Kuulimme huhuja, että Black Magic Sixin Balkanin-turnee olisi kulkenut ”vaihderikkaissa” merkeissä. No niinpä näyttää kulkeneen.
Teksti ja kuvat: Black Magic Six
”Kreikka, Kosovo, Serbia, Kroatia, Unkari, Romania ja Bulgaria”. Kun viimeinen sähköposti kolahti Black Magic Sixin (myöhemmin lyhenteellä BM6 ) bändimeiliin, tiesimme, että nyt on eksotiikkaa luvassa. Yhtye on toki aiemmin vieraillut muun muassa Turkissa ja Bulgariassa, mutta neljä uutta maata ja melko epämääräiset tiedot kiertueen luonteesta kielivät tulevasta.
Ensin taistelimme meilitolkulla siitä, että voimme tuoda omat rummut mukanamme. Järjestäjät näet väittivät, että joka keikkapaikalla on hyvät rummut, joten omien tuominen on typerää. Me laitoimme vastausmeileihin liitteeksi kuvia rumpusetistämme ja ilmoitimme suoraan kyseisen kaltaisen pystyrumpusetin puuttuminen aiheuttaa keikan peruuntumisen – vaikka joka ilta.
Sen jälkeen meitä peloteltiin Serbian tulliviranomaisilla ja tullimaksuilla, johon me vastasimme taas, että voidaanhan me tulla lomalle ja olla soittamattakin. Lopulta saimme ottaa omat kannut mukaan, mutta pyydettyjä kitarakamoja ei voitu vuokrata ja ottaa mukaan, koska paikallisten mukaan serbialaiset tullittaa meidät kinikaudelle. Lopulta selvisi todellisempisyy: paikallisella buukkaripariskunnalla oli mukana niin paljon kenkiä ja kledjuja, että kitarakamat jätettiin pihalle garderobin tieltä.
Joka tapauksessa lähtökohdat kiertueelle: 11 keikkaa, joka paikassa eri kitaravahvistin (ja ongelma on käyttämämme basso-oktaaveri, joka rikkoo huvikseen taajuuksilaan etenkin pieniä combovahvistimia) ja auto pursuaa enemmän vaatteita kuin keskiverto kirpputori. Huomattavaa on, että vaatemäärään ei kuulu BM6:n vaihtovaatteet, koska sellaisia ei ole mukana.
13.4.2011 Helsinki – Sofia-Thessaloniki
Saavuimme Kreikkaan eri reittejä. J-Tan lensi suoraan Thessalonikiin viikkoa ennen lomailemaan, Lew Siffer otti koneen Sofiaan, josta mies hyppäsi buukkareiden kyytiin ja kohti Thessalonikia. Tietysti pelkkään starttaamiseen meni 5 tuntia, koska edellä mainitun vaatevaraston raahaminen ja asettelu pitkin autoa vaatii aikaa ja tarmokkuutta. Täällä päin maailmaa itäeurooppalainen järjestelmällisyys kohtaa eteläeurooppalaisen täsmällisyyden.
Kreikkalaiset tekevät asioita eri tavalla.
”Pienen” viivästyksen jälkeen (puhumattakaan siitä, että järjestäjillä ei ollut mukana yhtään karttaa, osoitetta, saatika navigaattoria), kolmikko pääsi viimein Thessalonikin kehätielle, jossa piti ajaa ohi oikeasta liittymästä, puhua puhelimeen ja kiukutella toisilleen samanaikaisesti sillä seurauksella, että auto ajautui tien reunassa olevaan monttuun. Arvatkaa menikö auto paskaksi?
Tietysti, tosin sillä pystyi nilkuttamaan pienen ja mukavan Bar Fuzzin pihaan. Keikasta ei ole sinänsä kerrottavaa, koska ketään ei kuitenkaan kiinnosta se, että paikka oli pullollaan, encorea pukkasi ja kreikkalainen osti melkein puolet reissuun varatuista levyistä sekä paidoista.
14.4.2011 Kosovon härät
Alunperin sovimme, että nähdään klubilla kello 11.00. No, eipä nähty, sillä auto piti viedä korjaamoon. Eikä muuten nähty klubilla vielä kello kahdelta. Eikä kolmelta. Mutta neljältä – kiitos paikallisen järjestäjän Chrisin – auto saapui klubin pihaan uusine jousineen.
Starttasimme kiireellä kohti Makedoniaa ja sieltä sitten suuntana oli Kosovo. Makedonian rajalla aloimme ihmetellä, kun järjestävä taho ei kaivanutkaan lompuukista passeja esiin, vaan tavalliset henkkarit. Bulgarialainen saa kuulemma reissata ympäri Balkania ilman passia.
Ei muuten saa. Makedonia otti veljeskansan edustajat avosylin vastaan, mutta Kosovon rajalla olikin eri meininki: me olisimme päässeet Kosovoon heittämällä, mutta paikalliset tullimiehet naureskelivat organisaattoreiden henkkareille ja kehoittivat nätisti palaamaan samaan suuntaan mistä oltiin tulossa.
Sosialistista realismia.
Parin puhelinsoiton jälkeen selvisi myös se, että keikka pitäisi olla serbien puolella Kosovoa ja olimme albaanien puolella rajaa. Tämähän sodan jälkeisessä Kosovossa tarkoittaa sitä, että serbit eivät pääse ilman oikeita papereita hakemaan meitä rajalta – ja kiertäminen serbien puolelle rajaa kestäisi kahdeksan tuntia.
Seuraava ratkaisuehdotus oli, että me kantaisimme 50 kiloa soittimia ja omat reput iltapimeällä Kosovon puolelle tullien läpi, etsisimme jostain taksin jolla olisi lupa mennä serbien puolelle ja paukuttaisimme parin tunnin taksimatkan klubille. Eipä kuulostanut kovin lupaavalta lähteä maahan, jota ulkoministeriö luonnehtii paikaksi, jossa ei kannata liikkua juurikaan iltapimeällä. Olimme nynnyjä ja ajoimme läheiseen Makedonian pääkaupunkiin Skopjeen.
Skopjesta löysimme Hotel Klanin (sic!), jonka pihaan paistoi läheisen vuoren laelta 60 metriä korkea risti. Tunnelmaa olisi alkuun voinut luonnehtia sanoilla ”kevyesti etelävaltiolainen”, mutta kun minareeteista pärähti muslimirokkareiden kutsu moniäänisenä, aloimme epäillä, että mäenlaella oleva risti ei taida sittenkään olla tulessa. Lakanatkin oli jätetty sänkyyn, eikä mistään ei kuulunut banjon luokseen kutsuvaa länkytystä. Villi itä.
15.–16.4.2011 Serpien kylässä
Aamuvarhain saimme selville syyn siihen, miksi paikallinen makedonialainen buukkari ei vastaillut illalla viesteihin: hän oli viettämässä syntymäpäiviään paikallisella klubilla. Korvaava keikkamahdollisuus meni siinä ohi eli olimme jälleen kerran myöhässä. Kävimme kuitenkin morjestamassa kaveria paikallisella klubilla, jossa härmäläisellä loksahti alahuuli lattiaan: kaverihan on paikallinen Merimaa kaksine (länsistandardeillakin huippuluokan) klubeineen ja festivaaleineen. Pienen pisnisneuvottelun jälkeen ymmärsimme, ettei Kosovon missaaminen ollut sittenkään pelkästään huono asia.
Belgradissa olimme pienen navigointi-sightseenin jälkeen ajallaan. Nelisenkymmentä ihmistä möykkäsi ihan mukavasti, vaikka soittonautintoa pilasi paikallinen tapa jättää monitorit paikallisen musiikkikaupan hyllylle. Yö vietettiin järjestäjän äidin kotona, tosin mutsi oli kyörätty jonnekin muualle pois jaloista. Juuri kun oli äitiä ikävä.
Rumpalin majoitus Novi Sadissa. Aamiainen vieressä.
Seuraavana päivänä aloimme vähitellen käsittää kuskiperheemme suuntavaistottomuuden syvimmän olemuksen, joten BM6 navigaattoreineen otti päävastuun suunnistamisesta. Valitettavasti ajokortittomat miehet eivät pysty ottamaan vastuuta parkkeeraamisesta. Näin ollen mukavassa Novi Sadin kaupungissa saimme vähemmän mukavan yllätyksen: kyyditysvastaavan mielestä kun auton saa parkkeerata a) puolittain jalkakäytävälle, b) paikkaan, jossa ei ole parkkiruutua ja c) ilman parkkeeraamiseen oikeuttavaa lippua. Ei muuten saa.
Palatessamme paikallisesta ravitsemusliikkeestä alkoi sitten ihmettely mihin auto on hävinnyt. Totta kai varkauskin kävi mielessä, mutta paikallisten tötöilyä vierestä seuranneena hinausauto oli oikeaan osunut veikkaus.
Tietysti auton takaisin lunastamiseen liittyi dramatiikkaa. Serbien poliisi otti kuskilta edellä mainitut henkkarit pois ja ilmoitti, että tästä rikoksesta napsahtaa vielä maahansaapumiskielto joksikin aikaa. Hetken olimme ilman kuskia, kuski ilman papereita ja meidän pitäisi päästä vielä Kroatiaan, Unkariin, takaisin Serbiaan, Romaniaan sekä lopuksi Bulgariaan. Eikä kuskin puolisollakaan ole ajokorttia, joten kuljetuspoliittinen ongelma oli läsnä. Mutta kun käteinen vaihtoi omistajaa, ongelmia ei enää ollutkaan ja pääsimme jatkamaan matkaa CK-13-klubille.
Illalla hurja keikka päättyi jääkiekkoyleisömäiseen ”Finland! Finland! Finland!”-joukkohuutoon, johon meidän piti vastata soittamalla encoret toisensa perään.
Lavalle heitettyä kamaa Novi Sadissa.
17.4 Kroatia, Zagreb, Spunk
Sunnuntaina täysi tupa, mainio lämppäribändi Concrete Worms Serbiasta ja raivokas yleisö. Siinäpä se. Illalla yöpyminen paikallisen jampan luona, juuri siellä sosialistisen arkkitehtuurin multihuipentuman ytimessä. Levyt loppuu Unkarissa ja paitoja on enää muutama s ja xxxxl jäljellä.
18.4 Unkari, Szolnok
BM6, Tomi ja Tomin vaimo.
Arvoitus: millä on kaksi päätä, neljä kättä ja jalkaa, helvetisti vaatteita ja sen saaminen ulos majoituspaikastamme kestää neljä tuntia? No, vastaus lienee kaikille selvä, mutta näin Zagrebissa käymättöminä meitä ei kovinkaan paljon lohduttanut kertomus siitä, että ”harmi kun ei ehditty käymään Zagrebin keskustassa. Se on yksi kauneimpia kaupunkeja meidän mielestä”. Niin. Me olimme kymmenen aikaan raapimassa käsi lipassa ovea, josko vaikka lähdettäisiin menemään. Ei sitten lähdetty.
Paikallinen Tomi-Pub on klassikko. Paikallisen Korson takamailla, viimeisen kerrostalon takana on neuvostohenkinen parakki, jossa paikalliset juopot tuhlaavat vähäiset sosiaaliturvarahansa. Baarin nimi tulee paikan omistajasta, herra Tomista, jonka isä kehitti aikanaan Itä-Euroopan suosituimman pyykinpesuaineen ansaitsematta keksinnöstään juuri mitään. Pesuaineen hän nimesi Tomiksi, jota on mahdollista löytää todella hyvin varustetuista sekatavaraliikkeistä yhä vieläkin. Ensimmäiseen purnukkaan törmäsimme tosin vasta pari päivää sitten Belgradissa. Joka tapauksessa isä osti baarin yksisilmäiselle pojalleen, ja paikka on nyt vuoden takaisen konkurssinsa jälkeen avattu uudelleen.
Lew unkarilaisen tragedian edessä.
Paikalle saavuttuamme tunnelma oli katossa, kuten aina: tupa täynnä kavereita ja kokonainen potsi paistumassa vartaassa kuin muinaisessa Galliassa aikanaan. Tunnelmaa kuvaa hyvin paikallisen järjestäjän ensimmäinen lause kohdattaessa: ”Welcome home!”
Paikallisen rockbändin ja black metal -orkesterin jälkeen rapsautimme rockit sisään suoraan lennosta, sillä natiivien käsitys soundcheckistä on lähinnä se, että sellainen tehdään vasta lavalle mentäessä ja tietysti mahdollisimman pitkään. Heti ensimmäisistä biisistä alkaen Szolnok nakkasi kannat kattoon, me vedettiin kaikki biisit mitä osattiin ja kuskiosasto katsoi vierestä ihmeissään, että mitä helvettiä nyt tapahtuu, kun koko kylä tanssaa ja laulaa mukana. Villi itä. Ah…
Lew Siffer valkoisen miehen hotellissa.