Oodi AC/DC:lle, tuolle rockin rautaiselle peruskoululle

Jean Ramsay kirjoitti Rumbaan 10/14 artikkelin AC/DC:n merkityksestä ja sotkuisesta nykytilanteesta. Julkaisemme nyt verkossa täydennetyn version aiheesta.

12.12.2014

Päivitetty klo 15:26.

AC/DC. Jo nimikin kuulostaa hieman paikalleen junnaamaan jääneiltä aakkosilta.

Ja tietenkin aakkosten alkupäältä, alkuräjähdykseltä ja alkuaineilta, lyömäaseiksi muuttuneilta kiviltä ja brontosauruksen luilta. Jos rockbändin DNA redusoitaisiin jonkulaiseksi alkulimaksi, lukisi petrimaljan pohjassa palaneina jäänteinä mitä todennäköisimmin AC/DC.

Monen musiikkialan amattilaisen mielestä bändi on maailman paras rockyhtye. AC/DC yhdistää. Se on usealle meistä ensimmäinen bändi, rockmusiikin vastine näpistelylle. Tiedättehän: farkkuliivit päällä, ei vielä nuori mies muttei enää oikein poikakaan. Rasvaiset hiukset roikkuvat hieman liian pitkinä peittäen finnit ja pälyilevän katseen. Suu jauhaa purkkaa, jalka näkymätöntä biittiä.

Vaihtovirta

Tää-dät, tää-dät, tää-dät, tää-dät.

Tämä on rokin peruskoulua, rytmimusiikin Duplo-palikoita. Hakkaamisen Hakka, puupalikat ja puuvasara.

Biitti jauhaa paikallaan, haluaa jo pois muttei tiedä mihin. Energia kasvaa ja kasvaa. Biitti paaluttaa itseään, tuntuu moukaroivan sitä kohtaa missä seisoo – luovan perusteita koko helvetin maailmalle, joka sen varaan rakentuu.

Ja sen varaan uskaltaa rakentaa, niin vakaa tämä rakennelma on. Jos atomikello jättäisi aikaa, voitaisiin se asettaa uudestaan linjaamalla se yhtyeen rytmikitaristin Malcolm Youngin soiton mukaan. Se on niin tarkkaa, niin virheetöntä.

Tai voitiin. Malcolmin lopettamispäätöksen takaa paljastui aivoveritulppa ja siitä seurannut dementia, jonka seurauksena miehellä ei enää soitto kulje. Ja jos ei Malcolmilla kulje soitto, on se sama kuin AC/DC:stä olisi moottori poissa.

AC/DC on Malcolmin bändi, niin musiikillisesti kuin kaikilla muillakin tavoin. Malcolmin jäljittelemätön rytmi on se, jonka varaan AC/DC:n nerokkuus rakentuu.

Toki tärkeitä elementtejä ovat hänen veljensä Angus Youngin riffit ja soolot, 33-vuotiaana kuolleen ensimmäisen laulajan Bon Scottin törkeät ja kaksimieliset sanoitukset ja puhiseva satyyrihahmo sekä Brian Johnsonin vihainen ja kimeä Andy Capp -parodia, joka kuulostaa siltä miltä hänen farkkunsa näyttävät. Nämä ovat kuitenkin vain kuorrutusta.

Malcolm Young on se, joka rakentaa paineen ja hakkaa naulat arkkuun. Onneksi yhtyeessä kuitenkin on hänen jininsa tasapainoksi Angus Youngin jang.

acdc3

Veljesten rytmi- ja soolokitara ovat kuin magneetin kaksi eri napaa: niiden välille syntyy käsinkosketeltava fyysinen jännite. Vihaisen pienen punaisen Gibson SG:n ja oranssin Gretsch Jet Firebird 1963:sen keskinäinen kinastelu on kenties nyt poissa, mutta onneksi mukana on veljenpoika Stevie Young, joka korvasi Malcolmin jo Blow Up Your Video -kiertueen Amerikan-osuudella Malcolmin taistellessa alkoholisminsa kanssa.

Homma pysyy perheen sisällä, ja niin on aina ollut. AC/DC:n elementtejä on havaittavissa isoveli Georgen beat-orkesterissa The Easybeats, tuossa alkuperäisessä “Vanda-Young”-bändissä. Kuuntele YouTubesta vaikka Good Timesin tutunkuuloinen riffi säkeistössä ja se, miten soolo lähtee. Tai St.Louisin säkeistön synkopaatiot ja laulumelodian suhde rytmikitaraan.

Yksi peruste lienee se, että AC/DC on niin redusoitu, niin tiivistetty versio rockin DNA:sta, ettei yhtään sen ainesosaa käy kieltäminen tai kiistäminen. Yhtyesoitossa on brutaalia neandertalin ihmisen (tai näiden Australiaan asettuneiden skottien primitiivisyyden, “downundertalin ihmisen”) raivoa ja vimmaa.

Tässä ollaan metsällä eikä musisoimassa. Kotiin tuodaan verisiä kalloja eikä parfymoitua pitsiä.

Se, mikä AC/DC:n kuitenkin erottaa kilpailijoista, on se, miten tämä kaikki kuolaavaluva dorkuus tehdään niin jumalattoman hienostuneesti ja taitavasti.

Soittajina nämä miehet ovat huippu-urheilijoita (mainitaan nimeltä alkuperäinen rumpali Phil Rudd). Musiikissa on jazzin elastisuutta ja viriiliyttä. Rytmit rakentuvat epäinhimillisitä tuntuviin synkooppeihin, jotka pakottavat halvaantuneetkin tanssilattialle. Ja jopa suomalaiset.

Bon Scott oli myös lyyrikko sanan lyyrisemmässä mielessä: What’s Next to the Moon voisi tekstinsä puolesta olla vaikka Leonard Cohenin kynästä. Samaan suuntaan kappaletta vei Red House Painters– ja Sun Kil Moon-mies Mark Kozelek, joka tuosta kappaleesta nimensä ottaneella levyllä versioi AC/DC:n varhaista tuotantoa.

acdc_1000px_2

Scottilla oli ilmiömäinen kyky muuntaa kappaleiden sisäinen virta ymmärrettäviksi sanoiksi: yhtyeen alkupään kenties täydellisin kappale Kicked in the Teeth tuntuu nimenomaan siltä kuin hampaita fudittaisiin sisään. Live Wire taas jöpöttää eteenpäin kuin voimalinja, pääsee irti kertosäkeessä ja osuu viimein päähäsi käräyttäen sekä sen että taustalaulut käheiksi kertosäkeessä.

She’s Got The Jackin kaltaiset kaksimielisyyksiä tursuavat sanat linkittyvät taitavasti blues-perinteeseen, mutta ne vievät homman niin överiksi, ettei voi kuin nauraa.

Puhumattakaan tavasta, jolla Scott kappaleet esitti. Leveä haara-asento, lihakset jännittyneinä, selkä pienellä kaarella, pirullinen kiilto silmissä. Ja Anguksen sekoilua ja juoksentelua seuraten, kuin liian innokas raksatyöläinen perjantai-iltana sen laittoman nyrkkeilymatsin äärellä, johon oli pistänyt likoon kaikki juuri ansaitsemansa rahat. Nyrkkiään heristäen, kädet ilmassa.

Oikeastaan on turha edes kirjoittaa asiasta. Heitettäköön rinkiin tämä todiste yhtyeestä voimiensa huipulla:

Tasavirta

Ei ole oikeastaan ihme, että äänestite viime viikolla päättyneessä Rumban äänestyksessä yhtyeen parhaiksi levyiksi Highway to Hellin ja Back in Blackin. Juuri näin. Järjestyskin on oikea: Scottin viimeinen ja Johnsonin ensimmäinen albumi.

Highway to Hell (1979) on levy, jonka yllä tuntuu sihisevän joku pahanenteinen kirous. Nimikappaleen tyhmänkorskea uho muuttuu Shot Down in Flamesin kohdalla pirulliseksi kalman hajuksi. Miten Bon Scott on voinut kirjoittaa tapaturmaisesta kuolemastaan ikään kuin tiedostaen sen? Vähemmästäkin alkaa tehdä ristinmerkkejä.

Jotain kertoo sekin, että vaikka Highway to Hell kiilasi Rumban äänestyksessä ykköseksi, sai Back in Black eniten ykkössijoja. Ja onhan se poikkeuksellinen levy: yli 49 miljoonaa myytyä kappaletta, kaikkien aikojen toiseksi myydyin albumi heti Michael Jacksonin Thriller-levyn jälkeen.

Ja se, mikä on paperilla vaikuttavaa, muuttuu vielä mykistävämmäksi levyn käynnistyessä. Se, että kuoleman reunalla hoippunut yhtye palaa hampaitaan narskuttaen rikospaikalle kahta vihaisempana ja aloittaa sellaisella jauhot suuhun -turpaanvedolla kuin Hells Bells, nostaa yhä niskavillat pystyyn.

Brian Johnsonin käheän pillipiiparin johdattamana AC/DC:stä tuli ikään kuin itseään coveroiva bändi. Yhtye kuulosti erehdyttävästi alkuperäiseltä, vaikka konteksti oli uusi. Tavaramerkinomaisen lippiksen alta tuli konventinaalisempaa käninää ja kliseisiä sanoituksia, mutta perushomma toimi.

acdc2

Johnson ymmärsi yhtyeen läpi kulkevan voimakkaan sähkövirran ja osasi asettua sen jatkeeksi aivan yhtä hyvin kuin Bon Scott. Kieli poskessa vedetyt härskiydet luonnistuivat mieheltä kiitettävästi.

Monen vanhan fanin suupielissä karehti varmasti hymy Johnsonin kirkuessa vuosituhannen vaihteessa “I was born with a stiff, a stiff upper lip”. Vaikka hyvin rytmitetty vitsi oli tökerö, se oli juuri niin tökerö, että sen kertoja olisi voinut olla Bon Scott. Toki asiaa auttoi se, että Johnson kuulosti siltä kuin hän olisi tosiaankin syntynyt muna pystyssä.

Uuden levyn myötä on noussut esiin rytmikitaristi Malcolm Youngin dementia sekä Phil Ruddin amfetamiinisekoilut ja huuruiset palkkamurhakuviot. Jos ei kivijalkamaisen rytmikitaristin menetys olisi ollut jo itsessään tarpeeksi vaikeaa, niin Rudd oli todellinen villi kortti.

Anguksen mukaan yhtye ei voinut olla täysin varma, eksyisikö Rudd paikalle äänitysstudioon ja kun tämä eksyi, ei voinut tietää, millaisessa kunnossa hän oli.

“Phil on loistava rumpali, joka on tehnyt AC/DC:lle paljon hienoja juttuja. Hän on kuitenkin antanut elämänsä luisua sellaiseen tilanteeseen, ettei hän ole enää sama ihminen kuin ennen”, Young kertoi USA Todayn haastattelussa.

Tarkkasilmäisimmät fanit ovat panneet merkille, että Phil Ruddin kuvat uuden levyn vihkosessa taitavat olla edellislevyn Black Icen (2008) sessioista. Toiseksi viimeisen aukeaman yhteiskuvassakaan häntä ei näy.

Nämä tuntuvat ohittamattomilta esteiltä. Mutta kun muistaa, että yhtye palasi kuoleman rajan takaa, otti bussikuskinsa uudeksi laulajakseen ja teki parhaiten myydyn albuminsa, ei mikään tunnu mahdottomalta.

Ja vaikka yhtye tuntuu saaneen kurjan lopun Malcolmin dementian ja Ruddin sekoilujen takia, eivät asiat ole yhtä huonosti kuin luulisi. Rock or Bust -uutukainen on hyvä levy, paikoitellen jopa oikein hyvä.

Nimikappale soi varmasti setin ensimmäisenä kappaleena tulevalla maailmankiertueella, niin vahvasta yhtyeen aikeiden sanoiksi muotoilemisesta tässä on kysymys. Miss Adventuren “naa-na-na-naa-naa” tyydyttänee vaativimmankin fanin niinä iltoina, kun Heatseekeriä ei soiteta, ja Rock the Blues Away onnistuu urpoista sanoistaan huolimatta olemaan sellainen keskitempoinen tunnelmanluoja, joka nostaa oluen myyntiä ensi kesänä.

Koskettavin on silti kansilehtisen viimeinen aukeama.

Vasemmalla sivulla on kuva Malcolmin Gretschistä, sen poistetun kaula- ja keskimikin jättämistä tyhjistä kohdista, joka viime vuoden tapahtumien valossa saa aivan uudenlaisia, alahuulta väpättäviä tasoja. Etenkin kun lukee oikeanpuoleisen sivun tekstin:

And most important of all, thanks to Mal, who made it all possible.

Uuden levyn kantta tuijottaessa ja levyä kuunnellessa tajuaa, ettei asia ole joko–tai vaan pikemminkin “rock” ja “bust”. Kivet ihan konkreettisesti hajoavat eroosion kautta, murenevat ennen kuin antavat periksi, aivan kuten kannen hologrammikuvassa.

Hajoavat kuten olivat aikoinaan tulleet yhteen – soitin soittimelta, soittaja soittajalta hiljalleen murentuen. Siinä missä Modest Musorgski opastaa nuoria sinfoniaorkesterin soittimista, vihkii AC/DC räkänokkaiset kakarat rockin alkemiaan luetellessan Let There Be Rockissa yhtyeen rakennuspalikat. Ja ne salaiset ainesosat.

Nämä kääpiöit ovat jättiläisiä, todellinen fellowship of the ring-dingaling. Harvaa artistia ovat coveroineet sekä Lucinda Williams että Dead Moon (It’s A long Way To The Top (If You Want to Rock n’ Roll) kummallakin).

Oppikaa heiltä, vaalikaa näitä levyjä, pukeutukaa denimiin.

Ja ostakaa kummilapselle ekaksi levyksi High Voltage.

AC/DC esiintyy 22.7.2015 Hämeenlinnan Kantolan tapahtumapuistossa. Liput myyntiin 17.12. klo 9, hinta alkaen 86,50 euroa Lippupalvelusta.

acdc4

Toimittajan oma AC/DC Top 5 -levylista:

1. High Voltage (1975)
“Ei pelkästään bändin paras, vaan mahdollisesti maailman paras rocklevy.”

2. Powerage (1978)
“Sähkön sisäinen olemus, lähtökohtien transendoiminen, hampaisiin potkimisen mestariluokka.”

3. Back in Black (1980)
“Suorastaan mustaa magiaa tihkuva jälleensyntyminen.”

4. Blow Up Your Video (1988)
“Oma eka kerta on aina eka kerta, vaikka kuinka huono olisikin.”

5. Rock or Bust (2014)
“Bändi on juuri niin vahva kuin sen viimeisin levy. Onneksi tämäkin on kivikova, jopa kenties parempi kuin pari edeltäjäänsä.”

Lisää luettavaa