Hiphop-vaikutteet ainakin taas hetkeksi hylännyt Miley Cyrus teki kasaristi säksättävän konerock-levyn, jolla vierailevien laulajien keski-ikä on suunnilleen kaksinkertainen päätähteen nähden. Muutamista onnistumisista huolimatta Cyrusin seitsemäs studioalbumi ei onnistu nousemaan kovinkaan huomionarvoiseksi kokonaisuudeksi.
Maustetyttöjen toinen albumi on temaattisesti ehyempi ja sävellyksellisesti rikkaampi kuin debyytti. Yhtye tuskin tulee ”uudistumaan” radikaalisti millään osa-alueella, mutta rämpii kurjuudessa oikeaan suuntaan.
”Yhtyeen musiikissa ja sen ulospäin antamassa vaikutelmassa on ollut alusta asti läsnä jotain luoksepääsemätöntä, ehkä jopa hieman pelottavaa. Se jokin, joka saa kiinnostuksen heräämään ja tekee Hurtsista sen, mitä se on. Erityisen läsnä tämä energia on Faithilla, joka on kuin alkuräjähdystä edeltävä tiivistymä. Pieni piste, jossa materiaa on vasta vähän, mutta jossa on jo kaikki”, kirjoittaa Vilja Vainio.
Urakehitys ja ”kasvun paikka” ovat tarinoita, joita ei kirjoiteta enää pöhöisiin rockhistoriikkeihin, vaan tässä hetkessä. Alma on aikataulusta myöhässä, ja media jännittää puolesta, sillä köyhässä maassa kaikki munat ovat samassa korissa. Miten debyyttialbumi Have U Seen Her? selviytyy odotuksista?
Morrissey on aikamme kuva: Brexit-turjake, joka on pyöritelty epäilyttävissä korppujauhoissa niin moneen otteeseen, ettei munavoi enää tartu. Kaloripommi kääritään sanomalehteen, sillä luettavaksi ne eivät hänen mukaansa kelpaa.
Seinäjokelaislähtöisen taidemetalliyhtyeen viides albumi pyrkii yhä kauemmas alkuperäisestä genrestään. Huumaavassa musiikissa soivat elektroniset sekvenssit sekä vaikutteet kokeellisen taidemusiikin säveltäjiltä. Mestarin kynsi on poikkeuksellista musiikkia, jota tehdään korkeintaan kerran vuosikymmenessä.
Kaksikko palaa ”rikospaikalle” levyllisellä karanteenimusiikkia.
Karinan 2-albumi on isoksi kasvatettua ja perinteisen laulun rakennekaavasta vapautettua folkmusiikkia, tai ehkä jonkinlaista kuvitteellisen, universaalin kansan folkia, kirjoittaa Niko Peltonen.
Vuosia odotettu Miss Anthropocene saa voimansa ristiriitaisista tunnetiloista, kirjoittaa Jukka Hätinen.
”Sanoittajana ja ilmaisijana Vesala onkin aivan maailman huippua. En voi kyllin korostaa, miten rakastan hänen pieniä sivuaskeliaan näennäisen helpossa ja suoraviivaisessa kerronnassa, jotka hätkähdyttävät kuuntelemaan kappaleita uusin korvin, jonain erityisenä”, kirjoittaa Markus Hilden.
”Antti Tuisku on kahden edellisen levyn ajan ollut Suomen harmaahkolla popkartalla loistava väriläiskä. Valittu kansa nostaa Tuiskun popin kuninkaalliseksi. Se on tällä hetkellä yksinäinen hovi”, kirjoittaa Jukka Hätinen.
