Omiin mojoihin ja mystiikkaan tarrautumista – arviossa J. Karjalaisen Soulavaris

"Uuden J. Karjalaisen" neljäs albumi on teemoiltaan klassista Karjalais-fantasiaa amerikansuomalaisesta tunnelmoinnista yli vuosisadan takaisiin esoteerikoihin. Kuitenkin vanhat aiheet jäävät osin piippuun, eikä levyn joka suuntaan yrittävästä tuotantojäljestä oikein löydy fokusta. Yksi todellinen helmi levyllä silti on.

01.04.2022
J. Karjalainen - Soulavaris
Warner
6,7 / 10

J. Karjalaisen paluusta Lännen-Jukka-seikkailuista kansaan menevämmän tuotannon pariin on vajaat kymmenen vuotta. Siitä lähtien hän on sitkeästi tehnyt levyn toisensa jälkeen tuttua jiikarjalaismusiikkia. Ne ovat olleet laadukasta ja luotettavaa, sopivan patinoitunutta laatutyötä. Kuin ajaisi perhe-Toyotaa, jonka mittarissa on viisinumeroinen määrä kilometrejä, mutta joka hyvän ylläpidon ansiosta läpäisee katsastuksen toisensa jälkeen.

Monilta osin tämä pätee myös ”uuden J. Karjalaisen” nelosalbumiin Soulavaris.

Kun avausraita Aurinko nousee ilman sua lähtee soimaan, tuntuu se kuin kotiinpaluulta. Taustalla on sama Karjalaista viime vuodet kompannut bändi. Kitaristi Mikko Lankinen ja kosketinsoittaja Pekka Gröhn tarjoilevat kappaleen teemamelodian herkullisena kuin andalusialaisen chorizopadan. Helvetin hyvältähän tämä maistuu.

Karjalainen laulaa meille maiseman: Atlantin äärettömyyteen katoavat laivat, eteläespanjalaisen Cádizin kaupungin valkoiset kivitalot, nimeltä mainitun hahmon eli kitarantekijä Juan Perfumon (oikea henkilö) tapaturmaisen edesmenon ja sitä seuraavan, koko kuvan läpileikkaavan tunteen, ikävän.

Kertakaikkisen klassista Karjalais-fantasiaa – máxima calidad vaan sullekin!

Toteutuksensa puolesta Soulavaris ei kuitenkaan seuraile edeltäjiään. Perhe-Toyotakin lienee tähän mennessä muunnettu etanolikäyttöiseksi.

Enemmän kyseessä on koronatyypillinen, olosuhteiden pakosta vähän sieltä täältä kokoon tuotettu kokonaisuus. Karjalainen itse on gravitaatioltaan voimakkain kappale, jonka ympärillä reilun kymmenen soittajan konstellaatio kiertää.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että biisien taustalla soittaa muutamakin eri kokoonpano. Jukan viime vuosien luottomiesten ohella parille kappaleelle on satuloitu vanha sotaratsu Electric Sauna, minkä lisäksi rytmipuolta käy työstämässä Anssi Nykäsen ja Mamba Assefan kaltaisia huusholliduunareita. Levyn loppupuolen syntikkatuotanto taasen on Tuomo Prättälän vastuulle paljolti merkittyä. Lauman paimeneksi on pestattu Jukan oma poika Väinö.

Soulavaris resitoi läpi liki kaikki tyypilliset Karjalais-teemat amerikansuomalaisesta tunnelmoinnista yli vuosisadan takaisiin esoteerikoihin. Itsensä viittaamisen käytäntö käy ilmi jo ennen musiikkia: kun avaa Soulavariksen gatefold-vinyylin sisäkannen (eli minun tapauksessani napsauttaa auki pdf-tiedoston), näkee kuvan siitä Perniön perunapellolta löytyneestä puisesta naisfiguurista, johon jo paluuhitti Menneessä miehessä viitattiin. Levyn kannessakin Karjalainen istuu Keltaisen talonsa vintillä kaikenlaisen ”mystisen” sälän ympäröimänä.

Omiin ”mojoihinsa” ja mytologioihinsa tarrautuminen on tietenkin ihan inhimillistä etenkin 65 vuotta täyttävälle lauluntekijälle, ja hyvää tarinaahan niistä on vuosien saatossa saanut.

Tällä kertaa teemojen käsittely jää kuitenkin vähän piippuun.

Esimerkiksi Popsävel 66 perustuu ihan sympaattisesti 9-vuotiaan Jukan hyräilemään melodiaan, ja vuosiluvun mukaisesti biisiä vievät eteenpäin kirkkaat Byrds-kitarat. Silti toissa levyn Sinulle, Sofian Voikukkia-tuokiokuva samoista Roihuvuoren lapsuusmaisemista on väkevämpi sävellys.

Nuku hyvin, Angelique raksii puolestaan laatikot ”eksoottinen naisen nimi -biisi” ja ”kasvibiisi”. Siinä tyttöhahmo etsii unipaikkaa öisiltä Skotlannin kanervarinteiltä, vaikka ilmeisesti koirasta laulu kertookin. Puolielektroninen synaslovari on tuotannoltaan sukua edellislevylle Sä kuljetat mua. Mitään kovin oivaltavaa sen kuvaamassa asetelmassa tai sävellyksessä ei kuitenkaan ole. ”Mä muistan sinut / olit kaunis, Angelique”, hohhoijaa!

Electric Saunan kanssa soitetut kappaleet ovat vähän mielikuvituksettomia nekin.

Yönä niin kuin tää on neliminuuttinen viipale päälle 20-minuuttisesta bluesjamista. Hauskaa on selvästi jätkillä ollut, eikä bändin soittotatsissa ole moitittavaa, mutta lihaksikas blueskolaus kuulostaa siltä mitä se onkin: jamittelulta. Tekstikin on melkoista blueskliseetä, jossa kiskot kiiltävät ja kirkkomaan portti kolisee. Electric Picnic -albumin Kuinka kauan vielä? toteutti tämän reseptin vangitsevammin.

Eddie Boyd -polaroid voisi olla hieno oodi Karjalaisen vanhalle mentorille eli Helsingissä viimeiset vuotensa viettäneelle bluespianistille, mutta saa aiheestaan irti hämmästyttävän vähän: kiinnostavan tarinan sijaan biisi kertoo pari itsestäänselvyyttä siitä että ”kova bluesjätkä oli” ja hokee ilmeisesti kovinkin nokkelaa otsikkoaan aivan liikaa. Sauna veivaa taustalla apeasti.

Oma ongelmansa on myös albumin joka suuntaan kurottava tuotanto.

On totta, ettei kannuksensa jo monenlaisissa projekteissa lunastaneella Väinö Karjalaisella mitään todistelun tarvetta, eikä hän tarvitse isänsä apupyöriä omaa uraansa varten. Silti Soulavarista vaivaa tarpeeton nuoren tekijän näyttämisenhalu. Yksi nelikymmenminuuttinen tahtoo kattaa ainakin Chicago bluesin, heleän americanan ja sitten vielä retromodernin syntikkahulinan. Osasyynä tälle varmasti on suuren henkilöstömäärän studiossa käyttäminen.

Järjettömin esimerkki tästä on näppäränä bluegrass-jamina alkava instrumentaali nimikappale, joka levyn pisimpänä (lähes 6 minuuttia) sävellyksenä puskee lopulta pöljään täyssynteettiseen elektrofunkiin. Yhtä teemaa varioivaan biisiin on ilmeisesti haluttu änkeä ”koko musiikin historia”, mutta toteutus on aikamoinen muusikkovitsi. Idea elektronisemmasta Karjalaisesta kyllä kutkuttaa, mutta mieluummin otan kokonaisen albumin muutaman huonosti istuvan syrjähypyn sijaan.

Aidosti kaunista ja vaikuttavaakin musiikkia levyltä silti löytyy.

Albumin parhaat kappaleet kuultiin jo ennen sen ilmestymistä. Aurinko nousee ilman sua on tosiaankin hieno teos, mutta levyn lopullinen helmi on sen vähäeleisin esitys: Oulu, Wisconsin on Soulavariksen kaunein kappale ja parasta Karjalaista sitten edellislevyn huippuhetken Terve, Sirkka Lautamiehen.

Vajaan kolmen minuutin verran (ainakin Google Street View’n mukaan) lohduttoman ränsistynyt amerikansuomalainen syrjäkylä näyttäytyy pittoreskina shangrilaana, eikä pienessä americanasovituksessa vispiläkomppeineen ja silkkisine naukulautoineen ole mitään tarpeetonta. Virheetöntä laulunkirjoittamista.

Puinen keinutuoli on ihan reippaasti kulkeva, mielikuvituksellinen Lännen-Jukka-balladi, jossa Karjalaisen tarinankerronta on eniten elementissään. Pienillä vocodermausteilla ja asiaankuuluvalla hämyllä toimitettu Unien näkijä taas on levyn ”mystiikkabiisi”; kirje Leppävirralla horrossaarnaajana toimineelle Karjalaisen esiäidille. Päätösraita Tuulella ratsastajat jättää ihan raikkaan maun sitä edeltäneen synatörkeilyn jälkeen.

Sanotaan se näin: J. Karjalaisen taito, maine ja ainutlaatuisuus ovat kyvyssä poimia, löytää ja keksiä tarinoita. ”Kuvitella”, kuten hän jo avausraidalla lausuu. Tehdä laulu vaikka ”muovipussista hotellihuoneessa”. Hän osaa viimeistään haastatteluissaan selittää laulujensa taustat auki, ja hän näyttää selvästikin myös pitävän tällaisesta ”temppujensa paljastamisesta”. Silloin syntyy ainakin se vaikutelma, että laulut on artesaanityöllä ja täydellä sydämellä taiten kätilöity.

Mutta aina ei vain biisi ”lähde”, vaikka sen lähtökohdat olisi kuinka perusteltu. Tämän albumin pyörittelemät teemat Jukka on itse käsitellyt aiemmassa tuotannossaan perusteellisemmin ja oivaltavammin. Kun ammatillinen muodon hallinta ilmeneekin vain perusmukavana varmisteluna, alkaa lopulta kaivata enemmän nimikkoraidan kaltaisia röyhkeitä irtiottoja.

Nyt Soulavaris on vain albumi, josta kyllä haluaisi kovasti pitää.

Lisää luettavaa