Slayerin kitaristin ja pääasiallisen säveltäjän Jeff Hannemanin kuolema on saanut monet opetuslapset mietteliääksi. Tässä Esa Holopainen, Pekka ”Pexi” Olkkonen, Janne Joutsenniemi ja Tuomo Saikkonen muistelevat suurmiestä.
Kuva: American Recordings
”Uutinen Jeff Hannemanin kuolemasta pysäytti päivärytmin, vaikka täysin yllätyksenä se ei tullut. Hanneman on yksi mentoreista, joka on vaikuttanut musiikilliseen sekä henkiseen kehitykseeni suunnattomasti. Slayerin ja erityisesti Hannemanin kynästä syntyneiden klassikoiden merkitystä tuskin kukaan voi väheksyä.
Jeff oli se kaveri, joka luukutti jumalaisia riffejä ja disharmonisia sooloja ghettoblasterin läpi, kun istuimme varhaisteineinä juomassa pussikaljaa ja kasvattamassa karvoja ylä- sekä alapäähän. Niinpä albumit Reign in Blood, South of Heaven ja Seasons in the Abyss (eli aikakausi 1986–90) ovat Slayer-tuotannon ehdotonta kärkeä.
Jeff Hannemanin nimi jää elämään metallin ehdottomana visionäärinä. Sanomattakin on selvää että Slayer, sellaisena kuin moni meistä sen tuntee, on Jeffin poismenon myötä kuollut.
Serve well brother!”
– Esa Holopainen, Amorphis
”Jeff Hannemanin kuolema on tragedia. Uutinen yllättää, koska joidenkin tietojen mukaan mies olisi toipunut sairaudestaan.
Slayerin tinkimätön tyyli iski kovaa nuorena ja vetoaa edelleen. Asenne, nopeat riffit ja rankat lyriikat olivat yllättäen tärkeämpiä kuin soittotaito, jota nuorena ihannoin. Edelleen tähän päivään asti minkään muun bändin musiikki ei tee samanlaista vaikutusta.
Slayeria ei voi kuunnella ilman, että soittaa ilmarumpuja tai moshaa. Bändi on myös pysynyt tyylilleen uskollisena, vaikka muut aikalaiset ovat tehneet mitä erikoisimpia kokeiluja.
Hanneman oli todella tärkeä osa Slayeria enkä tiedä, miten bändin käy ilman häntä. Erityisesti arvostan miehen biisejä South of Heaven, Raining Blood, Angel of Death, Mandatory Suicide ja Seasons in the Abyss, jotka kuuluvat edelleen Slayerin keikkasettiin.
Olen nähnyt bändin muutaman kerran ja ensimmäinen, ja ehkä vaikuttavin kerta oli Nummirockissa 1998. Bändi on ainutlaatuinen livenä ja näyttää täysin samalta, miltä kuulostaakin. Hannemanin soittotyyli ja kitarasoolot olivat hyvin omalaatuisia ja varmasti jakavat mielipiteitä. Itse en pystyisi kuvittelemaan Slayerin musiikkia ilman noita villejä sooloja, eivätkä muunlaiset soolot siihen mielestäni sopisikaan.
R.I.P Jeff.”
– Pekka Olkkonen, Stam1na
”Kun Reign in Blood ilmestyi vuonna 1986, kävin aamulla ennen koulua kuuntelemassa levyä Kaivopihan City Musiikissa, mutta se kuulosti jotenkin liiankin brutaalilta ja nopealta. Otin luurit pois korvilta, ja levy jäi hyllyyn. Koulussa Angel of Deathin tuplabassarit alkoivat kuitenkin luuppaamaan päässä sen verran voimakkaasti, että oli pakko lintsata loppupäivä ja käydä ostamassa levy pois.
Slayer määritteli musiikin äärirajat uudestaan. Thrash metal aukesi mulle tämän kokemuksen myötä. Slayerilla on oma ainutlaatuinen, tunnistettava soundi ja tyyli, ja Hannemanin äärimmäiset riffit ja biisit olivat täynnä ennenkokematonta raivoa ja vihaa. Niissä ei hengähdetty hetkeksikään.
Yksi olennainen hieno juttu Slayerin soundissa oli, että aina kun joku bändi apinoi jotain samankaltaista, siitä jäi heti kiinni. Se kuulosti pelkästään naurettavalta ja säälittävältä räpellykseltä. Ehkä siksi Slayer todellakin oli ainutlaatuinen. Hanneman teki suurimman osan Slayerin kulmakivistä (Hell Awaits, Reign in Blood ja South of Heaven). Jos jotain biisejä pitää nostaa, niin Reign in Bloodin lopetuskaksikko Postmortem ja Raining Blood on ehkä hienoin levynlopetus koskaan.
Slayerin oon nähnyt livenä monta kertaa, en ole laskenut, mutta viimeiseksi jäi edellinen Jäähalli-keikka vuonna 2011. Siellä bändi oli muutaman heikomman keikan jälkeen ihan helvetin hyvässä vedossa. Onneksi en joudu kohteliaisuuttani sanomaan näin, heh. Parilla viimoisella jäähallikeikalla mulla on ollut sama mesta, ja olen käytännössä kuunnellut pelkästään Hannemanin kitaraa. Kingistä kuului vain soolot, kun livenäkin kitaroiden panoroinnit oli täysillä, haha! Koko käden mittainen sahaus ja niin lujaa kuin kädestä lähtee, oli tempo mikä vain, se oli aina yhtä hauskan näköistä. Homma kuitenkin toimi juuri niin kuin se Slayerillä pitikin.
Jos tämä kaikki lähti liikkeelle siitä hämmentävästä hämähäkinpuremasta, niin aika karu kohtalo miehellä. Viime vuodet Slayer on toiminut enempi tunnelmannostattajana kotibileissä ja Team Korakin matseissa, mutta bändin arvo on ainoastaan vahvistunut vuosien saatossa. Jos Slayeriä ja Jeffin biisejä ei olisi kantautunut mun korviin, munkin maailma olisi kovin erilainen. Totisesti kurja uutinen.”
– Janne Joutsenniemi, Stone / Suburban Tribe
”Suuri mies on poissa.
Minä en olisi minä ilman Jeff Hannemanin musiikkia. Isoveljen kasetilta kuuntelemani Reign in Blood mullisti suhteeni musiikkiin n. vuonna 1987. Thrash metalista ja etenkin Slayeristä tuli olennainen osa identiteettiäni. Teini-iän bänditouhut perustuivat pitkälti Hannemanin ja kumppaneiden tekemisille. 1990-luvun alkupuolen jälkeen suhde etääntyi hieman, kunnes roihahti uudelleen God Hates Us All -albumin myötä. Tuo levy toimi myös suurimpana yksittäisenä innoittajana Mokoman thrash-heräämiselle. Ilman tuota levyä Kurimus olisi saattanut jäädä tekemättä. Slayer on siis järisyttänyt musiikilliset tekemiseni kahteen kertaan, teinarina ja aikusiällä.
Hannemanin biiseistä tärkeimmäksi nousee Angel of Death, joka muutti elämäni kertakiljaisulla. Maailman paras riffi, tuplabasarifilli – siinä on kaikki. Toisena täytyy mainita Disciple, jonka häkellyttävä raivo ja kuolematon riffi kellauttivat maailmani toiseen kertaan. Raining Bloodin riffiä soitetaan sound checkeissä vielä tänäkin päivänä.
Olen nähnyt Slayerin ehkä viitisen kertaa. Kaksi kertaa meillä on ollut kunnia ’lämmitellä’ bändiä festarilavalla. Nuo kokemukset eivät unohdu. Nyt kaduttaa, etten uskaltanut Hannemanin kanssa kaverikuvaan, kun tilaisuuksia oli. Mutta kuka nyt jumalaa pyytää kaverikuvaan?
Hannenmanin polvisuojat ovat aivan yhtä luonteva osa miehen lavapersoonaa kuin kaoottiset soolot ovat Slayerin musiikkia. En ole koskaan ymmärtänyt soolojen arvostelijoita. Minkälaiset soolot Slayerissa sitten pitäisi olla? Slayer on Slayer. Klassikko. Mitään lisäämättä, mitään poistamatta.”
– Tuomo Saikkonen, Mokoma