Yritystä yläilmoissa – Pink Kaisaniemessä

Emmi Laukkanen katsasti, kuinka käy, kun popin poikatyttö Pink virittää Saksan Nürnbergissä pettäneet vaijerinsa Helsingin Kaisaniemen puiston ylle. Kestääkö kantti? Kantavatko kappaleet?

Pink, PMMP
21.7.2010
Kaisaniemen puisto, Helsinki

Teksti: Emmi Laukkanen
Kuvat: Tomi Palsa

Tämän täytyy olla sitä, mitä markkinoitiin tyttöenergiana spaissaritikkareiden kääreissä kultaisella 90-luvulla. On tarmoa ja itseluottamusta pursuilevat lyriikat, ronski olemus ja vapaus pukeutua härskiin bodyyn ja verkkosukkiin, feminismin nimissä.

Tyyliltään androgyyni asennepoppari ja naisten sankari Pink on kiikuttanut kesäkarnevaalinsa Helsingin Kaisaniemeen.

PMMP:tä osuvampaa lämppäriä Pink ei olisi voinut saada. Suomen suorasukaisin kaksikko vetää taatun hittiputken, josta saadaan nauttia lämppäribändin asemaan nähden ilahduttavan kauan. Kappaleiden uudet Arcade Fire -henkiset sovitukset eivät liveoloissa liiemmin sytytä ja loppua kohden tormistautuvasta esiintymisestä paistaa muutenkin lievä pääesiintyjälle paikkaa petaava lämmittelyn maku.

Pinkin keikan lähtölaukauksen antaessa odottaa itseään, ilmassa väreilee samanlainen kepeä ja kihelmöivä jännitys kuin lapsena ensimmäistä kertaa sirkuksessa. Korkealla kojujen reinustaman yleisömassan yläpuolella leijuu kankain peitetty ja valtavin ilmapalloin koristettu häkki, joka nytkähtelee hiljalleen kohti yleisöä. Jokainen paikallaolija tietää, että illan tähti on sen sisällä. Get the Party Started.

Klassikkohitti jää vain sen kertosäkeen kertaavaksi pikaiseksi introksi, mikä on ehdottomasti illan pahin moka. Pinkin ongelma kun on juuri se, ettei biisejä kaikesta heittäytymisestä huolimatta ole riittävästi. Ne harvat hitit kannattaisi kyllä soittaa.

Teatteria ja tilpehööriä on sitten sitäkin enemmän. On yleisöön kurkottava catwalk, ilmapalloja, lieskoja, vaijereita ja suuri, läpinäkyvä, yleisön käsien varaan laskettava pallo, jonka sisällä Pink harppoo kuin hamsteri juoksupyörässään. Hassut taustatanssijat keekoilevat ympäriinsä lolitahameissaan. Tausta-animaatiot viihdyttävät niitä, jotka ovat vielä vailla aktiviteettia. (Olenko ainoa, jonka mielestä on aika laimeaa näyttää Just Like a Pill -biisin taustalla kuvia lääkeruiskuista ja mitta-astioista?)

Hengästyttää ja haukotuttaa samaan aikaan. Karnevaalitunnelma ja hillitön panostus hyökkäävät silmille. Kyse on epäilemättä viihteestä. Reilut 60 euroa lipuistaan maksaneiden katsojien on saatava vastinetta rahoilleen, vaikka sitten vaijerien ja savupatsaiden muodossa.

Pystyn silti ajattelemaan vain sitä, että ylettömällä rekvisiitalla peitellään sitä, etteivät keskinkertaiset täytekappaleet yksin riitä nostattamaan yleisön käsiä kohti taivasta. Tästä tosiasiasta kielii myös settiä täydentävä lainapotpuri, joka käsittää muun muassa pätkän The Police -yhtyeen Roxanne-hitistä.

Pinkin yritystä ja asennetta on silti arvostettava. Persoona välittyy, läppä lentää, löytyy lihaskuntoa ja luonnetta. Laulajan reippaasti auringossa palanut iho kielii inhimillisyydestä ja hehkuu illan teemavärissä. Pink on vuorotellen raisu poikatyttö, joka roikkuu köydestä lavan katosta, ja sympaattinen tähtisilmä, joka heittelee saamansa vaahtokarkit yksi kerrallaan yleisöön. Yhdistelmä tuntuu toimivan.

Ja mitä suuren maailman meininkiin tulee, onhan se hetkittäin hurjan hienoakin. Esimerkiksi silloin, kun So What -itseluottamusrenkutuksen kertosäe kajahtaa encorena ilmoille, lava syöksee liekkejä kesäyöhön ja Pink liitelee yleisön yllä ristiin rastiin vaijeriverkossa. Kyllä rahalla saa ja hevosella pääsee.

PMMP:n hittiputkesta paistoi lämppäriyden maku uusista sovituksista huolimatta.
Lavalle laskeutuminen Pinkin tapaan, Pekkaniskan suosiollisella avustuksella.
Kostyymejä vaihdeltiin lennosta keikan mittaan, kuten jättiviihteen periaatteisiin kuuluu.