Soul-yhtye Punomon taitava debyyttilevy roihuaa tavalla, joka saa nauramaan ilosta

Mikä se sellainen maailma on, jossa pelkkä traaginen ponnistelu ja epäonni tekee vakavastiotettavaksi? Ei ainakaan Punomon maailma.

Soul-yhtye Punomo julkaisi perjantaina debyyttialbuminsa Solinan kautta. Feminiinistä energiaa ja sisua soul-musiikin muodossa levittävä Punomo on turkulainen ”Puutorin oma Motown”, jonka esteettiset ihanteet löytyvät 60- ja 70-luvuilta. Soul-musiikin perinteitä kunnioittaen yhtye punoo suomenkielisten lyriikoiden kautta levyllään esiin maailmaa, jossa näkyy Punomon sanoin ajatus ”mitä rosoisempaa ja vintagempaa, sen parempaa”.

Kaikista kuuluvimmin Punomon albumin sisuksista kaikuu sen eteenpäin kuljettava energia, sekä ilo. Kokonaisuus on niin valoisa ja toiveikas, että sitä voi helposti suositella lääkkeeksi kaksi vuotta kestäneen pandemian aiheuttamiin sivuoireisiin, kuten merkityksettömyyden tunteeseen, harmaan kaikissa sävyissä väreileviin mielialoihin sekä yleiseen toivottomuuteen. Albumi auttaa näistä jokaiseen, niin rohkaisevien lyriikoidensa kuin toiveikkaiden äänimaisemiensakin puolesta.

Eteenpäin kuljettava energia tarkoittaa tässä yhteydessä pariakin asiaa. Ensinnäkin biiseissä käsitellyt teemat ovat suuria mutta inhimillisiä, tunnemaailmaan ja ihmissuhteisiin ja maailmassa elämiseen liittyviä pohdintoja, joissa kuitenkin kaikissa on jokin pointti, ratkaisu, uusia mahdollisuuksia kohti avautuva ovi. Riippumatta siitä ollaanko synkkyyden ja surun vai rakkauden ja riemun äärellä, ei toivo katoa mihinkään.

Lisäksi loputtomien merkitysten läpi kiemurtelevat polut puhuttelevat värikkäiden instrumenttien kautta, jotka bändi on mehukkaalla ja täyteläisellä tavalla laittanut soimaan – tai ei edes soimaan, vaan liekehtimään. Kappaleet roihuavat kuin viimeistä päivää, väreilevät elinvoimaa josta ammentaminen vain kasvattaa niiden tenhoa entisestään. Anteeksipyytelemätön, kaoottisuuden rajamailla pyörteilevä riehakkuus taittuu seuraavassa hetkessä intiimiin ja syvään, viettelevästi keinuvaan juurevuuteen, vain kohotakseen taas pienen lapsen naurunremakkaa muistuttavalla tavalla leikkisästi, villisti ja itsensä unohtaen kohti taivaita.

Näin avoimesti ja varauksettomasti positiivisten tunteiden varaan rakentuvaa levyä voisi olla kiusaus pitää naiivina, mutta mikä se sellainen maailma on, jossa pelkkä traaginen ponnistelu ja epäonni tekee vakavastiotettavaksi? Ei ainakaan Punomon maailma. Levy on hyvin kypsä ja kokonainen, ja sen itsevarmuus hurmaa heti kättelyssä.

“Jos tämä oikeasti olisi vanha soul-albumi, jostakin 60-luvun lopusta tai 70-luvun alusta, se olisi aivan varmasti jo hirveä kulttiklassikko ympäri maailmaa keräilijöiden ja tiskijukkien keskuudessa”, laulaja Johanna Rauma sanoo. “Tästä maksettaisiin aivan typeriä summia ja onnekkaat kerskuisivat, että ‘vinska hyllyssä’. Pyrkimyksenä meillä oli myös yhdistää soulin estetiikka ja suomen kieli sellaisella tavalla, jota ei välttämättä ollut Suomessa ja suomeksi vielä tehty.”

Kuuntele levy alta – oikeasti kannattaa. Et tule katumaan.

Lisää luettavaa