Päätoimittaja Teemu Fiilin otti vuoden ensimmäisen Rumban Hittikaruselli-aisaparikseen avustaja Jose Riikosen. Kaksikko kuunteli ja arvioi lennosta alkuvuoden uutuusbiisejä.
Kuva: Warner (Mitra Kaislaranta)
Mitra Kaislaranta: Äkkisyvää
Uusin Idols-voittaja ei yllätä. Nuori 22-vuotias nainen laulaa vanhaa musiikkia, jonka kohderyhmänä ovat vanhat ihmiset, joille musiikki on hiljaisuuden täytettä. Albumi seuraa epäilemättä tämän debyyttisinglen perässä.
JR: Tulee mieleen Kaija Koo. Falsettikin on ihan Kaija Koota.
TF: Joo, pop-iskelmää, sitähän tämä on. En ihmettelisi, jos sävellystiimissä olisi samaa porukkaa kuin vaikka Kaijalla. Sovituksessa ja tuotannossa enemmän euroviisuvibaa kuin Miaussa ikinä. Tällä tuskin tavoitellaan nuorisoa.
JR: Ei varmasti. Keski-ikäisethän saattavat ostaa joskus levynkin, eikä unohdeta radiosoittoa. Kokonaisuutena tämä on ihan myrkkyä. Pystyyn kuollut kappale.
TF: Kurjaa, että Mitra on noin nuori nainen ja tekee näin vanhaa musiikkia. Ei tämä mitään karmaisevaa paskaa ole, mutta yhdentekevää. Kappale on tehty suorittamalla. Yrityksen puute haisee.
JR: Yhdentekevyys on juuri sitä karmaisevinta paskaa. Paska voi olla paskuudessaan sentään mielenkiintoista. Tämä ei ole.
TF: Kun ajattelee, miten paljon ilmaista mainosta nämä kykykilpailujen artistit saavat viikoittain töllössä, heillä olisi velvollisuus tehdä jotain mielenkiintoista. Nyt he vain tuhlaavat meidän aikaamme.
JR: Olen joskus pohtinut, mikä on se unelma, joka näiden Idols-kokelaiden päässä on? Kuvittelevatko he oikeasti saavansa pitkän uran, vai ovatko he realisteja ja ajattelevat, että tässäpä hauska ja lyhytaikainen kokemus?
TF: Niin, tämä oli seitsemäs Idols-kausi, ja niiden kymmenien levysopimuksen saaneiden seasta on jäänyt elämään kaikkiaan kolme kiintotähteä. Eikä heistäkään kukaan ollut kisan voittaja.
Pitbull feat. Kesha: Timber
Lipevä klubiräppäri Pitbull ja slutwave-poppari Kesha yhdistävät voimansa ja maustavat lopputuloksen countrylla. Kokonaisuus on juuri sen verran kuin osiensa summa.
JR: Pitbull on lähtökohtaisesti vastenmielinen, mutta Kesha on hyvä. Tämä kappale on kokonaisuutena todellinen guilty pleasure – Pitbull ja Kesha coutry-vaikutteilla! Kertosäe on loistava.
TF: Country tosin on ihan päälle liimattua. Hyvää hömppää. Jos tämä ei pienessä kännissä toimi, niin mikä sitten?
JR: Kertosäe pelastaa koko kappaleen, koska Pitbullin osuudet ovat surkeita.
TF: Pitbull on kyllä varsin epätyypillinen räppäri. Kuubalaistaustainen vaalea hemmo, jolla on aina puku päällä. Ei takuulla loukkaa kenenkään arvoja. Lipevä jätkä.
JR: En osaa edes pitää Pitbullia räppärinä. Keshasta olen aina pitänyt. Hän on rehellisesti irvokas white trash -tyyppi, tosi lutka. Hänessä ei ole lainkaan kaksinaismoralismia.
TF: Joo, Kesha ei tee mitään hyväntekeväisyysjuttuja silmänlumeeksi. Slutwave on muuten yksi hupaisimmista genremääritelmistä! Mutta jos biisi olisi Kesha featuring Pitbull, se olisi parempi.
JR: Kestän paskat verset kertosäkeiden takia. Olen kuullut biisin varmaan 15 kertaa, mutta en muista yhtään, mitä Pitbull sanoo.
TF: Eikö lyriikan pitäisi olla oleellista räpissä? Tässä säkeistö on vain silta, jotta pääsee kertosäkeestä toiseen.
Nina Persson: Dreaming of Houses
Tyylikäs Cardigans-laulaja intoutuu hempeäksi ja haaveilee taloista toisella sooloalbumiaan edeltävällä singlellä. Biisi on onnistunut, muttei silti aivan läpäise raadin kylmien väreiden testiä.
JR: Perssonin coolin imagon huomioon ottaen tämä kuulostaa erikoiselta.
TF: Intro olisi voinut olla vaikka Celine Dionin biisistä. Hempeää menoa, jossa on mausteena elektropulputusta ja kellopeli. Yleisesti rauhoittava äänimaisema. Persson on varhaiskeski-ikäinen nainen. Mistä muuta se voisi laulaa kuin taloista maaseudulla? Tykkään äänimaailmasta, mutta biisi ei ole vielä voittanut puolelleen.
JR: Kertosäkeessä olisi mahdollisuuksia kylmiin väreisiin, mutta ei. Ei ole tarpeeksi voimaa. Melodiakulut ovat hyvin klassisia, pidän.
TF: Joo, sointukierto ja kaikki. Ja Maybe / Save me -riimipari, joka on tuttu jo Oasiksen Wonderwallista. Mutta ei se mitään, kliseet toimivat.
JR: Jep. Biisissä on paljon hyviä, toimivia kliseitä, mutta yleistunnelma on silti pikkusievä.
TF: Tässä olisi rahkeita isompaankin biisin.
JR: Tai huomattavasti pienempään. Nyt harmittaa, että periaatteessa oikein hyvä sävellys menee vähän hukkaan, kun toteutus on tällainen.
Miau: God/Drug
Ikilupaus Miau osallistui Uuden musiikin kilpailuun kappaleella, jossa ei ole tippaakaan euroviisupotentiaalia. Samalla kolmikko muuttui rocktriosta koneellisemmaksi. Debyyttilevy ilmestynee sitten joskus.
TF: Tämähän on aivan eri Miau kuin aikaisemmin. Kitararäimeestä on menty elektropoppiin. Tuo kamalasti mieleen erilaisia bändejä, mutten saa kiinni mitä. Aiemmin Miau halusi olla Pintandwefall, nyt LCMDF.
JR: Onko näiltä tullut jo levy?
TF: Ei ole. Tässäkin mielessä tulee mieleen LCMDF. Miau on rakentanut hypeä yhtä pitkään. Ehkä olisi parempi joskus tehdä vain sitä musiikkia.
JR: No nyt tuli kitaraakin mausteeksi, hyvä!
TF: Ehkä tällä hetkellä kannattaa kuulostaa enemmän tältä kuin silkalta rockilta.
JR: Kannattaa kuulostaa? Nyt tuli heti paha mieli, että ovat opportunisteja!
TF: On harvinaista kuulla sellaisesta artistista tai bändistä, joka oikeasti myöntäisi tekevänsä trendien mukaista musiikkia siksi, että sitä kannattaa juuri sillä hetkellä tehdä. Mitä pahaa siinä olisi, jos sen sanoisi suoraan?
JR: Silloin myöntäisi, ettei se musiikkitaide kumpua jostain syvältä sisimmästä. Ja ettei itse asiassa ole taiteilija vaan viihdyttäjä.
TF: Sävellyksenä tästä ei jäänyt ihan hirveästi mieleen. Ja kun tämä kerran on Uuden musiikin kilpailussa, kerropa, onko biisissä sinusta euroviisupotentiaalia?
JR: Ei.
TF: Ei pisaraakaan! Ihmetyttää tuo konsepti, että samassa kisassa etsitään uutta mielenkiintoista musiikkia ja Suomen euroviisuedustajaa. Ne kun sulkevat pitkälti toisensa pois.
The War on Drugs: Red Eyes
Amerikkalaista tunnelmaindierockia soittavan yhtyeen kolmas albumi Lost in the Dream julkaistaan maaliskuussa. Jos tähän biisiin on uskominen, albumista tulee hyvä.
TF: Kiinnostava yhdistelmä modernia ja perinteistä äänimaailmaa. Laulumelodioissa on Springsteeniä.
JR: Ja syntetisaattoreissa Joy Divisionia.
TF: Kasvattivat kaksi minuuttia tätä tunnelmaa, ja nyt vasta tapahtuu jotain.
JR: Meinasin jo kysyä, että tapahtuisiko jossain vaiheessa jotain, mutta nyt tapahtui.
TF: Tästä huokuu yliyrittämisen puute. On vain menty ja tehty kiva biisi, ja sillä hyvä. Laulajakin mutisee. Eihän tämä kertosäekään ole varsinainen hoilauskertosäe. Bändi osaa rakentaa tunnelmaa todella taitavasti.
JR: Tykkään siitä, että tämä rullaa. Sama jouhevasti etenevä, varma rumpukomppi ja lätisevä akustinen kitara taustalla koko ajan, ja siihen päälle kukin soittaja saa tehdä mitä lystää. Ei ole kiire mihinkään, vaan homma on turvallisesti kasassa.
TF: Jos joku olisi sanonut minulle 1990-luvulla, että vuonna 2014 on bändejä, jotka sekoittavat AOR:n, indierockin ja ambientin, olisin nauranut päin naamaa. Mutta tässä on kaikkia noita, ja toimii hyvin.
Mr. Peter Hayden: We Fly High
Kankaanpäästä ponnistaa yhtye, joka vaatii paljon. Ulkomailla huomattavasti kotimaataan suositummalta instrumentaaliyhtyeeltä ilmestyy ennen toista albumia metelirocksingle, joka on jaettu seiskatuumaisen molemmille puolille. Tässä on sulattelemista.
TF: Ensimmäinen osa kestää 6 minuuttia ja 38 sekuntia. Massiivista soundia.
JR: Pidän tästä! Ankaraa menoa. Oikein rintaa puristaa, ahdistaa.
TF: Tulee vähän Swansin The Seer -levy mieleen.
JR: Kuuntelin sitä eräänä päivänä. Pidin siitä, mutta en oikeastaan kuunnellut sitä kovin mielelläni.
TF: Swansin kuuntelu on itsensä rankaisemista.
JR: Tällaiset selkeät taidepläjäykset ovat sellaisia, että niitä pitää oikeasti kuuntelemalla kuunnella. Parasta olisi, jos olisi tietynlaiset psykoaktiiviset tajusteet koneessa. Homma saattaisi avautua vielä paremmin, vaikka ei tämä nytkään hukkaan mene.
TF: Toimii varmaan livenä tosi hyvin. Katsos! Nyt tuli liki katarttinen sointuvaihto, taivas aukesi. Tällaisia selkeitä muutoskohtia sitä odottaakin musiikilta, joka on periaatteessa melodiatonta.
JR: Mietityttää, miten tällaista musiikkia sävelletään. Mikä on se prosessi, jonka kautta tällainen biisi tehdään?
TF: Eiköhän se jameista lähde, kuvittelisin. Tämä B-puoli on selkeästi enemmän minua varten.
JR: Minä tykkäsin A-puolesta. Se oli ankarampi. Nyt tosin alkaa jo riittää. Tämä ei ole parhaimmillaan tässä tilanteessa, kun jutellaan näin. Pitäisi oikeasti istua alas ja kuunnella. Sitä tulee muutenkin tehtyä nykyään tosi harvoin.
TF: Keskiverto Pitbull-fani tuskin pystyy sellaiseen, että kuuntelee vain. Tämä on kokeneeseen makuun. Trippi, josta voi jäädä jotain mieleen.
Dum Dum Girls: Lost Boys & Girls Club
Tyylikkäät kalifornialaispopparit keksivät taas itsensä uudelleen, mutta muutos tuntuu päälle liimatulta ja biisi sen myötä täysin tyhjältä. Dum Dum Girsin kolmas albumi Too True ilmestyy tammikuun lopulla.
TF: Tämä on todella viileä tyttöbändi, anteeksi, siis bändi. Tiedätkö, miltä he näyttävät? Katsotaan. Tosi viileän näköisiä tyyppejä. Ja Kaliforniasta. On sukkahousua, lyhyttä hametta ja mustaa nahkatakkia.
JR: Eikä hymyillä, ei varmasti!
TF: Juu ei, pitää olla goottivibaa.
JR: Minua huolestuttaa. Olen 27-vuotias, mutta tuntuu, etten yhtään tunne näitä uusia tyylikkäitä yhtyeitä omakseni. Hyvää musiikkia, mutta ei minulle. Mutta en halua olla jäärä, joka sanoo, että vitun hipsterit!
TF: No, minä olen kohta 40 ja minulla on kolme lasta. En takuulla ole niin sanottua kohderyhmää, mutta silti kuuntelen näitä. Bändit ovat bändejä, niiden kuuluu olla viileitä.
JR: Jos olisit niin sanotusti skenessä ja tuntisit yhtyeen omaksesi, et ajattelisi ja analysoisi asiaa tuolla lailla ulkoa päin. Silloin nimenomaan olisit sitä mieltä, että se bändi on viileä!
TF: Niin, mutta silti haluan pikemminkin ymmärtää niitä kuin väheksyä niitä. Mutta asiaan, tämä on tyhjä biisi. Näillä on se ongelma, että yrittävät keksiä itsensä uudelleen jokaisen levyn kohdalla. Dum Dum Girls yrittää aina tehdä sellaisen levyn, joka sen pitäisi tehdä silloisten musatrendien mukaan. Toisaalta pinnalla olevat vaikutteet voivat olla voimavara. Jos ne osaa ottaa omakseen, niiden avulla musiikki voi kuulostaa tuoreelta.
JR: Kuten David Bowie, joka versioi drum’n’bass -musiikkia Earthling-levyllään (1997). Hän päivitti omaa soundiaan muodin mukaisesti, mutta teki uudesta suuntauksesta omanlaisensa. Se kuulosti tuoreelta. Kaikki alkaa Bowiesta ja päättyy Bowieen, kuten huomaat.
TF: Juuri näin. Sitä toivoisi, etteivät yhtyeet lopettaisi muutamaan levyyn vaan jatkaisivat tekemistä, vaikkei menestystä heti tulisikaan. Oma ääni kehittyy kyllä, mutta se saattaa ottaa aikansa. Uusilla bändeillä homma menee usein liiaksi siihen, että luetaan liian tarkkaan Pitchforkia ja katsotaan sieltä, miltä pitää näyttää ja kuulostaa. Oma tyyli jää kehittymättä ja parin vuoden jälkeen lopetetaan, kun kopiokappaleet eivät menestyneetkään tarpeeksi. Se on sääli.
Artikkeli on julkaistu Rumbassa 1/14.