahdistus nähdyksi tulemisesta vaihtelee päivittäin.
”Välillä olen maailman sosiaalisin eikä haittaa yhtään. Välillä haluaisin, että minut vietäisiin metsään eikä haettaisi hetkeen pois.”
Tiilikainen myöntää, että myös muilla Haloo Helsingin jäsenillä on välillä ollut loppuunpalamisen tuntemuksia. Sen takia bändi ottaa vuosien mittaisia taukoja.
”Mitä enemmän Haloolle tuli suosiota, sitä hirveämmin tuli paineita koko ajan isommista keikoista, että selviänkö niistä. Kestääkö terveys? Halusin käydä hetken paineettomassa tilassa.”
Ellipsistä Tiilikainen on löytänyt paineettomuutensa ja painottomuutensa. Birdman-elokuvan lopussa Riggan Thomson löytää saman.
Thomsonin Broadway-ensi-ilta saa loistavat arviot. Näyttelijä on yrittänyt lavalla itsemurhaa, mutta ampunutkin itseltään nenän irti. Thomson nousee sairaalasängystä, kävelee ikkunalle ja kohoaa lentäen taivaalle oikeiden lintujen joukkoon.
Siellä Elisa Tiilikainenkin nyt liitää kanssa Thomsonin, Mercuryn ja Leskisen, jamitellen lennokkaasti yhdessä uuden superbändinsä kanssa.
Mutta entäpä jos hän ei malttaisikaan enää laskeutua kahden vuoden kuluttua korkeuksistaan alas sorvin ääreen, Haloo Helsingin keulaan?
”Vaikka levyn nimi on Yhden naisen hautajaiset, eivät ne välttämättä ole Ellipsin hautajaiset. Ellipsin voi aina herättää myöhemmin henkiin.”
