Rumban Samuli Knuuti pääsi kuuntelemaan tänään median edustajille järjestetyssä kuuntelutilaisuudessa Depeche Moden uuden albumin Delta Machine, joka julkaistaan 22. maaliskuuta. Millaiset ovat ensivaikutelmat brittilegendan 13. studioalbumista?
Teksti: Samuli Knuuti, kuva: Anton Corbijn
Viimeiset neljä vuotta eivät ole olleet helppoja meille Depeche Mode -faneille. Yhtyeen edellinen albumi Sounds Of The Universe (2009) oli tämän kirjoittajan mielestä uran heikoin albumi, itseensä tyytyväinen ja vanhaa kierrättävä vesipöhöpotilas, eikä Tour Of The Universe -kiertueen Helsingin-keikka helmikuussa 2010 antanut mitään syitä muuttaa mieltä kolmikon nykykunnosta.
Eivätkä enteet maaliskuun 22. päivä julkaistavalle Delta Machine -albumille ovat olleet juurikaan paremmat. Tuottajana jatkaa yhä edellisellä albumilla epäonnistunut Ben Hillier ja albumin ensimmäinen single Heaven on varsin vaatimaton sekin; se olisi näennäisen yllättävä ei-tyypillisessä gospel/70-lukulaisrock -soundissaan, ellei vuonna 1993 ilmestynyt Condemnation olisi ollut monta kertaa vahvempi tulkinta samasta aiheesta.
Mutta toisaalta: myöhäiskauden Depeche Mode on aina ollut parhaimmillaan selkä seinää vasten. Alan Wilderin lähdön ja Dave Gahanin itsemurhayrityksen jälkeen yhtye kokosi itsensä uudelleen vahvalle Ultralle (1997). Exciter-levyn (2001) vaisu vastaanotto ja Dave Gahanin uhkavaatimukset saada omia biisejään bändin levyille pieksivät bändin pistämään taas parastaan Playing The Angel -albumilla (2005).
Välihuomautus! Kaikki allaoleva on kirjoitettu yhden medialle suodun ennakkokuuntelun perusteella:
Sillä hurraa: nyt sama on tainnut tapahtua taas. Bändiä ympäröivän kyllä-miesten armeijan läpi on ilmeisesti päässyt vahingossa läpi sana siitä, ettei edes fanaattinen kannattajakunta suvaitsisi uutta likilaskuista DM-levyä näin pitkillä julkaisuväleillä.
Delta Machine kun on nimensä mukainen miesmasiina: puoliksi kylmiä iskuja jakeleva kone, puoliksi niistä lyönneistä opiksi ottanut bluesvanhus. Depeche Moden kolmastoista albumi ammentaa paitsi yhtyeen omasta pitkästä historiasta myös VCMG-albumin minimalistisesta saksalaishenkisestä teknosta ja siinä sivussa laulaja Martin Goren omasta, hänelle itselleenkin vasta aikuisiälle paljastuneesta afroamerikkalaisesta sukutaustasta: niinpä samalle albumille mahtuvat Should Be Higherin ja Secret To The Endin liki Glitter-henkinen glam-electro sekä Slowin ja Goodbyen suonlikaiset blues-kitarat.
My Little Universen pointillistillinen glitch-pop edustaa kaikessa solipsismissaan (”Here I am king / I decide everything / I let no-one in / no-one”) bändin kokeellisempaa puolta, kun taas Martin Gore pääsee ulkoiluttamaan tremoloaan soolona kummitustaloballadissa The Child Inside. Heavenia enemmän singlemaistiaisiksi olisi sopinut joko Broken (Little 15 meets Behind The Wheel) tai vanhoja omistautuminen uskontona -teemoja onnistuneesti kierrättävä Alone (”your father, your son, your holy ghost and your priest”).
Delta Machine ei ehkä puksuta korviimme mitään mitä Depeche Mode ei olisi aikaisemmin urallaan tietoomme saattanut, mutta ainakin albumi palauttaa mieliimme sen miksi olemme alun alkaen heitä rakastaneet. Reach out and touch faith, todellakin.