Gracias X JTT: Globe – Parasta englanninkielistä räppiä, mitä Suomessa on koskaan tehty?

Globe voi hyvinkin päätyä kotimaisten hiphop-klassikoiden kaanoniin Punaisen tiilen (2001) ja PA 2001:n (2001) kaltaisten levyjen joukkoon”, kirjoittaa Anton Vanha-Majamaa arviossaan.

Teksti: Anton Vanha-Majamaa, kuva: Cocoa

Gracias x JTT: Globe
Cocoa

Suomiräpin suurin lupaus paljastuu sujuvaksi tarinankertojaksi.

Kinshasasta nelivuotiaana Suomeen emigroitunut Deogracias Masomi, rap-nimeltään Gracias, julkaisi vuosi sitten taiteilijanimeään kantaneen debyytti-ep:nsä. Siitä tuli hetkessä valtava hitti, jonka painos myytiin loppuun, ja räppärin kotiseuturakkautta käsitellyt HKI-biisi nousi videoineen valtavaksi nettihitiksi.

Samaan aikaan tapahtui paljon muutakin. Noah Kinin ja The Megaphone State -yhtyeen Ekow’n kaltaiset maahanmuuttajataustaiset muusikot nostettiin näkyvästi framille. Alettiin puhua mamuräppäreiden valtakaudesta ja englanninkielisen hiphopin noususta. Sen vetojuhtana toimi Pukinmäessä varttunut, tuolloin 24-vuotias Gracias.

Olkoon kyseessä toimittajien masinoima juttu tai ei, englanninkielinen rap on Suomessa nyt vahvemmissa kantimissa kuin aikoihin. Tekijöitä on ollut koko ajan, mutta edellisestä näkyvästä piikistä on jo kymmenisen vuotta. Tuolloin Redramaa ja Bomfunk MC’siä rummutettiin maailmalle. Tulokset jäivät lopulta vaatimattomiksi, vaikka freestylerit Euroopan musakanavilla pyörivätkin.

Tuskin Graciaksestakaan maailmantähteä leivotaan, mutta tuottaja JTT:n (Juuso Tapio Talsi) kanssa tehty debyyttilevy Globe on ainakin heittämällä parasta englanninkielistä räppiä, mitä meillä on koskaan tehty. Mantteli on helppo luovuttaa, vaikka albumissa ei ole ensi näkemältä mitään vallankumouksellista.

Sen hienous löytyy pinnan alta ja vaatii hieman kaivelua. Aivan ilmeistä on se, että Graciaksen flow on poikkeuksellisen sulava. Tämä ei kuitenkaan riittäisi, ellei albumin tuotanto olisi näin ensiluokkaista ja lyriikka näin rikasta.

Bars-kappaleessa Gracias listaa genren suurimpia nimiä ja 1990-luvun arvostetuimpia klassikoita – ja arvatenkin lapsuutensa suosikkeja. Nasin Illmatic (1994), Wu-Tang Clanin 36 Chambers (1993), Jay-Z:n Reasonable Doubt (1996) ja Snoop Doggy Doggin Doggystyle (1993) ovat tekijöidensä ensilevyjä ja lajityyppiä määritelleitä klassikoita, joilta perittyä estetiikkaa Gracias ja JTT tulkitsevat sekä uudelleentuottavat samaan aikaan tuoreesti ja ajattomasti.

Samalla Globe voi hyvinkin päätyä siihen kotimaisten klassikoiden kaanoniin, jota Gracias biisin lopussa vielä avaa. Siis sinne Punaisen tiilen (2001) ja PA 2001:n (2001) kaltaisten levyjen joukkoon.

Biisimateriaali on tyrmäävän vahvaa. Drive on osuvan vähäeleinen pelinavaus, hittiehdokas 40k Volts kruunataan taivaallisen tarttuvalla korvamatokertsillä ja Oxfords & Canvas Kicks kumpuilee eteenpäin JTT:n tyylikkään minimalistisilla taustoilla.

Jälkimmäinen on myös ensiluokkainen osoitus Graciaksen kyvyistä tarinankertojana. Se pysyy kasassa yksinkertaisen, toistuvan motiivinsa voimin, mutta raameihin jää tilaa polveilla suunnasta toiseen. Lyriikat tulevat milloin mistäkin suunnasta ja pakottavat kuuntelemaan tekstejä, joissa riittää pureskeltavaa.

On täysin mahdollista, ettei Globe koskaan löydä niitä yleisömääriä, jotka se ansaitsisi. Ajassa, jossa lehdenkansiin ja blogien bittiaallonharjoille ylletään suureellisilla rap-oopperoilla tai nihilistisellä shokki-hc:lla, perinnetietoinen ja paikkansa tunteva äänitaide putoaa helposti rakoihin. Ajattomuus ei ehkä ole hyve aikana, jona on tärkeämpää olla näyttävä.

Jos Kanye West tekisi tällaisen levyn, hoppikansa nostaisi raajansa ilmaan pettymyksestä. Missä ego? Missä show?

He missaisivat koko pointin. Aina ei tarvitse olla törkeä ollakseen kiinnostava.

Arvio on julkaistu Rumbassa 6/12. Kuuntele levy Spotifyssa.