Rockbaari Ilveksen takimmaisessa loosissa haisee viina. Jouni Hynynen ja Miitri Aaltonen ovat viimeiset tunnit puhuneet toimittajalle toisen perään ja päässeet nestemäisen illallisen makuun.
Alkoholi höyryää myös heidän yhtyeensä uudella levyllä. Kotiteollisuuden toinen hittikokoelma Murheen mailla 2007–2014 sisältää coveralbumin Sotakoira III. Se upottaa kosteudestaan kuuluisan yhtyeen entistä prosenttipitoisempaan tärpättiin: lähes jokainen kappale kertoo viinanjuonnista.
Laulaja Hynysen edessä on tyhjä snapsilasi ja puolikas lasillinen valkoviiniä. Hän sanoo, että Sotakoira III:lle ei erityisesti haettu alkoholipitoista teemaa.
Se on lappeenrantalaisen yhtyeen kolmas coveralbumi. Mukaan ovat päässeet muun muassa Kollaa kestää -yhtyeen Kännissä aamulla, Mahon neitsyen Ne ei myyneet mulle viinaa, Juice Leskisen Dokumentti ja Hectorin Juodaan viinaa.
”Studiossa oli äänitysten aikana luokkaretkitunnelma: tutut jätkät pelasivat samalla laatikolla eivätkä tähdänneet varsinaisesti mihinkään”, Kotiteollisuuden neljänneksi jäseneksi viime keväänä vihitty kitaristi Aaltonen sanoo.
”Olemme kaikki seitsemäntuumaisista hippilevyistä kiinnostuneita punkkareita, joiden kollektiivinen keikkareissu on kestänyt liian kauan ja yhteinen nimittäjä on 1980-luvun suomirock. Oli helvetin helppoa päästä yhteisymmärrykseen valinnoista. ”
Sotakoira III:n kappalevalinnat sijoittuvat yhtyeen mukavuusalueelle. Suurin osa kahdestatoista raidasta on poimittu Eppu Normaalin, Juice Leskisen ja Hectorin katalogeista. Masennuksen ja itsetuhon maskuliiniset kansallistulkit edustavat samaa mielenmaisemaa kuin Kotiteollisuuden raskas rock.
Kahdelle ensimmäiselle Sotakoiralle mahtui laveammalla haitarilla genreshoppailua: uuden aallon poppia (Tavaramarkkinat), progea (Haikara) ja iskelmää (Reijo Kallio ja Merja Rantamäki).
Hynynen allekirjoittaa väitteen, että aiemmat Sotakoirat ovat kokeilevampia kuin uusin. Hän nimeää vuonna 2012 ilmestyneen kakkososan Kotiteollisuuden parhaaksi coverlevyksi.
”Sotakoira II syntyi niin, että mentiin jätkien kanssa mökille, otettiin lempilevyt messiin ja saatiin aikaan ihana sekamelska. Tämä kolmonen taas on törkyinen jätelajitelma, punkimpi kuin aiemmat.”
Laulajan mukaan cover-version lähtökohtana on oltava rakkaus kappaleeseen.
”Mutta että rundaisimme vuosia cover-setin ympärillä? Ei. Vihaan bändejä, jotka soittavat pelkkiä covereita. Sitä paitsi kun käy vieraissa, oma tuntuu taas paljon paremmalta.”
Aaltonen pitää sammaleisen monologin, jonka päähenkilö on hänen ikävä musiikinopettajansa peruskoulusta. Tämä vaati oppilailta täydellistä teoriaosaamista ja oli imeä innon oikeasta soittamisesta.
Puheenvuoron viesti on, että Aaltonen ja hänen yhtyetoverinsa eivät ole teknisesti briljantteja muusikoita, vaan puhtaasta ilosta soittavia punkkareita.
Siksi Kotiteollisuus ei ikipäivänä kajoaisi teknisesti briljeeraavaan musiikkiin. Aaltosen mielestä sellaista ovat etenkin r&b ja reggae.
”Kotiteollisuuden ei kannata tehdä reggaeta samasta syystä kuin Aretha Franklinin ei kannata vetää kivirekeä: siitä ei tulisi mitään. Ne ovat vitun vaikeita lajeja, muusikoiden musaa. Niissä pitäisi oikeasti osata soittaa.”
Kun kappale kulkee Kotiteollisuus-mankelin läpi, se saa alkuperäistä rankemmat kasvot. Hynynen muistelee, että ensimmäisen Sotakoiran ilmestyessä yhtyettä jaksoivat vielä kiinnostaa alkuperäisten esittäjien mielipiteet, ja he lähettivät versioitaan kuunneltaviksi kappaleiden tekijöille.
Että sellainen cover, Tavaramarkkinoiden Liisa Akimof kuittasi Kevät-hittinsä särörunttauksen. Juice Leskisen yhtye Grand Slam ei reagoinut Vaasankin veri vapisee -versioon. Ne Luumäkien kitaristi Heko tyytyi toteamaan Onnellisesta perheestä, että kuunneltu on.
Silloin Hynynen oivalsi, että coverin lähtökohtana ei ole tehdä kappaleesta alkuperäistä parempaa, vaikka alkuteosta pitääkin kunnioittaa. Hänen mielestään Kotiteollisuus on onnistunut pistämään alkuperäistä paremmaksi kahdesti. Näitä osumia ovat Haikara-yhtyeen Manala ja Motelli Skronklen Kone.
”Minkä tahansa biisin voi pilata, mutta sitä en ymmärrä, kuinka huonosta biisistä voisi tehdä paremman. Siksi valitsemme valmiiksi hyviä kappaleita.”
Eput, Hector ja Juice toistuvat Hynysen puheissa yhtenään. He ovat hänen musiikillisia ja sielullisia esikuviaan ja dominoivat Kotiteollisuuden cover-palettia.
Eppujen Murheellisten laulujen maa on Hynysen mielestä liian iso kappale tulkittavaksi. Pyhää maaperää on myös Beatlesin tuotanto. Aina Beatles-covereita kuullessaan Hynynen ihmettelee, miksi ne on tehty.
”Strawberry Fields Forever on jättiläinen”, Aaltonen säestää.
”Millä lihaksilla punkbändi Skandinaviasta lähtisi sellaista versioimaan? Kuinka nyrjähtänyt ego pitäisi olla?”
Hynynen ja Aaltonen suovat saman vapauden artisteille, jotka tekevät versioita heidän musiikistaan. Jos Hynynen saisi valita, Kotiteollisuuden tuotantoa covereina laulaisivat Martti Syrjä ja Pate Mustajärvi. Aaltonen haluaisi kuulla David Bowien version Tämän taivaan alla -kappaleesta.
Kotiteollisuus ei kuitenkaan ole saanut valita. Niinpä sen kappale Tuonelan koivu on päätynyt Jipun tulkittavaksi ja Ilkka Alanko on tehnyt version Mahtisanat-biisistä. Youtubesta löytyy muidenkin artistien Kotiteollisuus-covereita.
Hynynen sanoo, ettei ole tutustunut niihin. Ehdotus: mitä, jos hän kuuntelisi muutaman ja kertoisi niistä mielipiteensä?
”Ei käy”, hän jyrähtää.
”Ei minulla ole aikaa sellaiseen. Sillä ei ole meille merkitystä, tekeekö Jippu meidän biisistä version vai ei.”
Kotiteollisuus on tehnyt muiden tuotannosta versioita ainoalla itselleen mahdollisella tavalla, Hynynen selittää. Samalla tavalla muut tekevät versioita Kotiteollisuuden tuotannosta ainoalla itselleen sopivalla tavalla.
”Saamme niistä teostotulomme, ja se riittää.”
Hynynen nyökkää Aaltoselle: on aika tilata lisää viinaa.
”Voidaanko seuraavaksi puhua naisista ja peppuseksistä?”