Uusia sävyjä, syventäviä viittauksia, koherentti mutta imelä kokonaisuus ja… Jim Carrey – arviossa The Weekndin Dawn FM

Alkuvuoden merkittävin albumijulkaisu on The Weekndin Dawn FM. Se ei yritä löytää Blinding Lightsia suurempaa hittiä vaan keskittyy kokonaisuuteen ja syventää edellisalbumi After Hoursin maailmaa.

Brian Ziff
The Weeknd
Dawn FM
Universal
8,3

Dawn FM on juuri sellainen albumi, joka julkaistaan maailman suurimman hittikappaleen sisältäneen levyn jälkeen. No, kyllähän te tiedätte. Yksittäisten kappaleiden suorituspaineiden neutralisointia keskittymällä kunnianhimoiseen kokonaisuuteen. Musiikkidiggarin kristalliluola, jonne on piilotettu korikaupalla pääsiäismunia. Omassa erinomaisuudessaan löllöttelyä, tietenkin pieni pilke silmäkulmassa. Ja koomikko Jim Carrey nivomassa paketin yhteen kuvitteellisen radiokanavan dj:nä.

Dawn FM:stä on puhuttu ja sitä on luettu sisarteoksena After Hoursille, joka tullaan muistamaan etunenässä Blinding Lights -megahitistä. Temaattisella tasolla näin onkin. After Hours -aikakauden The Weeknd esiintyi punaisessa bleiserissä, naama ruhjottuna. Musiikkivideoilla kaltoinkohtelu jatkui aina dekapitaatioon asti. Abel Tesfaye eli The Weeknd perusteli kuvastoa haastatteluissa halulla häivyttää The Weekndin hahmo, hankkiutua eroon siitä. Dawn FM:n kansikuva tuntuu viestivän, ettei missiossa onnistuttu. 31-vuotias artisti on maskeerattu harmaantuneeksi vanhukseksi, joka kertoo melankolisella katseellaan olevansa tuomittu rooliinsa ja odottelevansa pääsyä joko taivaaseen tai helvettiin.

Tesfaye on kertonut Dawn FM:n olevan soundtrack ruuhkaan keskelle tunnelia juuttuneessa autossa istuskeluun, se on kiirastuli, edessä pilkottava valo kuolema. Radiokanavan muotoon puettu albumi tukee narratiivia, mutta kyynisimmät meistä voisivat vain todeta, että edellä mainittu on vain kiertoilmaisu, kun halutaan välttää loppuunkaluttua termiä ”pandemia-albumi”.

Musiikillisesti Dawn FM syventää After Hoursin maailmaa. Los Angelesiin (ja Jim Carreyn naapuriin) asettuneen kanadalaistähden pääasialliset yhteistyökumppanit ovat samat kuin edeltäjällä: ruotsalainen popin kultasormi Max Martin ja syntetisaattorivisionääri Daniel Lopatin, taiteilijanimeltään Oneohtrix Point Never. After Hoursilla 1980-luku soi referenssinä, Dawn FM:llä obsessiona ja esteettisenä lähtökohtana. Kappaleissa soi Ison-Britannian syntikkapop Depeche Modesta Pet Shop Boysiin, Giorgio Moroderin disko, Quincy Jonesin tanssilattiafunk ja obskuuri japanilainen city pop.

Ja mainitaanpa nyt se virtahepo olohuoneessa: Michael Jackson.

Tesfaye on jo vuosien ajan puhunut itsestään epäsuorasti Michael Jacksonin manttelinperijänä. (Esimerkiksi GQ:n taannoisessa haastattelussa: ”Olen tietenkin aina ihaillut Michael Jacksonia. Minua on verrattu Jacksoniin, joten minun on täytynyt yrittää ymmärtää, miten minusta on tullut se tyyppi joidenkin muiden silmissä. En sano olevani jatkumoa Jacksonille, vaan ensimmäinen The Weeknd.”) Dawn FM:llä silmäniskut muuttuvat alleviivauksiksi: Sacrifice voisi miltei löytyä Thrilleriltä tai Bad-albumilta. Kappaletta seuraa A Tale by Quincy, jossa ääneen pääsee edellä mainitut MJ-levyt tuottanut Quincy Jones.

Teos on toki viittaus myös The Weekndin Starboy-aikakauden yhteistyökumppaniin Daft Punkiin. Viime vuonna lopettamisestaan tiedottanut duo teki samanhenkisen tribuutin Giorgio Moroderille viimeiseksi jääneellä Random Access Memories -levyllään. Daft Punk myös kuuluu Dawn FM:llä: albumin ainoa singlebiisi ja lähes kuusiminuuttiseksi venytettynä versiona levyn kulmakivi Take My Breath on ranskalaisten euforisen housen oppikirjasta.

Quincy Jones ei esiinny Dawn FM:llä vain The Weekndin egon hivelijänä, vaan teeman kannalta ihan merkittävässä roolissa. Jones reflektoi rikkonaisessa kodissa kasvamisen suhdetta hänen itsensä toistamiin ongelmallisiin käytösmalleihin. Hän ikään kuin puhuu ne asiat, jotta The Weekndin ei tarvitse. Perspektiivin muutos ilmenee kappaleiden sanoituksissa hienovaraisemmin. The Weeknd on aiemmilla levyillään ollut dekadentti nihilisti, joka täyttää sisällä ammottavaa mustaa aukkoa huumeilla ja irtoseksillä. Nämä asiat kuuluvat edelleen elimellisenä osana The Weekndin maailmaan, mutta nyt rinnalle on noussut uusia sävyjä: aavistus itseironiaa, hyppysellinen katumusta, häivähdys toivoa, jopa mahdollisuus rakastua.

Tyler the Creatorin ja Lil Waynen vierailut ovat albumin turhinta osastoa ja rikkovat muutoin koherenttia kokonaisuutta, samoin dramaattisen komeana alkava mutta kertakäyttövitsiksi latistuva ”radiomainos” Every Angel Is Terrifying.

Jim Carrey toimii hyllynpäätyinä levylle. Dawn FM loppuu runonlausunnaksi äityvällä Carreyn loppujuonnolla melankolisena hohkaavan urkukuvion päälle. Se on siirappinen piste Dawn FM:n lähetykselle, joka joko tuntuu liian imelältä tai vie mukanaan. Valtaosa kuuntelijoista kallistunee jälkimmäiseen tuomioon, sillä näin virheetöntä popmusiikkia ei tee tällä hetkellä kukaan muu kuin The Weeknd.