Vastaus: kaikki nämä artistit ovat innostuneet flirttailemaan jazzin kanssa. Rumbassa 8/13 julkaistiin pitkä juttu kotimaisen jazzin uudsta noususta, ja julkaisemme artikkelin iloksenne myös netissä.
Teksti: Anna Brotkin
Viime keväänä se tapahtui. Yhtäkkiä kotimainen jazz tuntui olevan joka paikassa. Tai oikeastaan paikoissa, joissa se ei ennen juurikaan näkynyt.
Ensin Ricky-Tick Big Band ilmoitti julkaisevansa levyn Palefacen, Redraman ja Tommy Lindgrenin kanssa. Jo aiemmin Saurus-yhtyeen mc Kesken oli kokeillut siipiään jazzryhmä Kuullos Orchestran kanssa. Maaliskuussa Timo Lassy Band esiintyi Emma-gaalassa Anna Puun kanssa ja heti perään UMO:n jazzorkesteri ja Gracias löivät hynttyyt yhteen. Toukokuussa Dalindèo soitti Helsingin Loosessa, kaukana perinteisistä jazzvenueista. Kesäkuussa Ricky-Tick Big Band nousi Ruisrockin päälavalle, jossa ei ole swingiä ennen kuultu.
Nykyisen jazzbuumin juuret ovat kuitenkin kauempana. Oikeastaan uudenlainen kuhina suomalaisen jazzin ympärillä alkoi ensimmäisen kerran jo 2000-luvun alussa, Five Corners Quintetin ja U-Street All Starsin kaltaisten bändien ympärillä.
Samaan aikaan jazz luikerteli klubikulttuuriin. Jazzin ympärillä toimivan luovan toimiston We Jazzin toimitusjohtaja Matti Nives uskoo, että ratkaisevaa oli juuri se, että jazz tuli mukaan Flow’n kaltaisiin tapahtumiin. Genret alkoivat sekoittua, ja mukaan mahtui yhä enemmän myös jazzia.
”Kyllä siinä joku ajatusmuutos tapahtui. 1970-luvun lopulla syntynyt muusikkosukupolvi oli päättänyt opiskelunsa ja alkoi tehdä omia juttujaan. Niiden oma valmius tehdä jotain kiinnostavaa oli kypsynyt.”
Nives viittaa Verneri Pohjolan, Mikko Innasen, Timo Lassyn, Teppo Mäkysen, Kalevi Louhivuoren ja Jukka Eskolan ikäpolven muusikoihin, joiden kädenjälki näkyy koko skenessä.
Pianisti Jussi Fredriksson uskoo, että nyt vahvistuva ilmiö ei ole vain yksittäisen menestyksen ansiota. Hänen vainunsa mukaan viimeiset viisi vuotta ovat olleet erityisen positiivista aikaa kotimaiselle jazzkentälle. Syy siihen on hänen mielestään selvä: muusikot ovat itse aktivoituneet.
Ricky-Tick Bg Bandin ja Dalindèon keulamies Valtteri Pöyhönen allekirjoittaa näkemyksen.
”Aiemmin asetelma oli vähän se, että odottelet himassa, että joku soittaa sinut keikalle. Nyt muusikot ovat itse enemmän mukana”, Pöyhönen sanoo.
Jussi Fredriksson on tästä hyvä esimerkki: mies hoitaa muusikon työn ohella tapahtumajärjestäjän, levy-yhtiöpomon ja promoottorin töitä. Hänen mielestään jazz-piirejä on vaivannut ennen kaikkea yhteisöllisyyden puute. Edelleen moni tekee kaiken yksin.
”Niillä on vain torvi ja sähköposti. Ei siitä tule mitään!” Fredriksson puuskahtaa.
”Jazz-tyypit on vähän yksinäisiä susia. Ehkä se liittyy siihen, että treenataan paljon. On haastavaa viettää tunteja päivässä oman soittimen kanssa ja samalla pitäisi pystyä myymään se kaikki, olemaan supliikkimies ja kaupparatsu.”
Sekä Timo Lassyn että Ricky-Tick Big Bandin uusimmat levyt ovat nousseet listoille. Se ei ole ihan tavanomaista kotimaisille jazzjulkaisuille, ja aina löytyy niitä, jotka eivät muutoksesta pidä. Rumbastakin tuttu kriitikko Joonas Kuisma vertasi Nuorgam-verkkojulkaisuun tekemässään arviossa Ricky-Tick Big Band & Julkinen sana -yhteistyötä itsensä myymiseen:
”Pöyhönen bändeineen antaa persettä suomalaisten suosikkiräppäreille. Oma ammattitaito annetaan halvalla toisten käyttöön, jotta omalle työlle saataisiin lisänäkyvyyttä”, Kuisma kirjoitti.
Valtteri Pöyhöstä tällainen näkemys hymyilyttää.
”Aina löytyy joku, joka haluaa nillittää jostain. Näen asian itsekin niin, että lähtöideana se, että pistetään nämä kaksi asiaa synkkaan, on hankala. Ja jos se olisi tehty niin, että joku vain räppää big bandin päälle, niin siinä vaiheessa olisikin aihetta kritisoida. Mutta musa on tinkimätöntä. Ihmiset ovat joutuneet myöntämään, että se kuitenkin toimii.”
Myös saksofonisti Timo Lassya narinat valtavirran kosiskelusta ihmetyttävät.
”Olen onnellinen, että pääsin tekemään yhteistyötä Anna Puun kanssa, ja siinä sisältö on tärkeintä. En ole tietoisesti kosiskelemassa uusia yleisöjä jazzille.”
Matti Niveksen mukaan genren sisällä oleva pelko siitä, mitä jazzpuristit mahtavat sanoa, on onneksi hälventynyt. Mutta Nives myös ymmärtää genrevartijoita: perinteiseen jazzdiggailuun on liittynyt se, että kuunnellaan pelkkää jazzia ja vihataan kaikkea muuta.
”Jazzpiireissä joillain mielipiteenvartijoilla tuntuu olevan sellainen käsitys, että tietylle tasolle breikkaaminen vaatisi aina taiteen vesittämisen. Mutta jos katsotaan vaikka Ricky-Tick Big Bandin musaa, ei siinä ole menty studioon ja mietitty, että tehdääs listalevy. Se on sitä aitoa asiaa.”
Osa jazzpuristien valtavirtakammosta kumpuaa genren itsensä sisältä. Lievä markkinointivastaisuus vaivaa Jussi Fredrikssonin mukaan jazz-piirejä, joissa brändi, markkinointi ja konsepti ovat monille kirosanoja.
”Klassista musaa se vaivaa vielä pahemmin. Sillä puolella otetaan niin kuppasia promokuvia kuin vain ikinä voidaan, ettei homma vain olisi kaupallista!”
Pori Jazzin taiteellinen johtaja Mikkomatti Aro on laittanut merkille saman. Hän ei ymmärrä, miksei omaa työtään kannattaisi markkinoida ilman pelkoa sisällön tuhriintumisesta.
“Kun jazzissa muutenkin ollaan musiikillisessa marginaalissa, niin miksi ihmeessä tässä suhteessa annettaisiin tasoitusta muille genreille? Mainstreamiin on matkaa sen verran runsaasti, etten olisi aiheesta huolissani.”
Genrerajojen hälventymisestä kertoo jotain sekin, että uusista jazzbändeistä useampaa on hankala lokeroida. Vaikkapa Elifantree ja Mopo ovat jazzia, mutta samalla paljon muuta.
Ricky-Tick Big Bandin ja kolmen räppärin yhteistyö alkoi, kun Pöyhönen mietti, millä tavalla jazz voisi olla mahdollisimman ajankohtaista. Ajatukset veivät väistämättä hiphopiin. Pöyhönen muistuttaa, että jazz on ollut murroksessa jo pitkään. Kulta-ajat ovat kaukana, ja uusien suuntien hakeminen on genrelle elinehto.
Ricky-Tick Big Band & Julkinen sana -projekti laittaa ajattelemaan, voisiko sama tapahtua jonkun toisen genren kanssa? Ricky-Tick Big Band ja Jukka Poika?
”Se ei olisi todellakaan mahdollista”, Pöyhönen kiirehtii sanomaan.
”Vaikka kyllähän sellaistakin tehdään. Mutta mun mielestä siinä pitää olla jotain oivaltavaa. Keksin aika moniakin genrejä, joita en lähtisi tekemään. Sehän tästä puuttuisi, että seuraavaksi tehdään jotain todella sell outia!”
Julkisen sanan puitteissa Pöyhönen on ehtinyt vierailla Radio Suomipopilla ja NRJ:llä. Mies uskoo, että uusien kanavien kautta uudenlaiset yleisöt löytävät jazzin pariin. Ja ovat löytäneet jo.
”Julkinen sana -projektin taustalla on ollut idea siitä, että pikku-hiphopparit päätyisivät Digeliukseen ja miettisivät, että ’ai täältä toi musa tulee’.”
Hyviä jazzbändejä Suomessa riittää, mutta rakenteet niiden ympärillä ovat heikkoja. Kenttä huutaa lisää väliportaan toimijoita: keikkajärjestäjiä, managereja, media-agentuureja. Matti Niveksen mielestä on hullunkurista, että julkisuudessa jazzille ollaan vähän väliä pyytämässä lisää rahaa, kun oikeastaan pitäisi miettiä, miten musiikin tueksi saataisiin lisää uskottavia toimijoita, joille rahat pitäisi antaa. Jussi Fredrikssonin mukaan syyttävällä sormella voi osoittaa sekä julkisen rahoituksen että muusikoiden itsensä puoleen. Jazzkentällä ei hänen mukaansa ole onnistuttu luomaan riittävän kestäviä rakenteita. Paitsi juuri nyt.
”Nyt ollaan tilanteessa, jossa uskottavia toimijoita alkaa olla. Julkisella puolella kannattaisi olla hereillä, että nämä pystytään pitämään hengissä”, Fredriksson sanoo.
Hänen ja rumpali Jaska Lukkarisen keväällä perustama Helsinki Jazz Underground -kollektiivi edustaa uudenlaista toimijuutta. Se yhdistää ja laajentaa miesten omien levymerkkien toimintaa, jonka seurauksena kontaktit sekä jakelu- ja promootiokuviot ovat yhteiset. Se auttaa, sillä vaihtoehtoja omakustanteen ja ison levy-yhtiön välillä ei juurikaan ole. Niinpä yhä useampi suomalainen jazzbändi julkaisee levynsä ulkomaisella levymerkillä. Matti Nives ei näe muutosta ainoastaan positiivisena.
”Kansainvälistymisen kannalta siitä voi aiheutua paljon hyvää. Mutta moni firma satsaa markkinointiin vain omalla alueellaan. Se tarkoittaa sitä, että jos artisti haluaa toimia myös Suomessa, on homma otettava erikseen haltuun myös täällä.”
Esimerkiksi Jukka Eskolan Hub Up (2006) -levy ilmestyi pelkästään Japanissa. Timo Lassyn In with Lassy (2012) julkaistiin italialaisella Schemalla ja Kari Ikonen Trion Bright (2013) saksalaisella Ozellalla. Mopon Jee!-levyä (2013) jakelee brittiläinen Edition Records, joka julkaisee myös Alexi Tuomarila Trioa. Ulkomaisista merkeistä hyötyvät eniten ne muusikot, joiden suunta on selkeästi Suomen rajojen ulkopuolelle. Sellaiset kuin Timo Lassy.
”Enemmän siitä on ollut hyötyä kuin haittaa. Ajatuksena on, että olisi hienoa saada johonkin toiseen maahan samanlaista meininkiä kuin Suomessa on nyt rakennettu”, Lassy sanoo.
Viime aikoina Lassy on satsannut Hollantiin. Suomessa suosittu muusikko huomauttaa tekevänsä muualla vasta pintaraapaisua. Haaste on vanha tuttu: kilpailu on kovaa.
”Aina toitotetaan sitä, että Suomessa on hyvä taso jazzissa. Niin onkin, mutta niin on myös muualla. Jazz-skene on loppujen lopuksi aika pieni. Kaikki maailman bändit kilpailevat keikoista.”
Timo Lassyn kohdalla suomalaisuuden toitottamisesta ei ole aina ollut hyötyä. Tampere Jazz Happeningissa norjalaistoimittaja tuli kysymään Lassylta, miksi helvetissä tämä soittaa tuollaista musaa, kun kerran tulee Suomesta. Skandinaavisuus on perinteisesti liitetty kokeilevampaan otteeseen, ei Lassyn musiikin soulahtavaan soundiin.
Matti Nives on istunut musiikkivientiseminaarissa, jossa määriteltiin tavoitteita suomalaiselle jazzille. Joku ehdotti, että kotimaista jazzia pitäisi olla jokaisella isolla kotimaisella festarilla.
”Minusta pikemminkin suomalaisen jazzin pitäisi olla niin innovatiivista, että sitä seurataan sen takia. Jos sitä sen jälkeen on kaikilla isoilla festareilla, niin hyvä.”
Kesäkuussa Pori Jazzin taiteelliseksi johtajaksi valittu Mikkomatti Aro uskoo, että festarin on lähivuosina uudistuttava. Se voisi tapahtua esimerkiksi muuttumalla enemmän perinteisen festivaalin suuntaan, nykyisen konserttisarja-ajattelun sijaan.
Jokavuotinen valitus Pori Jazzien jazzittomuudesta väsyttää Aron lisäksi myös Matti Nivestä. Festarin viitekehys kun on niin massiivinen, että pääesiintyjien on pakostakin oltava jotain muuta kuin jazzia.
”Minusta siinä ei ole mitään epäselvää. Päinvastoin on naurettavaa, että jotkut kriitikot vaativat, että Kirjurinluodon mega-areenalla pitäisi olla pelkkää jazzia”, sanoo Nives.
Mikkomatti Aro muistuttaa, ettei Porin vyyhti ole yksinkertaisimmasta päästä.
“Jokainen kritisoijakin varmasti ymmärtää realiteetit eli sen, että pelkästään jazziin nojaavan tämän kokoluokan festivaalin pyörittäminen Porissa olisi mahdottomuus.”
Jazzin julkinen imago on pitkään nojannut salonkikelpoisuuden traditioon. On siistit puvut, suorat jakaukset ja kiillotetut torvet. Matti Nives harmittelee, että välillä on lukkiuduttu liikaakin ajattelemaan, ettei jazzia voi soittaa ilman kravattia. Toisaalta, vastareaktiona tälle on puhuttu ”hassuhattujazzista”. Termillä tarkoitetaan musiikin habituksen karnevalisointia, jotta se ei tuntuisi niin vaikeasti lähestyttävältä.
”Jengi ei onneksi enää nykyään liitä pukuihin mitään fiinejä mielikuvia. Ne on käyneet keikoilla ja tietävät, ettei se ole musan ydin. Jazzissa fiiniys on pelkkä illuusio.”
Nivekselle perinteiden liiallinen kumartaminen ja jazzin museointi edustavat vastavoimaa genren elinvoimaisuudelle.
”Jos menet Blue Noteen Nykissä, joudut tekemään pöytävarauksen ja siihen tulee joku drinkkilippu kylkeen. Minulle tulee siitä vastenmielinen olo. Se on tosi kliiniä ja siitä puuttuu se vaaran tuntu ja ryöhnä, josta ainakin itse pidän.”
Valtteri Pöyhösen mielestä jazzilla on ansaitustikin elitistinen maine, mutta pitkäaikaisen työn ansiosta sekin on muuttumassa.
”Perinteiset ennakkoluulot siitä, että jazz on hankalaa ja et voi diggailla siitä jos et tajua sitä, alkavat hälventyä.”
Pönkeän fiinistä imagosta ei ole tietoakaan We Jazz -klubilla Helsingin Kuudennella linjalla lauantaiyönä kello kolme. Tanssilattia on tukossa ja hiki roiskuu. Kampaukset ovat kaikkea muuta kuin suorassa. We Jazz -illat tulivat aikanaan kuin tilauksesta, Ricky-Tick Recordsin Jazz Heat Bongo Beat -klubin lopetettua.
Alkuillasta We Jazzissa soittaa livebändi ja loppuilta on omistettu tanssittavalle jazzille, ilman että se on adaptoitu nykypäivään housejazziksi tai nu jazziksi.
Mutta toki We Jazz -illoissakin dj:ltä on tultu pyytämään Miles Davisin sijasta Pitbullia.
”Mitä siihen voi vastata? Joskus on sitä jengiä, joka ei yhtään suostu kuuntelemaan mitä siellä tapahtuu vaan niillä on joku oma agenda, että on pakko saada kuulla samaa musaa mitä himassakin kuuntelee”, Matti Nives sanoo.
Useammin Nives tosin on törmännyt klubeillaan päinvastaiseen. Siihen, että jazznoviisi saapuu vahingossa paikalle, ihmettelee hetken, ihastuu ja alkaa tanssia. Siitä Nives kiittää aikuistunutta musiikkikulttuuria. Ylpeys diggailla vain yhtä genreä kerrallaan on vähentynyt.
”Vapauttavin kuunteluelämys on se kun tajuaa, ettei jazzia tarvitse tajuta.”
Artikkeli on julkaistu Rumbassa 8/13.