”Jos Welch olisi sukeltanut sentinkään syvemmälle, olisi hän karahtanut pohjaan”, kuvailee Marko Ylitalo Florence Welchin uusinta tuotosta.
Teksti: Marko Ylitalo, kuva: Island
Florence + the Machine
: Ceremonials
Island
Hukkuminen kiehtoo 25-vuotiasta Florence Welchiä. ”And it’s peaceful in the deep Cathedral where you cannot breathe”, hän laulaa Never Let Me Go -kappaleessa ja jatkaa muutamaa säkeistöä myöhemmin: ”Thousand miles under the sea bed, found a place to rest my head”.
Pinnan alla on turvallista, kuin olisi kehdossa. Juuri nyt Welch on kuitenkin pinnalla, ellei jopa sen yläpuolella.
Ceremonialsin ensisingle What the Water Gave Me on saanut inspiraationsa Virginia Woolfin (1882–1941) kuolemasta. Lukuisten vastoinkäymisten ja häilyneen mielenterveyden myötä masentunut modernisti täytti päällystakkinsa taskut kivillä ja hukuttautui lähistöllä virtaavaan Ouse-jokeen. Siinä missä kirjailija kärsi töidensä ymmärtämättömästä aikalaisvastaanotosta, Florence Welch masentui ensilevynsä äkkimenestyksen ja miljoonamyynnin jälkeen.
Toissavuotinen Lungs-debyytti ylsi brittilistan ykköseksi. Sillä Welch esitteli taidehistorioitsijaäitinsä opettamat sanoitusteemat: seksi, kuolema, rakkaus ja väkivalta. Ilman Kate Bushin ja Tori Amosin – ei niinkään Alison Goldfrappin saati Róísin Murphyn – auraamaa taidepop-uraa Lungs olisi ollut todellinen yllätyshitti. Ilman Lungsia Ceremonials olisi kuulunut samaan kastiin. Welch selvisi kovista paineistaan, ja nyt tähti on hulluna hukkumiseen.
Musiikillisesti kakkoslevy jatkaa ykkösen barokkista mahtipontisuutta, mutta kamaripopin sijaan kuullaan kamarisoulia. Linja säilyy myös lyyrisesti. Ensilevyn materiaaliin vaikutti vahvasti ero silloisesta kustannustoimittajapoikaystävästä. Levyn julkaisun jälkeen pari palasi yhteen, mutta erosi jälleen ennen toisen levyn valmistumista. Niinpä Welch manaa yhä eromantrojaan.
Artistin tavoitteena oli tehdä Ceremonialsista paranneltu versio Lungsista. Siitä piti tulla tummempi, raskaampi, isompi – enemmän soulia, vähemmän indietä. Lukuisten tuottajakokeilujen jälkeen laulaja päätyi jo edellislevyllä mukana olleeseen Paul Epworthiin (muun muassa Adele, Bloc Party, Kate Nash ja Primal Scream). Vaikka rummut ukkostavat ja piano pauhaa jylhästi kuin kirkkourku, erottuvat hienovaraiset harput, jousisovitukset ja elektroniset sävyt selkeästi.
Laulajana Welch ei varsinaisesti tukea tarvitsisi, mutta goottilainen gospel-kuoro antaa sitä tehokkaasti, etenkin Leave My Body -päätöksessä. Kuten ensilevyllään, vokalisti puhkuu keuhkojensa kyllyydestä. Vaikka Welch vetää välillä henkeä, soisi taustaorkesterillekin edes hetken tyyntä ennen seuraavaa myrskyä. Kyse ei ole dynamiikan puutteesta, sitä levyllä kyllä riittää.
Kaiken kaikkiaan tavoitteiden olisi toivonut nousseen tätä korkeammalle. Verrattuna Virginia Woolfin uutta luovaan taideproosaan, Welchin on musiikki vain vanhaa päivittävää. Eivätkä mysteeriset tekstit ole kirjallisia samalla tavalla kuin Kate Bushin novellimaiset lyriikat. Silti suurin synti on Ceremonialsin valtamerenkokoinen massiivisuus. Suurisoundisen laulutusinan sävellykset kuulostavat pintapuolisesti keskenään yhtä korkealuokkaisilta. Mutta tämän myötä kokonaisuus puolestaan kuulostaa tasapaksulta, lopulta lähes pitkästyttävältä. Jos ja kun julkaisuun malttaa palata vielä tuupertumisensa jälkeen, erottuu tummasta massasta muutama muita kirkkaampi kappale.
Jos Welch olisi sukeltanut sentinkään syvemmälle, olisi hän karahtanut pohjaan. Hyvä näin, vaikka tunnetusti lahjakkaat ruumiitkin nousevat pinnalle ennen pitkää.
Arvio on julkaistu Rumbassa 15–16/11. Kuuntele albumi Spotifysta.