Väärässä paikassa – Sir Elwoodin Hiljaiset Värit Tampereen Klubilla

Fanipoika matkusti Tampereelle Sir Elwoodin Hiljaisten Värien keikalle toteamaan, että hyvä musiikki ei aina riitä hyvään keikkakokemukseen.

Teksti: Jose Riikonen
Kuva: EMI

Sir Elwoodin Hiljaiset Värit
16.10.2010 Tampere, Klubi

Muistan elävästi, milloin innostuin Sir Elwoodin Hiljaisista Väreistä. Kuuntelin faijan Sir Elwood -kokoelmaa Nummi-Pusulassa, silloisessa kotikunnassani. Taisin olla neljäntoista.

Ulkona oli pimeää ja kylmää. Olin yksin kotona. Olohuoneen sohvapöydän yllä roikkuva lamppu oli säädetty himmeälle ja huone kylpi lämpimässä valossa. Silloin olohuoneessa oli vielä kiikkutuoli, jossa huojuin hiljalleen musiikin tahtiin. En edes muista, miten päädyin soittamaan stereoista Sir Elwoodia. Mutta silloin se kolahti.

Oikeastaan kolahtaa on väärä sanoa. Sir Elwood lipui nuoren pojan korviin rauhallisella poljennollaan. Silloin elämän ratkaisevia ristiriitoja olivat murrosikä, tytöt ja alkava nuoruus. Sir Elwood rauhoitti päässä riehuvaa myrskyä. Sai hetkeksi pysähtyä.

Tuo muistikuva kiteyttää sen, mitä Sir Elwood minulle on. Hiljaista, rauhallista ja turvallista musiikkia. Musiikkia, jossa on tummia, mutta lämpimiä ja miellyttäviä sävyjä. Musiikkia, jonka ääressä käperrytään eikä tanssita.

Siksi Sir Elwood ei ole livenä usein kummoinen ilmestys.

Tampereen Klubi on lauantai-iltana melkoisen täynnä. Yleisö on varmasti normaali-illasta poikkeavaa, sillä nuorisoa on paikalla vähän. Känninen keski-ikäinen nainen vetää lippaa minulle ja ystävälleni. ”Hienoa, että nuoria kundejakin on paikalla!” se huudahtaa.

Sir Elwoodin Hiljaiset Värit aloittaa uuden levyn avausbiisillä, joka on väännetty instrumentaalimuotoon. Menneitä vaan. Kappale, joka kiteyttää tehokkaasti Sir Elwoodin himmailevan, nostalgisen romantiikan.

Eihän se Klubilla ota tuulta alleen.

Neonsininen valaistus, hölisevä porukka ja kalsea ympäristö. Tunnelma on kaukana ideaalista.

Soitto on tarkkaa ja kuulostaa hyvältä, eikä laulaja Juha Lehti näytä ainakaan tässä vaiheessa kiertuetta yhtään pöhöttyneeltä, mutta esitys jää silti pintapuoliseksi.

Biisilista on toimiva, mutta ikävän varman päälle vedetty. Eikö esimerkiksi Viimeisellä rannalla -kappaleen olisi jo aika jäädä setistä pihalle? Toki kyseessä on bändin suurin hitti, mutta se on jo aikansa elänyt renkutus.

Satunnaisia kuuntelijoita pitää toki miellyttää. Tämän tyylisillä keikoilla ongelma korostuu, koska settilista on kompromissi parhaiden biisien ja suurimpien hittien välillä.

Sir Elwood tekee duokeikkoja, joilla mukana ovat vain Laulaja Juha Lehti ja kosketinsoittaja Juha Saaresaho. En ole tällaisilla keikalla koskaan käynyt, mutta voisin kuvitella, että ne toimivat paljon paremmin. Pieni baari, intiimi tunnelma ja istumapaikka kuulostavat huomattavasti klubiympäristöä miellyttävämmältä vaihtoehdolta.

Kyllä Tampereellakin yksittäisiä hienoja hetkiä on. Esimerkiksi uuden albumin Pariisiin – Satumaa -kappalepari on hupaisine anekdootteineen mainio.

Kokonaisuus ei silti vakuuta. Se ei ole sinänsä Sir Elwoodin vika. Tällaista musiikkia ei vain ole tarkoitettu nuorekkaaseen klubiympäristöön.

Toisaalta Sir Elwood voisi yrittää enemmän. A cappella -versio Pikku Minna -kappaleesta, Hummani hei -cover tai Illan kaunein nainen -biisi ovat hyviä esimerkkejä erikoisemmista ohjelmanumeroista, joita bändi on aiemmin keikoillaan tarjoillut. Tällaisia riehakkaampia, hupaisampia ohjelmanumeroita kaivattaisiin suuremmille klubikeikoille, koska pelkät varman päälle vedetyt biisit eivät vääränlaisilla areenoilla kanna.