Livearvio: Ehkä te muutkin nyt tajuatte, että meidän Apulanta on maailman paras rokkibändi

Apulanta soitti erinomaisen keikan Barona-areenalla. Jose Riikonen raportoi paikan päältä.

Markus Paajala

Apulanta
Barona-areena, Espoo
10.1.2015

Ensimmäisenä tulevat Miksei uni tuu ja Silmämuna. Niiden myötä tulee myös valtava tunnekuohu.

Täysi Barona-areena mylvii.

”Mä oli viikko sitten Vain elämää -konsertissa. Mummot eivät istuneet siellä. Älkää tekään istuko!” Toni Wirtanen sanoo.

Lapset, nuoret, aikuiset ja muutamat vanhuksetkin nousevat istumapaikoillaan seisomaan, eivätkä istu seuraavaan kolmeen tuntiin.

Mikä noissa aloituskappaleissa sai niin liikuttumaan? Ne eivät ole oikeasti erityisen hyviä lauluja. Ne ovat banaalin yksinkertaisia kappaleita. Niitä ei kuuluisi soittaa monituhatpäisen yleisön edessä toisella loppuunmyydyllä keikalla.

Eihän tuon bändin pitäisi noilla biiseillä olla täällä!

Siinähän se tunnekuohun syy tulikin.

Selitän asian tarkemmin myöhemmin. Kerron ensin keikasta. Se oli helvetin hyvä.

Kuva: Jussi Mäntysaari
Kuva: Jussi Mäntysaari

Kahden ensimmäisen kappaleen jälkeen on tehty selväksi, mistä on kysymys. ”Kosto kaikista vuosista”, sillä tämä konsertti on meille myyty.

Eikä sitä edes tajunnut aiemmin, mitä niihin kaikkiin 23 vuoteen on mahtunut.

En äkkiseltään osaa sanoa yhtään bändiä, joka pystyisi soittamaan melkein kolme tuntia pelkkiä hittejä ja megahittejä. Apulanta pystyy. Olen vähäisen elämäni aikana käynyt kymmenillä, ehkä sadoilla keikoilla, ja yleensä tylsistynyt jossain vaiheessa. Jopa Bruce Springsteenillä oli Olympiastadionilla huonot hetkensä.

Apulannan kolmetuntinen hujahtaa nopeasti. Missään vaiheessa ei tule tylsää.

Soundit ovat rautaa. Erityismaininta siitä, miten ihanasti ja selkäpiitä kutkuttavasti sähkökitara osaakaan murista, kun sitä käsittelee oikein.

Isot screenit näyttävät enimmäkseen hikistä Toni Wirtasta. Olen kamalan onnellinen hänen puolestaan. Hän nauttii osastaan illan toisena päätähtenä ja hoitaa yleensä hapuilevan laulutonttinsakin poikkeuksellisen hyvin.

Toinen illan tähti on Simo Santapukki. Hän jutustelee välillä Wirtasen kanssa ja on levollisen oloinen tarinaa iskiessään. Hän soittaa odotetun erinomaisesti – muun muassa pitkän rumpusoolon, joka on varmasti ohjelmanumero, josta hän on haaveillut pikkupojasta asti.

Basisti Ville Mäkinen hoitaa bassonsoiton moitteettomasti. Kappaleita lihavoivat myös keikkakitaristi Pauli Hauta-aho ja kosketinsoittaja Antti Pitkäjärvi.

Tärkeää on se, että tämä ei ole nostalgiaa. Tämä ei ole keikka, jossa vanha bändi toimii vanhojen fanien jukeboksina. Jukeboksi ei soittaisi esimerkiksi käsittämätöntä, ensimmäisen albumin väkivaltaista Valokuva-kappaletta.

Kun Apulanta soittaa materiaalia vaikkapa Kolme-, Aivan kuin kaikki muutkin– ja Plastik-levyiltä, se ei kuulosta vanhan lämmittelyltä.

Sitä paitsi aivan yhtä riehakkaasti yleisö ottaa vastaan tuoreimmankin materiaalin. Itse asiassa yli kahdenkymmenen vuoden ajalta soitettava biisimateriaali kertoo siitä, että yhtye on kehittynyt: uudet laulut (joista en itse edes kummemmin välitä) kuulostavat vanhoja paremmilta.

Kuva: Jussi Mäntysaari
Kuva: Jussi Mäntysaari

Huippuhetkiksi kohoavat tyrmäävä Liikaa, kaunis Maanantai (jonka aikana moni nainen itkee vuolaasti), riehakas Ravistettava ennen käyttöä, musertava Armo (lisää itkeviä naisia), ilkeä Pahempi toistaan… Vaikeaa niitä huippuhetkiä on eritellä, kun jokainen laulu on hitti.

Apulanta olisi voinut raahata keikalle vaikkapa Vain elämää -tähtiä tehdäkseen keikasta Cheek-tyylistä viihdespektaakkelia, mutta se ei tehnyt niin. Se on helpotus.

Se ei olisi Apulannan juttu. Apulannassa pitää olla vähän sitä kellaribändiä ja sinne tänne -asennetta. Yhtye on tälläkin keikalla parhaimmillaan silloin, kun lavalla ei ole muuta tilpehööriä.

Zombeja-kappaleen aikana lavalle tulee tanssijoita. He roikkuvat naruissa ja tanssivat lavalla. Ilona-biisin aikana Toni Wirtanen nousee vaijereilla korkeuksiin soittamaan soolon. Pommeja ja liekkejä ei säästellä.

Nämä show-elementit ovat turhanpäiväisiä, ja mieluummin eläisin ilman niitä. Liiallinen koreografia tuntuu Apulannan keikalla kiusalliselta. Bändin ei tarvitsisi kosiskella tällaisilla ulkokultaisilla asioilla ketään.

Mutta se on pikkuasia. Annan anteeksi. Sitä paisti yhtye on varmasti hykerrellyt suunnitellessaan koreografioita: ”Me voidaan oikeasti tehdä nämä jutut!”

Kaksi encorea tulee. Toisen encoren aikana bändi soittaa ihan uuden biisin. Se ei kuulu yhtyeen parhaimmistoon, mutta ei se mitään.

Mitä kuuluu -kappaleen aikana Tuukka Temonen tulee vierailemaan basson varteen. Hän soittaa vielä viimeisen Anna mulle piiskaa -kappaleenkin aikana.

Keikan jälkeen kysyn, miltä tuntui. En tunne Temosta sen paremmin, mutta en ole koskaan kuullut tai nähnyt hänen olleen yhtä euforisen oloinen.

”Mahtavaa! Ihan mahtavaa!” hän toistelee.

Risainen, riitainen rämäkolmikko oli kasassa vielä yhden kerran. Vielä kerran mentiin rintamalle käsi kädessä ja näytettiin, mistä kana pissii.

Ihana tarina. Koko Apulanta on ihana tarina.

Kuva: Mikko Mali
Kuva: Mikko Mali

Minä ja moni muu täällä ovat kuunnelleet Apulantaa 1990-luvun puolivälistä asti. Itselleni rockmusiikki avautui nimenomaan Apulannan kautta silloin, kun näin Lista-ohjelmassa Silti onnellinen -musiikkivideon.

Suurin osa meistä pitkän linjan Apulanta-ihmisistä on menettänyt otteensa yhtyeeseen vuosien varrella kerran jos toisenkin, joskus melkein lopullisesti. Niin minäkin. 20 vuoden aikana ihminen muuttuu niin paljon.

Viime ja tämän vuoden aikana minun on ollut pakko tutustua jo kerran hylkäämääni Apulantaan työasioiden takia, ja jotenkin olen löytänyt taas Apulannan. Jotenkin se tuntuu taas kauhean mielenkiintoiselta. Ja jotenkin tämä kaikki tuntuu huipentuvan tähän iltaan.

Siksi puhkean kuumiin kyyneliin, kun Apulanta soittaa ne kaksi alussa mainittua, hyvin yksinkertaista ja tavallaan aika kelvotonta kappaletta 1990-luvun alusta tänään Barona-areenalla. Kaikkien näiden vuosien jälkeen me olemme taas yhdessä. Se tuntuu hyvältä.

Apulanta ei ole koskaan ollut salonkikelpoinen yhtye, eikä se ole koskaan halunnut sellainen ollakaan. Ja sanokaa mitä tahdotte, mutta väitän, ettei Apulanta ole sellainen vieläkään. Vain elämää -kortteja voidaan toki pelata, mutta minä tiedän, että Apulannassa on edelleen vaaraa ja vittumaisuutta.

Apulanta on dinosaurus, mutta se on saalistava, ilkeä ja vaarallinen sellainen. Kunnon hirmulisko.

Myyntilukujen, uran pituuden, kosiskelevien hittien, taiteellisesti verrattain vähäisen muuttumiskyvyn ynnä muiden mittareiden perusteella tuntuu ihan relevantilta sanoa, että Apulanta on samaa kastia kuin Popeda, tai vastaavat tylsänpulskeat viihdeinstituutiot.

Mutta se, joka näin sanoo, ei tiedä, mistä on kysymys. Se ei tajua. Se ei tiedä, mistä meidän Apis on tehty.

Kuva: Mikko Mali
Kuva: Mikko Mali

Lasinpalasia syövistä sekopäistä, näsäviisastelijoista, ystävyydestä, vihasta, ahdistuneista runosieluista, vihaisista nuorista sydämistä, rakkaudenkaipuusta, keskisormista, mustasta huumorista, päähän potkituista ressukoista, rokkitähtiunelmista, kumartelemattomuudesta, ulkopuoleisuudesta, teini-iän sekavista seksiunista, rakkausrunoista – niistä on meidän Apis tehty.

Ja jos ette tajuu sitä, turhaa edes yrittää, koska ette ole meidän jengiä. Me ollaan ulkopuolisia niin kuin meidän Apiskin on, ja siksi me ollaan niin ylpeitä itsestämme ja meidän yhtyeestä, kun se soittaa täällä teidän areenalla meidän biisejä ilman, että se on joutunut myymään teille sydäntään.

Siksi me pillitetään tällä keikalla.

Sipe on sanonut: ”Mä tiesin aina, että soitin maailman kovimmassa bändissä.”

Me tiedettiin se myös. Ehkä te muutkin nyt viimein, tämän murhaavan hyvän areenakonsertin jälkeen, tajuatte sen.

Mutta me tiedettiin se ekana!