Kaksikko palaa ”rikospaikalle” levyllisellä karanteenimusiikkia.
Arviot
Itseensä käpertynyttä päänsisäistä draamaa – arviossa Karinan 2
Karinan 2-albumi on isoksi kasvatettua ja perinteisen laulun rakennekaavasta vapautettua folkmusiikkia, tai ehkä jonkinlaista kuvitteellisen, universaalin kansan folkia, kirjoittaa Niko Peltonen.
Ilmastokriisin jumalatar lukee lööppejä – arviossa Grimesin Miss Anthropocene
Vuosia odotettu Miss Anthropocene saa voimansa ristiriitaisista tunnetiloista, kirjoittaa Jukka Hätinen.
Suvereenin poptaiteilijan hivenen kaksijakoinen kakkoslevy – arviossa Vesala
”Sanoittajana ja ilmaisijana Vesala onkin aivan maailman huippua. En voi kyllin korostaa, miten rakastan hänen pieniä sivuaskeliaan näennäisen helpossa ja suoraviivaisessa kerronnassa, jotka hätkähdyttävät kuuntelemaan kappaleita uusin korvin, jonain erityisenä”, kirjoittaa Markus Hilden.
Antti Tuisku julkaisi provokatiivisen pop-timantin – arviossa Valittu kansa
”Antti Tuisku on kahden edellisen levyn ajan ollut Suomen harmaahkolla popkartalla loistava väriläiskä. Valittu kansa nostaa Tuiskun popin kuninkaalliseksi. Se on tällä hetkellä yksinäinen hovi”, kirjoittaa Jukka Hätinen.
Päiväkirja-albumitrendin merkkipaalu – arviossa Halseyn Manic
Halsey on kuin valtavirtainen vaihtoehto Lana Del Reylle, kirjoittaa Markus Hilden.
Alabasterin kylmänvalkoinen laulu – levyarviossa Nick Cave & the Bad Seedsin Ghosteen
”Ghosteen on kelmeänvalkeaa alabasteria, nukkuvan kasvot ikuistettuna ikiuneen; laulunkirjoittamisen siemennestettä, joka roiskahdettuaan hedelmättömälle valkoiselle kalkkikalliolle ei enää kehity, vaan jää ikuisesti nuoreksi kuin alabasteriin ikuistettu hautamuistomerkki”, kirjoittaa Jean Ramsay.
Suomi-ankeuden läpipelaajat – arviossa Maustetyttöjen Kaikki tiet vievät Peltolaan
Vuoden puhutuin musiikki-ilmiö pelaa debyyttilevyllään suomalaisen arkipessimismin niin perinpohjaisesti läpi, ettei moista kannata toistamiseen yrittää. Tässä suhteessa levyn sisältö on juuri sitä mitä siltä odotettiinkin, mutta samalla duon yksipuolinen kurjuusooppera on niin äärimmäistä, että se saa väistämättä koomisia sävyjä.
Härski tienraivaaja kuulostaa jopa häveliäältä – arviossa Lil’ Kimin 9
”Lil’ Kim ei enää erotu yhtä selkeästi muista tämän hetken artisteista, ja seksuaaliset viittaukset ovat paikoin jopa häveliään kuuloisia verrattuna vuoden 1996 Hardcore-debyyttiin tai nykyartisteihin kuten Megan Thee Stallioniin”, kirjoittaa Inka Rantakallio.
Valoa tunnelin päässä – arviossa Sunn O))):n albumit Life Metal ja Pyroclasts
Drone-titaani asettuu arkisten asioiden ylä- ja alapuolelle uusilla albumeillaan, kirjoittaa Jukka Hätinen.
Musiikillista mikrohistoriaa nousukaudelta – arviossa kokoelmalevy Cold War on the Rocks
Mikko Mattlarin kolmas Suomi-harvinaisuuksia sisältävä kokoelma yllättää vähemmän kuin edeltäjänsä, mutta sisältää silti runsaasti oivalluksia, kirjoittaa Mikael Mattila.
