Murmanskin Baltian-rundia käsittelevä blogisarja päättyy kolmanteen osaansa. Loppu hyvin, kaikki hyvin?
MURMANSK: BALTIA-PÄIVÄKIRJA, OSA 3
”Mr and Mrs Oniscidea, I presume?”
Murmanskin Baltian-kiertueen päiväkirja huipentuu osaan kolme, jossa yhtye seikkailee joulun kynnyksellä Liepajassa. Kertomuksessa päästään entistä syvemmälle rockelämän glamouriin – maasiiroineen päivineen.
Murmansk esiintyy seuraavan kerran Suomessa Femmagaalassa (15.2. Helsingin Virgin Oil). Virolaisen Elephants from Neptunen taasen voi nähdä 7.2. Seinäjoen MARS tapahtumassa ja 8.2. Tampereen Valoa-festivaaleilla.
Kuva: Murmansk & Elephants from Neptune
Minirundin finaali häämötti, 22.12. Liepaja. Oltiin nukuttu Riikassa yö villapaidoissa, ja aamulla oli silti kurkut kipeinä.
Siksi mieltä jo lämmittikin tieto siitä, että seuraava yö vietettäisiin Fontaine Palace-hotellissa, jonka joku kaheli miljonääri oli rakentanut Liepajaan. Ihmiset olivat kehuneet hotellia meille, joten mielissä siinsivät jo kuuma kylpy ja lokoisat oltavat. Fontaine on myös keikkapaikka, josta liikkuu villejä huhuja, joten kaikki odottivat uteliaina Liepajaan pääsyä.
Perillä odotti jälleen radiohaastattelu, tällä kertaa Rietumu Radiossa. Edellisestä kerrasta poiketen saavuimme paikalle hyvissä ajoin, ja meitä vastassa oli iloinen ja suloinen nuori nainen. Elephants from Neptune oli mukana sielläkin, ja molemmat bändit pääsivät pulisemaan, soittamaan biisin ja vielä luikauttamaan pätkän joululaulua omalla kielellä.
Me soitettiin Vague Language, ja lopuksi Laura veisasi ahdistuneena pätkän Hei tonttu-ukot hyppikää -biisiä. Kukaan muu ei suostunut laulamaan mukana, ainoastaan selittämään, että lyriikat ovat jokseenkin kummalliset. ”Hetken kestää elämä, ja sekin synkkä ja ikävä”?
Ja sitä paitsi sehän on ruotsalainen joululaulu. Vaikea uskoa, että originaalit sanat ovat menisivät ihan noin.
Hotellilla katseltiin paikkoja – wau, onpa siisti mesta! Mutta me ei päästykään itse hotelliin vaan saatiin sen ulkorakennuksessa oleva huoneisto. Jotenkin meille kävi sellainen mäihä, että huoneistossa oli vain kaksi patteria, yksi makkareista kuhisi maasiiroja ja vessa oli paskana. Tästä ilmoitettiin respaan ja vastaus oli: ”Joo, me tiedetään siitä. Siellä kävi joku korjaajakin, mutta ei se saanut sitä kuntoon. Sitä pitää säätää sieltä säiliöstä.” Nice.
Noh, tee-se-itse-putkonen (Laura + Olli) ei saanut muuta aikaan kuin sen, että vessa alkoi huutaa ja lorottaa kuin mikäkin pubiruusu. Naapurissa asuvat Elephantit tosin eivät kärsineet samoista haitoista. Niillä oli lämmintä, mukavaa ja vessakin pelasi. Murmansk-karmaa selvästi, haha!
Maasiiroja Hotellissa.
Viimeisiä hetkiä vietiin, ja Fontaine Clubille oli tullut jo paikallisia maailmanlopun juhlijoita siinä kohtaa, kun Elephantit soittivat. Robert (voc) sai jengin taas innostumaan, vaikka ne aluksi vain pällistelivätkin kankeina. Vetivät taas hyvän keikan!
Fountaine Palacen bäkkäri oli sijoitettu valtavan keikkalavan yläpuolelle, hyvin jyrkkien portaiden taakse, jotka olivat kuin luodut tippumiseen. Siinä Fanttien soittaessa basistimme päättikin hoitaa tämän pois alta, ja lipesi kolmesta metristä suoraan betonilattialle. Eihän siinä hyvin voi käydä. Vintti pimeäksi.
”Onko jalka murtunut, liikkuvatko sormet, tilataanko ambulanssi?” –arpomisen jälkeen se jätettiin lopulta tilaamatta, hoidettiin ensiapuna jeesusteipin avulla kaverin nilkka edes jonkinlaiseen kuosiin, ja koska sormetkin alkoivat vartin jälkeen liikkua, tönäistiin tyyppi lavalle.
Siinä kohtaa jo enemmän jengiä oli löytänyt tiensä klubille, ja yleisön promilletkin olivat keikkojen välissä ehtineet nousta. Koko bändi oli sen verran kuohuksissa Ollin kompuroinnista, että keikasta tuli varsin adrenaliinin makuinen ja riehakas: nyrkillä naamaan ekasta biisistä loppuun asti. Jossain riehunnan lomassa paikallinen nuorimies tiedustelemaan Lauralta ”You’re so sexy! Where are you from?” ja halasi vielä päätteeksi. Hyvä meininki, kun jengi tulee pokaamaan kesken keikan.
Jengi oli tosi innoissaan ja keikka oli kaikin puolin rundin paras. Iso lava, hyvät kamat, hyvät soundit ja hurja meno, mikäs siinä.
Keikan jälkeen ehdittiin hengaamaan Elephantsien kanssa paremmin kuin aiemmin, ja oli superhauskaa yhdessä! Porukasta selvisi kaikenlaisia asioita, kuten että basisti Rain osaa parantaa toisten sairauksia kiljumalla (The Scream Doctor) ja että Markko ei pidä vaalenpunaisista housuista. Rumpali Jon oli joskus asunut Suomessa ja puhui kieltä tosi hyvin. Kitaristi-laulaja Robertin kanssa kannattaa lähteä tanssimaan!
Kaikki kundit tuntuivat olevan tosi lämminsydämisiä, hauskoja ja innostavia tyypejä. Can I call you Eddie-baby? Pikkutunneilla harjoitettiin perinteistä sammuneen töhrintää. Tällä kertaa uhri oli bassohuligaani Rain. Taidepläjäystä ihailtiin aamullakin.
Bäkkärimenoa Fontaine Palacessa.
Seuraavana päivänä lähdettiin ajelemaan kotia kohti ja jännitettiin, pääseekö Laura ongelmitta lauttaan. Neidin laukku kun oli tehnyt katoamistempun edellisenä iltana passeineen ja lompakkoineen päivineen.
Onnistuihan se. Basisti tiputettiin lievästi murtuneeksi osoittautuneen jalkansa kanssa sairaalaan ensiapuun, solisti ja rumpali hankkivat viikon kuumehoureisen lentsun ja kitaristi puolestaan häipyi Etelä-Koreaan, josta se lähetteli seuraavat pari viikkoa kuvia Reykjavikin-reissulta hankitusta lelulinnusta eri paikoissa, jonkinlaisena Amélie-takautumana siis.
Isot kiitokset reissun järkkäilystä Toomasille, Liinalle ja Ritulle sekä mahtavasta matkaseurasta Elephants from Neptunelle (Robert, Rain, Jon, Markko & entourage)!
Lue blogisarjan edelliset osat tästä ja tästä.