”Ghosteen on kelmeänvalkeaa alabasteria, nukkuvan kasvot ikuistettuna ikiuneen; laulunkirjoittamisen siemennestettä, joka roiskahdettuaan hedelmättömälle valkoiselle kalkkikalliolle ei enää kehity, vaan jää ikuisesti nuoreksi kuin alabasteriin ikuistettu hautamuistomerkki”, kirjoittaa Jean Ramsay.
Vuoden puhutuin musiikki-ilmiö pelaa debyyttilevyllään suomalaisen arkipessimismin niin perinpohjaisesti läpi, ettei moista kannata toistamiseen yrittää. Tässä suhteessa levyn sisältö on juuri sitä mitä siltä odotettiinkin, mutta samalla duon yksipuolinen kurjuusooppera on niin äärimmäistä, että se saa väistämättä koomisia sävyjä.
”Lil’ Kim ei enää erotu yhtä selkeästi muista tämän hetken artisteista, ja seksuaaliset viittaukset ovat paikoin jopa häveliään kuuloisia verrattuna vuoden 1996 Hardcore-debyyttiin tai nykyartisteihin kuten Megan Thee Stallioniin”, kirjoittaa Inka Rantakallio.
Drone-titaani asettuu arkisten asioiden ylä- ja alapuolelle uusilla albumeillaan, kirjoittaa Jukka Hätinen.
Mikko Mattlarin kolmas Suomi-harvinaisuuksia sisältävä kokoelma yllättää vähemmän kuin edeltäjänsä, mutta sisältää silti runsaasti oivalluksia, kirjoittaa Mikael Mattila.
”Kolmessatoista vuodessa visionääreistä faijarockiksi vanhentunut bändi työstää Fear Inoculumilla sitä samaa vanhaa. Se on kuin miesluolaansa vetäytyvä vakavarainen keski-ikäinen, joka haluaa parantaa virtuaalimanageroimansa jalkapallojoukkueen kausitulosta tai vaihtaa fiksipyöränsä keskiön vielä vähän laadukkaampaan”, kirjoittaa Mikael Mattila.
”Käsillä on levy, jota ei voisi muuttaenkaan vaihtaa kenenkään toisen levyyn. Sama toisin sanoin: Vaaleanpunaiselta vallankumoukselta on mahdollista löytää asioita, joita ei muilla levyillä ole”, kirjoittaa Niko Peltonen.
”Minä halusin olla niin kuin Beethoven on paraatiesimerkki samaan aikaan helposta ja vaikeasta levystä. Kappaleet tarttuvat kaaliin, mutta paljastavat todellisia merkityksiään hiljalleen”, kirjoittaa Niko Peltonen.
Death Hawksin juurevahko, kitaroiden hallitsema retrorock päivittyy neljännellä levyllä esoteeriseksi, eskapistiseksi, limsanmakuiseksi ja ilokaasumaisen sekavanvellovaksi dayglo-psykepopiksi, kirjoittaa Markku Roinila.
”Sannin neljäs albumi tuntuu uskottavalta ikkunalta seuraavaan sukupolveen ja heidän näkemykseensä niistä asioista ja oloista, jotka heidän maailmaansa hallitsevat”, kirjoittaa Oskari Onninen.
”JVG:n Rata/raitti on keskimääräistä suomipop-levyä koherentimpi, monin paikoin aivan hyvä, parhaimmillaan erinomainen. Mitään se ei muuta eikä uudista, eikä ole tarkoituskaan. Paikkansa se täyttää ja listoja se tulee hallitsemaan koko kesän”, kirjoittaa Niko Peltonen.
