Skorpioni
”Mulla ei oo mitään agendaa. Niinku missään.” Tämä Iben sitaatti Ylioppilaslehden haastattelusta vuonna 2019 on jäänyt kummittelemaan mieleeni.
Se osaltaan selittää, miksi Iben musiikki on sekä vaivattoman kuuloista että helppoa kuunneltavaa. Mikään ei juurikaan särähdä korvaan. Vaikka Iben jutut ovat välillä ristiriidassa keskenään, kaiken voi kuitata kevyen ironisena naureskeluna.
Asia ei tietenkään ole näin yksiselitteinen. Ibe on äärimmäisen lahjakas sanankäyttäjä, jota on siunattu uskomattoman samettisella äänellä. Hän operoi notkeasti räppäämisen ja laulamisen rajapinnassa. Tarpeen vaatiessa laulu valuu kuin nestemäisenä taustan pinnalla, toisinaan hienovaraisen kulmikkuuden korostaminen saa räpin suorastaan ponnahtamaan biitiltä.
Iben debyyttialbumi Ibelius (2019) on uuden aallon räpin kulmakiviä. Se toi Soundcloud-räpin suomalaistenkin Spotifyhin. Sen julkaisusta ei ole kuin kolme vuotta, mutta siinä ajassa tämä trapin ja r&b:n fuusio on tullut osaksi valtavirtaa, eikä Iben autotunetettu slangikaan tunnu enää vieraalta.
Yllätysalbumina julkaistu Perkele! (2020) oli musiikillisesti vähemmän trap, korosti MTV-aikakauden r&b:n vaikutusta ja alleviivasi melankoliaa. Iben artikulaatio oli selkeämpää ja ulosannissa oli itsevarmuden tuomaa malttia.
Niin ikään yllätyksenä saatu Vio (2022) on tuotannoltaan ja soundimaailmaltaan dynaamisempaa. Trapia on viety takaisin sinne Xxxtentacionin emon suuntaan, bängäävä r&b on modernia, Drakelta opiskeltua. Kotimaisista referensseistä ilmiselvin on Ruudolf, mutta Gasellien melankolisempi puoli (mukaan lukien DJ Ibusal) on hengessä mukana, eikä Cheek (jonka mukaan nimetty kappale levyllä on) ole ainoastaan ironian sävyttämä läppä.
Ibe laulaa menestyksestä ja rahasta niin kuin niistä ”kuuluukin”, on täysin loogista että 39N on vaihtunut yksityisautoiluun. Tämä on tavallaan myös levyn tympeintä antia: kyllä tätä on kuultu kaikenkirjavissa paketeissa. Sanajärjestyksen kanssa on otettu toisinaan liiallisia taiteellisia vapauksia, tästä pieni miinus.
Kiinnostavimmillaan Ibe on juuri niinä ristiriitaisina hetkinä, kun hän pohdiskelee esimerkiksi suhdettaan päihteisiin tai ei oikein osaa tulkita ihmissuhteen tilaa. Vaatimattomuuden ja henkselien paukkeen dissonanssin Ibe pukee osuvasti sanoiksi Eriminä-kappaleessa: ”Voin jonottaa ja maksaa, ei tarvi yhtään egoo / Se on riittävän buli jo ennestään”.
Levyn kolmesta vierailijasta jokaisella on tärkeä rooli. Keko Salatan ja Pesson levyilläkin kuullusta Pehmoainosta on tulossa emotionaalisen räpin eturivin feminiini ääni, vaikka oma ura onkin vasta alussa. Jami Faltinille vierailun soisi avaavan ovia: alamaailman räpin pariin profiloituneella nuorella on talenttia laajempaankin suosioon. Turisti taas tekee Turisti-asioita ja vastaa koko levyn voimakkaimman mielikuvan loihtivasta rivistä: ”150 mimmii haluu safkaa mua ku pilttii”.
Kappaleet, joihin yllä viitataan, eli Cheek, 150, Alienbaby, Eriminä ja Kuolematon, ovat Vion selkeimmät tähtihetket, mutta Y**** on pienoinen helmi. Akustisen kitaran säestämä kappale voi jäädä äänekkäämpien biisien varjoon, mutta on tarkasti rajattu kuvaus hetkestä, jossa on kouriintuntuvaa nostalgista samastumispintaa.
Nuoruuden kirkasotsaisuus kuuluu yhä valloittavasti, vaikka kypsymistä onkin tapahtunut. Vio jatkaa laadukkaiden Ibe-levyjen sarjaa ja osoittaa, ettei Ibeä uhkaa uuden aallon kirkkaimmassa valokeilassa kuin hän itse.