Tämä aamu toi loistavia uutisia shoegazen ystäville: läpi 1990-luvun vaikuttanut brittiläinen Ride-yhtye palaa ensi kesänä esiintymislavoille 12 vuoden tauon jälkeen. Olkoonkin että tänään julkistettu kiertue ei kata toistaiseksi Suomea (yhtye on mahdollista nähdä touko-heinäkuussa kotimaansa lisäksi Hollannissa, Ranskassa, Espanjassa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa), toivo elää.
Flow-festivaalin ohjemaryhmä on varmastikin parasta aikaa jo puhelimessa Riden managementin kanssa, jotta viime vuosien My Bloody Valentinen ja Slowdiven klassikkoshoegaze-putkelle saadaan sen looginen jatko Suvilahdessa elokuussa.
Mikäli et syystä tai toisesta ole perehtynyt Rideen, suosittelen tsekkaamaan alkuikojen ep:t (joista on tehty myös kätevä kokoelma nimeltä Smile) sekä ensimmäiset albumit Nowhere (1990) ja Going Blank Again (1992). Mikäli niiden kuuntelemisen jälkeenkin Riden paluun hienoudessa on vielä jollekin epäselvyyttä, luettelen nyt kolme syytä, miksi se on tärkeä asia.
1) Andy Bellin Oasis-häpeä unohtuu
Kaikki rakastivat Ridea, mutta loppua kohden yhtye teki siitä aika vaikeaa. Neljäs albumi Tarantula (1996) oli yksinkertaisesti rimanalitus.
Kitaristi-laulaja Andy Bellin ura Riden hajoamisen jälkeen näytti silti ihan lupaavalta. Hänellä oli ihana vaimo (Idha Övelius, joka teki tuolloin miehensä kanssa söpöjä folkpop-levyjä Creation Recodsille) ja uusi yhtye Hurricane #1, jolla oli kiva Oasis-henkinen indiehitti Step Into My World.
Kun bändistä ei kuitenkaan tullut lopulta kuin kalpea Oasis-kopio, oli vain loogista, että Bell siirtyi oikeaan Oasikseen basistiksi 1999. Siitä hetkestä alkoi myös Oasiksen alamäki, jonka todistivat ainakin kaikki yhtyeen (ilman Noelia) Ruisrockissa vuonna 2000 nähneet.
Viimeistään tuosta keikasta asti olen odottanut Riden paluuta, jotta se laskisi varjon Andy Bellin Oasis-häpeän ylle. Nyt kun jämä-Oasis ja Liamin Beady Eye (jossa Bell myös vaikutti) ovat luojan kiitos kuopattu, Riden paluu saa vimein tapahtua. Olkoon se paluu triumfanttinen!
2) Efektipedaalit myyvät kuin häkä
Massiivisten pedalboardien kanssa jälleen keikoille raahautuvat Ride-kitaristit Andy Bell ja Mark Gardener nostavat kitaraefktien suosion ja hinnat uuteen nousuun. Löytyykö Roger Mayerin Octavia Fuzz? Axis Fuzz? Electro-Harmonixin Big Muff? ProCon RAT? Bossin PN-2? HM-2? Ilman niitä et voi elää.
3) Veteraanit voivat muistella
Ride esiintyi Provinssissa vuonna 1993. Edeltävänä vuonna ilmestyneella Going Blank Again -kakkoslevyllä Ride oli monien mielestä kääntynyt jo laskuun – siinä oli debyyttiä iloisempaa menoa ja vaikutteita jopa klassisesta rockista.
Minusta levy oli ja on edelleen loistava. Alkaneesta backlashista huolimatta keikalla oli liuta Ride-uskovaisia (kovin paljon muita en muista teltassa oikeastaan olleenkaan, suurelle yleisölle Riden nimi kun ei sanonut juuri mitään), joista jotkut muistaakseni poistuivat vähän pettyneinä. Keikalla oli hieman pitkitetyn soundcheckin tuntu, se oikein syttynyt käyntiin missään vaiheessa.
Mutta 21 vuotta on sumentanut kaikki valjut muistot, ja me veteraanit voimme kertoa jälleen kerran nuorisolle James Murphyn sanoja mukaillen: ”I was there in 1993”.