Playground Music Oy
Soul-yhtye Punomon toinen albumi ilmestyi helmikuun 7. päivä, kolme vuotta upeasti roihuavan debyyttilevyn jälkeen. Kehuin tammikuussa 2022 Punomo-albumia vuolain sanankääntein muun muassa sen mehukkaasta ja täyteläisestä soitosta, ja sama ääni soi kellossa nytkin, kun tuore Kahdeksan kertaa -levy jatkaa Punomon vaikuttavan läsnäolon ilosanomaa.
Ensin pieni esittely heistä, joille tämän arvion kunnia kuuluu. Kahdeksanhenkinen Punomo on: Lauri Levanto, rummut. Johanna Rauma, laulu. Ami Kajan, basso. Lauri Laine, kitara. Ilmari Aitoaho, koskettimet. Victor Regalado, perkussiot. Aku Painilainen, tenorisaksofoni. Ilkka Arola, trumpetti.
On ilo päästä jälleen tempautumaan Punomon virtauksen mukaan, sillä yhtyeen uudella albumilla on paljon korkeita huippuja, joita osasi riemua tihkuvan debyytin jälkeen odottaakin. Ei ole vaikeaa eläytyä riehakkaimpien kappaleiden energiaan, sillä kaikki albumin elementit tuntuvat tekevän yhteistyötä sen eteen, että kokemus olisi mahdollisimman kokonaisvaltainen. Monipuolisesti soivien instrumenttien tyylikäs ja hurmoksellinen yhteistanssi leiskuu symbolina sille tunnekirjolle, joka värittää levyn tuntua ja tarinallisuutta.
Punomo seisoo sataprosenttisesti sen takana, mitä albumi edustaa. ”Kaikista vaaroista kyynisyys on yks pahimmista”, Sami Saari laulaa Varo kuumaa -kappaleessa. Sellainen sudenkuoppa tuskin kuuluu Punomon todellisuuteen ollenkaan, sillä bändin luoma musiikki on rehellisesti rakastavaa. Hyväntahtoisuuden ja myönteisyyden kaltaisten arvojen vaaliminen ei jää pelkkien puheiden tasolle, vaan ne tulevat läpi musisoinnin lämmössä ja yhteissoiton harmoniassa. Musiikki pyytää heittäytymään ja nauttimaan avoimella asenteella, mutta ei välinpitämättömän eskapistisesti, vaan yhteisen hyvän huomioiden.
Albumilta löytyy nimittäin muitakin kuin hurmioituneen hilpeitä kappaleita, ja niiden vuoksi tietynlaisen vastuun ja realismin rooli korostuu. Ei valoa ilman pimeyttä, eikä rakkautta ilman varjojen kohtaamista. Siitä muistuttavat esimerkiksi kivuliaille päättymisille omistettu On aika -kappale, sekä muiden syyllistämisen sijaan oman virheellisyyden myöntämiseen katseen kääntävä Kuuntele mua. Meil on kaikki -kappale nostaa esiin sen, miten lukuisat etuoikeutemme voivat muuttua näkymättömiksi jollemme asennoidu viisaasti, ja Kahdeksan kertaa ravistelee näkyviin rohkean sinnikkyytemme.
Nämä biisit kasvattavat kokonaisuuden runsautta. Ne osoittavat, miten mehevää on koko ihmisyys, eivätkä pelkästään sen kivoimmat ja helpoimmat piirteet.
Tässä valossa levyn lopetusbiisiksi valikoitunut Viimeinen kerta on erinomainen tapa päättää tämänkertainen matka Punomon kanssa. Erobiisiksi tulkittavissa oleva kappale heijastelee väsymystä ja luovuttamista, ja toisaalta huojennusta ja tervettä irtipäästämistä. Se ei ole yksioikoisen surullinen, eikä myöskään onnellisen sadun loppu. Siinä yksinkertaisesti kohdataan todellisuutta, mikä tuntuu jatkuvan ilottelun sijaan hyvältä ja raikkaalta, oikealta.
Mutta vaikka kuinka otetaan huomioon kaikki tämä ambivalenssi ja hämärämpien juonteiden olemassaolo, niin kyllä Punomon albumilta vain löytyy melkoinen määrä maukasta groovea ja vastustamatonta runsautta. Monien kappaleiden sisällä on ihania pieniä maailmoja, joissa bändi tunnelmoi sielunsa kyllyydestä.
Se tarjoaa kuulijalle kauniin mahdollisuuden upota instrumentaalituokioihin, jotka voivat olla mitä tahansa ilkikurisen flirttailevasta innokkaaseen hassutteluun ja sensuellista keinumisesta räiskyvään räjähtelyyn. Johanna Rauman ääni on huikea instrumentti itsessään – kuinka monenlaisiin ulottuvuuksiin se taipuu, ja miten kauniisti se pysyy hallinnassa kesyttömimmissäkin huudoissa!
Lue myös: Tänään ilmestyi yksi tyylikkäimmistä kotimaisista julkaisuista hetkeen, kiitos Michael Bleun
Kiinassa numeroa 8 pidetään hyvin onnekkaana, ja myös Japanissa se liitetään vaurauteen ja menestykseen. Lisäksi numeron voidaan katsoa symboloivan ikuisuutta, sillä se kuvastaa matematiikassa äärettömyyttä merkitsevää vaakasuoraa kahdeksikkoa. Kahdeksan kertaa -albumillaan Punomo liittyy näiden traditioiden yhä laajenevaan virtaukseen. Biisit heijastelevat ikiaikaisia totuuksia hyvään keskittyvän asenteen merkityksestä ja rakkauden levittämisen tärkeydestä, ja musiikillisesti kokonaisuus tekee kunniaa vanhan soul-musiikin ajattomuudelle, toki omalla modernilla ja uniikilla otteellaan.
Tiedotteessa bändin musiikin kuvaillaan kunnioittavan 60- ja 70-lukujen afrikkalaisamerikkalaista soul- ja funk-musiikkia, mikä näkyy levyn syvästi säihkyvässä energiassa. Tanssillisuus ja halu elää kappaleita kehollisesti todeksi lisäävät kuuntelukokemuksen antoisuutta.
Parhaansa levy antaakin silloin, kun siitä nauttii kaikin aistein. Kun puhutaan sielukkaasta musiikista, Punomo on sen sydämessä. Siksipä jos et ole vielä tutustunut yhtyeeseen, niin äkkiä pois tämän teoreettisen tekstillisyyden ääreltä kokemaan sitä hyvää!